torstai 28. maaliskuuta 2013

Paaston päättää päästö

Tämän blogin ensimmäinen pääsiäinen tekee tuloaan. Pelottavaa. Perinteisesti pääsiäinen päättää 40 päivää kestäneen paaston. Meidän perheessä otettiin hieman förskottia. Paaston sijaan alkoivatkin pers… eikun perheen pienimmillä päästöt. Näin alamme ymmärtää taas tätä blogin nimeämistä tuhnun verran enemmän.

Juu. Tuo ystävämme Noro- tai jokumuuvirusmikä -tuli taloon ja tekipä meidän huushollista lasaretin. Meikäläinen saikulle ja olin sitten tämän kiirastorstain sisar hento ja valkoinen. Poika oli jo yrjöillyt partiossa keskiviikkona. Tehnyt pyhän Yrjön reilusti pöydälle. Jotkut voivat nostaa kissan pöydälle, toiset vetävät Pyhän Yrjö-kortin esille.

Meikäläinen oli käynyt ennen pojan partiosta hakureissua pesettämässä amerikkalaisen vikatilastokuningattareni ja saanut tästä aktista ensimmäisen leimani. Näin minut sitoutettiin nyt tuohon pesulaan. Kun saan 10 leimaa korttiini, niin meidän pääministeri tilaa minulta tulevaisuusselonteon kaikilla mausteilla. Okei. Auto kiilsi kuin se olisi juuri tullut laittoman siirtolaisen maalauslinjastolta. Ja sisältäkin tuoksui kuin kymmenen neitsyttä olisi tanssinut ympärilläni, heittänyt kukkasia tekstiilimatoilleni ja lausunut Morosta lukijoiden lähettämiä vitsejä panhuilujen ulistessa El condor pasaa.

Niin. Auto oli puhdas. Ja tällä olin lähdössä poikaani hakemaan partiosta. Partiolaisten isien mottohan kuuluu: “Aina valmis kuskaamaan.” Kurvautin kerhotalon eteen. Niin tekevät muutkin isät. Muutkin isät tukkivat muun liikenteen ajankohtana, jolloin partio päättyy. Sieltä oltiinkin taluttamassa kalman kalpeata poikaani autoon. Ja kerrottiin Pyhästä Yrjöstä. Okei. Takapenkilläni on pahoinvoiva poika, joka saattaa purkautua milloin tahansa. Kuin islantilainen tulivuori se odotteli momentumiaan. Mutta meidän piti odottaa tyttöä. Tyttökin on partiossa. Mutta tyttöjen lippukunnassa.

Hyvältä tuoksuva autoni oli vaarassa. Takapenkin kalpea kostaja muuttui kalpeammaksi hetki hetkeltä ja tyttö viipyi, viipyi ja viipyi. Minuutit tuntuivat tunneilta. Ja sieltähän se tyttökin tuli iloisesti pomppien kavereineen. Tyttö pian tuoksujumalten siunaamaan autooni ja menoksi. Takapenkiltä kuului yskimistä. Onneksi yskimistä. Ei kakomista.

Pääsimme taloyhtiöömme. Ja kuinkas ollakaan. Joku asukas alemmista kerroksista tuli meidän luo hurttansa kanssa. Pojalta oli tulossa laatta, kun nainen vain sanoi:

“Älkää pelätkö tätä koiraa. Se on hyvin kiltti. Sitä saa silittää…”

Ihan kiva, mutta väärä hetki. Kirsu kiinni ja äkkiä hissiin. Jossain toisen ja kolmannen kerroksen välimaastossa se sitten repesi. Oli päästön aika. Pääsinpä sitten myös hissin siivoukseen.

Kotona sitten tyttökin aloitti. Ripuloinnin. Nyt oli selvää pässinlihaa, että mun kiirastorstai ei kulu toimistolla ja kustannuspaikalla vaan kotona. Jeps.

Muuten tämä pääsiäinen on tullut aika varkain. Mämmiä en ole edes maistellut tänä vuonna. Joululta on jäänyt aika paljon glögiä. Jospa sitä sitten vähän lillittäisi. Ehkäpä tässä olisi ainekset parin juhlapyhän yhdistämiselle. Joulu ja pääsiäinen. Tällä teolla saisi suomalainen työ kannattavaksi, kun arkena olevat pyhät minimoitaisiin. Tai pistetäänkö samalla höökillä kaikki nippuun? Brinkkalan talon parvekkeelta toivotettaisiin lopuksi kaupungin kaikille asukkaille riemukasta ja armorikasta Joulujuhannuspääsiäinenvappuuusivuosiloppiainenlaskiainenitsenäisyyspäivähalloweenruneberginpäivää!

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Massakausi alkoi

Elämä on epäreilua. Lapset aika usein hokevat tuota. Epäreilua. Epäreilua. Nallekarkit eivät mene tasan.

Onhan näitä epäreiluuksia maailma täynnä. Puhelimen keksijänä on pidettyä Graham Belliä. Koulussa niin opetettiin ja jos kokeessa olisi vastannut toisin, niin siitä olisi Terttu raapaissut konseptipaperille valtavan väärinmerkin. Ja luultavammin Kunnia olisi kuulunut italialaiselle Antonio Meuccille. Tämän elämää varjostivat vakavat sairastumiset ja köyhyys, joten hänen piti laittaa patenttinsa kaniin. Ja tässä vaiheessa tuli kuvioihin Bell. Toinen epäreiluuksia kokenut keksijä oli tunnetumpi tapaus, Nikola Tesla, jolla voisi olla jotain hampaankolossa Edisonille. Teslasta sentääs tuli magneettivuon tiheyden yksikkö. Meucci taas on biljardikeppien tuotemerkki.

Onnistuisikohan tänä päivänä yhtä helposti toisen tekemän työn hyödyntäminen epäreilusti? Väittäisin, että onnistuu. Tosin aika jokapäiväisellä tavalla. Voit tehdä haasteellisia projektia tai jopa sinulle kuulumattomia töitä, joista kunnian ottavat organisaatiossa sinua ylemmällä tasolla olevat. Puhutaan delegoinnista. Vastuun jakamisesta.

Epäreilua. Elämä on.

Varoitus! Seuraa aasinsilta-varoitus. Herkimmät lukijat voivat sulkea silmänsä hetkeksi ja yrittää unohtaa ensimmäiset lauseet. (Jos minä joskus siirtyisin ravintola-alalle, ravintolan nimi tulisi oleman Ravintola Aasinsilta.)

Epäreilua tai ei, niin sellainenkin ihme nyt koettiin, että molemmat lapset kävivät virpomassa palmusunnuntaina. Elämänsä ensimmäistä kertaa. Edes vanhempien virpomisviha tai peräti vitsaraivo ei auttanut asiaa. Naapuritalojen lasten houkuttelu toimi. Tämä tarkoitti sitä, että oli jostain löydettävä tähän vuoden aikaan pajunkissoja. On ollut sen verran arktisia öitä ja lumisia päiviä, ettei pajunkissoja löytynyt ihan helpolla. Ennätin muutaman kerran sanoa “Pajunkissa”, mutten “kissaa”, kun ensimmäiset risut löytyivät. Ja ne olivat risuja. pelkkiä risuja Pajun oksia, jotka saattavat sisältää pajunkissoja tai niitä muistuttavia aihioita. Näillä olisi tietyissä piireissä saanut aikaan melkoiset raapimisjäljet. Elikkä kuvaamani pajunkissat eivät olleet kauniita, lasten karjalais-perinteen jatkeita vaan tiettyjen piirien kidutus/huvitustuotteita.

Varoitus! Seuraa puujalkavitsi-varoitus. Herkimmät lukijat voisivat mennä someen kehittämään jotain kohua muutaman seuraavan lauseen ajaksi.

Kun on vihta-Suomi ja vasta-Suomi, niin miten sitten vitsojen kanssa? Vitsa-Suomi ja vatsa-Suomi?

Ikäväkseni oli todettava, että pajunkissat olivat keskellä Niihaman koskematonta korpea. Ja niitä piti hakea ilman pajunkissojen hakuun soveltuvia pajunkissanhakukenkiä. Kuin Adolf Erik Nordenskiöld tai Professori Nordström konsanaan kohti risuja.

Mutta kaksi reilua markettikassillista oksia lopultakin saatiin. Kun saalis oli villistä luonnosta haettu, oli aika perustaa Tampereen keskustaan pieni virpomisvitsatehdas. Lapset olivat delegoineet urakan meille. Kyseessä oli lasten mobilisoima laiton aikuistyön käyttö. Ja vielä raskauttavampana asianoksanhaarana mainittakoon, että pop up-tehtaamme oli pystyssä Earth Hourin aikana. Kun muu Tampere oli pelastamassa maailmaa tuholta, niin me vaimon kanssa rävelsimme Ikean keittiölampun loisteessa vaatimattomia oksia. Minä tarjoilin teipin palasia ja vaimo kiinnitti niillä kirjavanväriset höyhenet muutaman hassun pajunkissan kaveriksi.

Saimme oksat valmiiksi. Parisenkymmentä hellyttävää pienten aikuisten kätösten tuotosta. Valmiina noidan ja hänen kissa-apulaisensa vaihtokauppoihin.

Ennen virpomista on hyvä miettiä seuraavia kysymyksiä:

  • Onko virpominen verovapaata tuloa?
  • Pitääkö virpojilla olla hygieniapassi suoritettuna?
  • Huomioidaanko virpomisessa pyhätyölisät?
  • Mikä on virpomisen yhteiskunnallinen merkitys tulevaisuusvaliokunnan mielestä?
  • Miten kitketään harmaa virpominen suomalaisesta yhteiskunnasta?

Noita ja kissa lähtivät kierrokselle. Mukaansa he saivat naapuritalon noidat. Aluksi puhetta oli, että he käyvät vain meidän talon ja naapuritalon ovet pimputtelemassa, mutta markkina-alue kasvoikin tuplasti. Neljässä talossa he kävivät. Sitä en tiedä, miten he olivat livahtaneet noihin kahteen ylimääräiseen taloon. Se jäänee markkinasalaisuudeksi.

Ja se saalis? Kaikki vitsat tekivät kauppansa. Meidän noita ja hänen kissa-apulaisensa saivat melkoisen karkkisaldon. Ja vähän rahaakin. Mutta itseäni hymyilytti yksinäinen ryppyinen proteiinipatukka. Massakausi näemmä saa luvan alkaa.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Virpojat ovat virpoikia

Laadukasta jaappanilaista sitimaasturia ei ole enää. Joulukuun lopussa meikäläisen luotettava ajopeli sitten levisi ja möin sen hinausauton ajajalle asevelihintaan. Mikään ei muutes ole säälittävämpää kuin käydä autokaupoissa kävellen. Outoa on, että autokaupat ovat sijoitettu niin, että sinne pääsee vain… autolla. Niin. Juuri sillä, mitä ei ollut käytettävissä. Voitaneen tästä vetää johtopäätös, että auton ostaja on henkilö, jolla on ennestään auto. No, minä käytin tässä tapauksessa julkisia. Tampereen sininen bussi vei alueelle, jossa olivat autokaupat kohtalaisen kävelymatkan päässä.

No laadukkaan jaappanilaisen sitimaasturin tilalle tuli sitten amerikkalainen, vikatilastojen kruunaamaton kuningatar. Ensimmäisenä vikana olen huomannut yhden polttimon palaneen takalasilämmittimen merkkivalon ja ilmastoinnin merkkivalon välissä. Mutta ihan hyvin selviää ilman tuota merkkivaloakin: jos ohjaamo on täynnä hengityksestä johtuvaa vesihöyryä ikkunoissa, niin namiskuukeli on päällä. Toisessa asennossa näkyvyys tiehen palautuu muutaman vaaratilanteen jälkeen.

Tällä viikolla Vikatilastokuningatar oli varsinainen liito-oravatehdas. Varsinainen kantahämäläinen EU-hanke oravasta liito-oraviksi. Eilen ajelin autolla kohti kustannuspaikkaani, niin Satamakadulla oli uhkarohkea orava ylittämässä katua. Ja tietysti minun kohdalla orava päätti sitten maallisen vaelluksensa oravan hahmossa. Salaa toivoin, että pieni O olisi selviytynyt. Jospa liito-oravamuuntimina toimineet renkaat ja niiden JUMPS JUMPS-äänet olivatkin vain pelkkää kuvitelmaa? Kun päivä oli pulkassa ajoin tietysti samaa katua toiseen suuntaan. Ja tapahtumapaikalla oli littein näkemäni orava. Liito-oravaakin lituskaisempi. Anteeksi oravia rakastava maailma.

Ymparisto.fi:n mukaan liito-oravan hinta on 1009€. On vain ajan kysymys, milloin ensimmäinen oravien väärennys-liiga paljastuu.

Ääh. Palmusunnuntai lähestyy. Vaikka itselläni on karjalaista verta vanhempien puolelta ja virallisissa papereissakin lukee syntymäpaikkana kyseinen maakunta, mutta Suomelle jäänyt palanen. Niin hirmuisen ilahtunut en ole tästä virpomisperinteestä. Ja muutamalla lapsuuden kaverilla on karmeita muistoja virpomisesta ilahtuneista oven avaajista. Eräässäkin osoitteessa puhdisteltiin haulikkoa siihen malliin, että hyvän tulevan vuoden toivotukset jäivät tarinan mukaan kertomatta sillä kertaa. Voitaneen tätä estettä kutsua virpomisen Force majeureksi.Tässä taloyhtiössä ei ole virpojia käynyt. Ovet ovat lukossa alakerrassa ja taloyhtiöön eivät näin ollen pääse ainakaan puolalaiset kaupustelijat sisälle. Kotimaisten virpojien läpäisykykyä vielä testataan.

Mutta nyt tyttö pudotti meikäläisen silmille melkoisen virpomispommin.

“Isi.”

Alkoi lause. Tämä tietää jotakin ruinaamista. Etenkin tuolla äänenpainolla. Mielenkiintoista, etten ole iskä, fatsi, faija, ukulele, ukko, ukkeli. Vaan pelkkä Isi. Oikeastaan Isi on aika kiva. Tai on se parempi kuin pojan käyttämä “Seymour” (pron.: /ˈsiːmɔr/, locally [ˈsiːmoː]) mikä vielä lausutaan tarkastaja Gary Chalmersin äänellä. Niin arvaatte varmaan, mitä meillä lähinnä katsellaan televisiosta joka päivä…

“Isi. Voinko mä mennä sunnuntaina virpomaan?”

“Ööh. Hä?”

“Niin. Sunnuntaina virpomaan?”

Muistin onnekseni, että tyttö on myös menossa sunnuntaina kaverinsa synttäreihin, jotka tällä kertaa ovat elokuvateatterissa.

“Mutta. Sinullahan on ne kaveris synttärit….”

“Mut ne on ens sunnuntaina.”

“Niin, mut ne on nyt.”

“Isi. Sä et tajuu sitten yhtään mitään: Virpominen on tänä sunnuntaina ja synttärit on ens sunnuntaina.”

“Se on sama asia. Ne on samaan aikaan.”

Loppujen lopuksi en tiedä, miten tässä väittelyssä kävi. Pyysin tyttöä menemään äidin luokse selvittämään palmusunnuntain mysteeriä. Tietysti yksi mahdollisuus on syväjäädyttää lapsemme nyt siihen saakka, kunnes maailmassa keksitään taito olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Tiedän, että ainoana ihmisenä vain Paavo Väyrynen onnistuu tähän. Hän lukee samalla Dostojevskin tuotannon.

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Tasa-arvon mekin ansaitsemme

Suomalainen kalenteriviikko jotenkin kulminoituu kahteen asiaan: maanantaihin ja viikonloppuun. Maanantai on maanantai. Kaiken pahan alku ja juuri. Ne, joilla on töitä, harmittelevat maanantaissa sitä, että viikonloppu on ohi ja uusi korkkaamaton työviikko on vasta alussa. Ja ne, jotka ovat työelämästä vieraantuneita, ovat myötätunnosta maanantain sadattelussa mukana. Ja ne, joilla on viikonloppuisin töitä, huomaavat maanantain vaihtaneen paikkaa.

Sunnuntai taas on yhtä maanantain odottelua. Ja tiistaina on tunne siitä, että maanantai on selätetty, mutta viikonloppuun on vielä matkaa. Keskiviikko ja torstai on selvää laskeutumista loppuviikkoa ja viikonloppua kohti.

Tässä kirjoittamisen välissä ennätin komentaa poikaa niin, että hän suuttui meikäläiseen ja lähti kantapäät tömistäen ja ovet paukkuen omaan huoneeseen. Tiistaina voi harjoittaa sopivassa määrin uhmaa. Tosin tällä hetkellä kyseinen reaktio on lähes päivittäistä. Lasten kasvattaminen vaatii ajoittaista diktaattorin otetta asioihin.

Otsasuoni pullistuu…

Tänään on ollut Minna Canthin päivä. Se tarkoittaa sitä, että ne, joilla on lippusalko, niin ne ovat laittaneet lipun liehumaan. Muut ovat ilman tätä toimenpidettä ja miettivät kuumeisesti, mikä ihmeen liputuspäivä tämmöinen on?! Suurin osa suomalaisista liputuspäivistä ovat itse asiassa yksiä mysteereitä. Onneksi on Wikipedia.

Wikipedian mukaan: “Sisäasiainministeriö on suosittanut yleistä liputusta Minna Canthin syntymäpäivän ja tasa-arvon johdosta vuodesta 2003. Helsingin yliopisto merkitsi Minna Canthin päivän vakiintuneeksi liputuspäiväksi vuodesta 2007 alkaen.” Ensi viikolla varmaankin liputetaan kissojen suolistovaivojen tietoisuuden lisäämiseksi.

Näin tasa-arvon päivänä on sitten joka paikassa vöyhkätty tasa-arvoisen avioliittolain aloitteesta. Hieno, kannatettava asia, mutta jotenkin tämäkin näyttäisi menevän niin, että ne jotka kannattavat, tuntevat olevansa vain ja ainoastaan oikeassa ja ei ymmärretä ihmisiä, jotka ovat eri mieltä asiasta. Vähän samanmoinen meininki oli pressan vaaleissa.

Nykyään on helpompi olla parvessa samaa mieltä, kuin olla yksin mielipiteensä kanssa. Ihmiset ilmoittelevat kirjoittaneensa aloitteeseen nimensä ja vitsailevat, mitäköhän mieltä Räsänen mahtaa olla. Ähäkutti. Kuinkahan moni edes luki tekstin, mihin tuikkasi allekirjoituksensa? Jopa ihmiset, joilta viimeisenä odottaisin mitään asiantuntevaa kommenttia vaikkapa tasa-arvoisesta avioliittolaista laittelevat mielipiteitään.

Höh? Eikö tasa-arvoa ole myös se, että hyväksytään mielipiteet, jotka ovat omasta kannasta eriäviä?! Vai onko Suomeen tullut SMoP – Samaa mieltä olevien puolue. Saisimmekohan liputuspäivän samaa mieltä oleville? Muutamasta sanomalehdestä onkin tullut jo samaa mieltä olevien äänenkannattaja. Ja kun radiokanaviakin kuuntelee, niin samat biisithän siellä soi samojen uutisten tauottamina. Samanmieliset käyvät Prismassa tai Cittarissa ja tankkaavat ABC:llä. Samaa mieltä olevat laittavat lapsensa päiväkotiin omien lomien ajaksi. Suomi – 5 miljoonaa samista ei voi olla väärässä.

Olen mieluummin yksin oikeassa kuin lauman kanssa väärässä. (Kari Suomalainen)

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Hajanaiset kohuajatukseni

Ääh. Tätä kun kirjoitan onkin vellomassa taas joku kohu, mikä liittyy Heidi Hautalaan. En ole aivan tarkkaan lukenut, mistä kohusta on kyse, mutta jälleen ihmiset ovat tuohtuneita ja ärtyneitä sekä vaativat ministerin päätä kepin nokkaan. Ehkäpä kohussa oli kyse pimeästi ostetusta hevosesta, jonka oli tuttava valelääkäri teurastanut ruotsalaiselle valmislasagnea valmistavalle yritykselle? Tästä on vielä sovittu luottotutkijan lausunto 700.000 Eurolla ilman kilpailutusta.Tämän prosessin aikana Matti Nykänen oli vaihtanut tyttöystävää 37 kertaa.

Nojoo. Tasavallan Presidenttimme sanoi heti vuoden aluksi omalla suullaan (och samma på svenska) konsulttien keksimän sanan: oleskeluyhteiskunta. Tästähän tietysti nousi myrsky vesilasissa, vaiko oiskohan parempi ilmaisu: “Nousi myrsky syrjäytyneen ja työvoimapoliittisesti passiivisen kossupullossa”?

En tiedä, miten voidaan määritellä "oleskelija” Suomessa. Väittäisin kuitenkin, että varsinaisia oleskelijoita omasta tahdostaan on harvinaisen vähän. Oleskelijat ovat nyt siis virallisesti nounou-juttu. Nyt ollaan myös löydetty uusi sana, syrjäytynyt. Ja huolestuttukin vallan siitä. Ihan korkealla taholla. Varmaankin syy huolestumiseen on vain yksi syy: Raha. Ihmisen saaminen syrjäytyneeseen tilaan on kallista. Joku valiokunta miettiikin esikouluikäisille kyselykaavaketta, jossa selvitetään aikooko tämä 6-vuotias olla 15 vuoden päästä syrjäytynyt vaiko aktiivinen työtön työnhakija. Nämä voisivat olla kyselyn ainoat vaihtoehdot.

Nuorisotyöttömyyteen on herätty. Nuorisotyöttömyyden pysymiseksi nykyisellä tai siitä korkeammalla tasolla ovat minua viisaammat miettineet työiän nostoa. Vain luonnollinen poistuma on rajana. Niin tämä on tietysti taas raha-kysymys. Työiän nosto on halvempaa, kuin se, että puututtaisiin aktiivisen työiän alentaviin tekijöihin. Kun tarpeeksi paljon nostetaan eläkeikärajaa, niin se kompensoi nämä työelämästä liian aikaisin poistuvat mielenterveys- masennus-, itsemurha-, päihde- yms tapaukset. Kohutulle ex-oleskeluyhteiskunnalle on tärkeää, että keskimäärin ja sopivien tilastojen valossa meillä menee hyvin.

Työiän nostolla voisi olla uusi jännittäväkin hyöty: työpaikkakuolemat kasvavat. Nykyisessä yhteiskunnassamme ovat kuolemat ja kuolevat ihmiset piilotettu. Nythän tämä tabu voikin muuttua. Ehkä joudumme miettimään, mikä kopsahdus oli naapuripoterossa. Ja miksi 87-vuotias työkaverini on ollut niin hiljaa tänä päivänä. Painaakohan häntä jotain, olenko sanonut jotain väärää vai joudunko elvyttämään?

Raha on määräävä tekijä. Se on mittari aivan kaikkeen. Se on arvottanut meidän maailmamme lähes tyystin. Ihmiset jaotellaan niihin, joilla on rahaa ja ihmisiin joilla sitä ei ole.  Ja useassa tapauksessa (ehkä Matti Nykästä lukuun ottamatta) raha ja työnteko linkittyvät tiiviisti yhteen. Tämän päivän säästöpuheet keskittyvät lähinnä juttuihin, jotka pitäisi tehdä kaikille muille, mutta ei itselle. Oman edun tavoitteluun ei saa puuttua. Mutta jos saisimme kohtuullisuuden siemen kylvettyä mieliimme? Onko kukaan syrjäytyneen oikeesti 50…100 keskim. työntekijän palkan arvoinen? Kuinka monta työpaikkaa saisimmekaan lisää, jos sana “kohtuus” olisi itsestäänselvyys?

Oman lisäni tähän erinäisten kohujen soppaan ilmoitan ja tunnustan sen, että sain esimieheltäni pimeästi viime vuoden bonukset: Imeskeltävän Xylitol-pastillin. Minä häpeän jo tätä ja pyydän yhteiskunnalta anteeksi tätä vastuutonta aktiani. Näen jo pastilliraivon ainekset.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Ei tekosavua ilman tekotulta

Kirjoittaisinkohan blogiini jotain vaiko lukisinko vielä juttua ketsupilla maalaavasta muotokuvataiteilijasta? Elämässä on niin paljon vaikeita valintoja. Mikä niistä on oikea?

Alkuvuosi on mennyt kaikenkarvaisten kohujen ja mielensäpahoittajien merkeissä. On ollut hevoslihakohua, on ollut veronkiertokohua, on ollut Himaskohua, on ollut Talvivaaraa ja mitä kaikkea. En minä edes kaikkia muista. Yleensä kohut liittyy ruokiin (=oma vatsa) tai sitten johonkin, joka muu on saanut, mutta itse ei (=kateellisuus). Se tässä masentaakin, kun ei ole ajan tasalla mihin kaikkeen pitäisi olla närkästynyt ja loukkaantunut.

Oiskohan tämä kirosana ”sosiaalinen media” aiheuttanut monet kohuista. Poliittiset kohut syntyvät niin, että vanhat jarrut tekevät niin kuin on tehty vuosikymmenet. Ennen sai näitä tehdä ihan katseilta piilossa hyvään veljeen tukeutuen. Mutta nyt kun skandaali on yhden peukalon painalluksen päässä, niin kaikki ei olekaan niin yksinkertaista. Päättäjille on tullut some-sirkka, omatunto puuttuvan tilalle. Ja sen kanssa on vain opittava elämään.

Sosiaalinen media myöskin tuo seuraajien silmille sinun lomakuvasi, partyt yms yms. Niiden kanssa kannattaa pitää jonkinlaista makua. Kun seuraajissa voi olla ketä tahansa. Et sä voi tuntea lapsuuden koulukavereiden nykytilannetta. Toisaalta jos yrität kaikkia miellyttää, niin se vasta ärsyttävää onkin.

Etenkin näillä politiikan parissa puuhaavilla on netissä käyttäytyminen hieman hukassa ja hakusessa. Eräällä puolueella on Facebook varmin keino päästä tutustumaan käräjäoikeuden menettelytapoihin. Itse joskus oon hymähtänyt erään tutun (manageritasolla) kuvapäivityksiä. Etenkin työhuoneen uusi sisustus-kuvasarja nostatti meikäläisenkin kulmakarvoja ylös. No nyt tässä joku aika sitten hän laittoi aamupalakuvatuksen. Heidän yrityksessä on upeana tapana aamuisin tarjota hedelmiä aamupalaksi. Yrityksessä oli menossa YT:t ja 235 henkeä oli saamassa potkut. Mutta onneksi joku ennätti kommentoidakin: Taisitte saada noidenkin hedelmät ja linkki YT-uutiseen.

Hähää. Olin tyytyväinen. Sana voi olla tarjottua aamupalaa terävämpi.

Yksi kohu oli suomalaisen hiihdon tila. Hiihtoon voitaneen Val di Fiemmen MM-kisojen perusteella lukea kaikki, mikä liittyy suksiin, lumeen, jäähän, talveen jääkiekkoa lukuun ottamatta. Nojoo täytyy myöntää, että nämä MM-kisat tuli mulle ihan yllätyksenä. Mäntyrannan puun takaa. Puskista. Oliko kisoja käyty pari päivää, kun tajusin, että telkkarissa puhutaan jostain kisoista. Meillä oli näin ollen yllätyskisat. Juu, noista ei jäänyt paljoa jälkipolville kerrottavaa. Aivan kun olisi salailtu koko kisojen olemassaolo. Meikäläisen penkkiurheilu-uran venyminen sai riittää siihen, että tiedostin kyseisten kisojen olemassaolon.

Suomessa urheilussa mennään syvällä. Onneksi on perustettu työryhmiä huippu-urheilun tulevaisuuden pelastamiseksi. Ne ei vaan pelasta huippu-urheilun tulevaisuutta, vaan entisten huippu-urheilijoiden tulevaisuuden. Huippu-urheilun tukeminen on vähän kaksipiippuinen asia. Mielestäni järkevämpää olisi tunkea ne pienet rahat huippujen sijaan nuorison urheiluharrastuksiin. Mutta toisaalta nuoriso kaipaa niitä esikuviakin. Just niitä, jotka vetävät hemohessiä suoneensa ja vievät ne kirkkaimmat mitalit. Kielitoiveena jokin muu kuin norja.

1980-luvulla ei ollut puhettakaan, että MM-kisat olisi jäänyt näin huomioimatta. Jopa meidän ala-asteemme eli kisojen mukana ja usein me otimme luokasta omat tuolit mukaamme ja menimme yläkerran perjantain virsien veisuu-käytävälle katsomaan MM-hiihtoja ja jännäämään suomalaisten puolesta. Yläkerran käytävällä oli nimittäin koulun ainoa TV. Sieltä katselimme myöskin Koulu-TV:n ohjelmatkin.

Nyt meillä on kaikkien kohujen lisäksi yllätyspaavi. Valkoisen savun tupsahdus Sikstuksen kappelin katolta on niin nähty juttu, vaikkei käsittääkseni kappelin katolla ole moista savupiippua. 9.3. asennettiin savupiippu katolle, jotta savukoneen aiheuttama pöllähdys sitten näkyisi kaikelle kansalle. Kysytäänköhän sitten joskus monenkymmenen vuoden päästä “Missä olit, kun Vatikaanissa savukone pössäytti väliaikaisesta savupiipusta valkoisen keinosavun?” Niin ja sehän tuli meille kaikille yllätyksenä, että paaviksi valittiin vanha papelo yhdellä keuhkolla. Yllättävää.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Puolalaiset älköön vaivautuko

Okei. Tämä ei ole vihapuheenvuoro. Eikä sellaiseksi tarkoitettu. Toivottavasti tästä nyt ei tule aseellista konfliktia Puolan, tuon Itä-Euroopan kynnysmaton sekä Suomen, maan josta hyvä veli on lähtöisin, kanssa. Taloyhtiö lähestyi meidän perhettä kirjeellä. Se ei tällä kertaa koskenut Laadukasta jaappanilaista sitimaasturia (se ei ole muuten enää keskuudessamme… RIP) ja sen pysäköimisestä viivasuorasti ruutuunsa. Tämä on taloyhtiö, jossa kaikenmoiset viestit, ilmoitukset ja huomautukset lentelevät.

Muistissa on hississä ollut viesti taloyhtiömme asukkaille. Yläkerran naapuri oli närkästynyt, kun hän ja hänen puolisonsa sekä heidän koiransa olivat saaneet nimettömän huomautuksen kovaäänisestä seksistä ja haukkumisesta. Täsmennyksenä mainittakoon, että haukkuminen koski koiraa ja kovaääninen seksi nuorta paria.

No meikäläisen kuulo on ilmeisesti parhaat päivänsä nähnyt, kun jännittävimmät äänet tässä yhtiössä on ylipitkä virtsasuihkun lorina jostain kaukaisuudesta ja umpikuuron naapurin aamuTV:n möykkä volume-tason ollessa se Spinal Tapin 11.

Mutta taloyhtiön mielestä koiraat ja uroot on laitettava aisoihin. Tai ainakin vaiennettava. Tosin kun näin hissikonfliktin jälkeisenä päivänä tämän perheen koiran kanssa, niin meinasipa vahingossa tyypillisen “Terve!”-moikkauksen tilalle suusta päästä: “Herpes!”

Mutta palatkaamme kirjeeseen taloyhtiöltä. A4-kokoinen tiedonanto koski puolalaisia kaupustelijoita ja heitä ei saa päästää taloyhtiömme tiloihin. Ja kieltoon oli liitetty poliisin uutisointi epärehellisistä puolalaisista.

Mistä lähtien puolalaiset kaupustelijat ovat käyneet röyhkeiksi? Vastahan päästiin romanialaisista kerjääjistäkin eroon, niin nyt tulee tilalle puolalaiset. No, vaimo ohjeisti meidän jälkikasvua. Emme me nyt yksilöineet pahoja setiä/tätejä juuri puolalaisiksi. Enkä googlettanut Lech Walesan enkä Wojciech Jaruzelskin kuvaa lapsille, emmekä luetelleet Puolaan liittyviä ikäviä faktoja.

Vaan ketään tuntematonta ei saa päästää sisälle.

Ja jotta lapset kävisivät leppoisasti unten maille, kerroimme tietysti puolalaisen iltasadun epärehellisestä taulukauppiaasta vieraassa kaupungissa…

Onhan noita kaupustelijoita nähty. Muistan puolalaisen opiskelijatyttösen hämmentyneen ilmeen 1980-luvun alusta Keski-Suomessa, kun olimme tyhjentämässä isän kanssa paskahuussin sisältöä niin, ettei huippu osunut täysistuntoa tekevää asiakasta takapuoleen. Haju oli aika maalainen ja eiköhän siihen samaan syssyyn tullut tämä nuori polski-opiskelija huonolla suomen kielellä kirjoitetun pahvilapun kanssa. Jotain ylihintaisia hologrammitauluja möi. Sen mä muistan. Tällä kertaa puolalainen veti vesiperän… tai no perän nyt kuitenkin.

Okei. Tietysti on rehellisiäkin kaupustelijoita joukossa. Mutta tämä on mun mielestä kerjäämisen jalompi muoto. Suomalaiset eivät kerjää. Eivät, vaikka olisimme oikeutettuja johonkin tukeen. Jotta pääsisimme samaan lopputulokseen romanialaisten katukerjääjien tai puolalaisten taulukauppiaiden kanssa, niin me palkkaamme mainostoimiston, pykäämme organisaation ja laitamme mainoskampanjan nimellä “kansallistalkoot” tai “Uusi Lastensairaala 2017.”

Tai helpompi keino on olla pääministerin kaveri…

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Jokainen lopetus vaatii uuden aloituksen

Nyt hyvä mies istu lasten miniatyyri-kokoa olevalle tuolille, ota hyvin epämukava asento ja aloita kirjoittamaan. Etenkin kun nyt sinulla on työnantajan lahjoittama ilmainen, vanhaksi jäänyt, ylijäämätietokone, jossa on kaikkien entisten nuorten hilavitkuttimien lisäksi korppuasema. Netti tässä toimii. Hyvä. Ja se tarkoittaa myöskin, että pääsen bloggaamaan. Hyvä tämäkin. Kait.

Nimen keksimiseen olisit voinut käyttää muutaman sekunnin pidemmän ajan. No lieventävänä asianhaarana mainittakoon, että nimi oli varattu ennen tätä Ylioppilaslehden suurta kakkakohua. Silloin minun olisi pitänyt iskeä varpusparvellani. Myöhästyin. Tosin eipä minulla olisi ollut kakkakohuun mitään lisättävää. Tai ehkä johonkin toiseen penkkiin vähäsen.

Naistenpäivä on juuri sopiva päivä aloitukselleni. Itse venailin hieman TAYSin tuloksia. Viime syksyltä lähtien. Odotin sitä varpusparvet henkisissä raappapöksyissäni. Kolme kertaa minut kuvattiin. Verikokeita otettiin useita putkiloita. Niillä olisi varmaan tyydytetty SPR:n veripussitarpeet veriryhmässäni. Oma tarinansa on vuorokausivirtsatonkkien täyttely. Kuinka minä unohdin hakea tonkat ajoissa labrasta. Ja kuinka minä viime tingassa hain ensiavusta nämä uupuvat virtsakokeiden perhepakkaukset, jotta pääsen niitä täyttelemään. Olin varsinainen sisällöntuottaja.

“Isä. Miksi sinä pidät sun isoa pissanäytettä jääkaapissa maitopurkin vieressä? Yäääk!”

En halua edes tietää, mitä lapset kertoivat koulukavereilleen mun virtsan säilöntäprojektista. Ja kuinka upea näky olinkaan Tampereen katukuvassa, kun kuskasin täyden kanisterin Lidlin joulusesonkikassissa labraan.

Useampi kuukausi tässä meni. Menin helmikuussa kuuntelemaan tuomioni TAYSiin.

Hirvitti hieman. Hyvänlaatuinen kasvain? Pahanlaatuinen? Joku muu. Mikä?

Isä kuoli syöpään. Äiti kans. Mietin sanontaa “Ei kahta ilman kolmatta.”

Sain vapauttavan tuomion. Aikaisemmin itselleni täysin tuntematon sisäelin oli kasvattanut jotain, jolle lääketiede oli keksinyt vaikeasti muistettavan nimen. Kotiini postitetussa sepostuksessa on sivu tekstiä, josta en ymmärrä yhtään mitään. En edes toisella lukemisella. Mun olisi pitänyt olla koti-Himanen, jotta olisin siitä saanut jotain irti. Mutta lääkärini onneksi selitti ja mulle riitti se tieto, että havaittu patti on 99,9%:sti harmiton. Mutta kontrolleissa pitää käydä. Perin huojentavaa.

Ööh. Haittaako tämä patti blogin pitoa?