perjantai 25. lokakuuta 2013

Päiväni parkkitalossa

Okei. Parkkitalot eivät yleensä ole mitään hyytäviä kauhun pesiä. Jos kaikki toimii, niin sinnehän on periaatteessa ihan kivakin sujahtaa. Paitsi vähän vanhempiin taloihin, joissa mitoituslähtökohtana on varmaan ollut Fiat 600. Mutta ajat automaatille. Painat nappia. Pysäköintilippu lopsahtaa käteen. Tämän jälkeen puomi nousee ja sä hurautat taloon. Näin menee Suomessa. Yksinkertaista.

Mutta entäpäs jos tuo automatiikka ei toimikaan? Ne puomit ja ne hällävärkit, joihin sä kurottelet sojottavalla etusormellasi, kun yrität painaa isoa, pyöreää nappulaa ja ottaa kiinni aukosta sujahtavaa parkkilappua. Puomi ei nousekaan? Sä yrität rämpyttää namiskuukelia ilman mitään hyötyä. Liuskalla takaa tulevat ovat hermostuneet ja tööttäilevät ja huutavat kurkkusuorana "MIESHUORA!" Sitten huomaat vikapäivystysnumeron painonappilootan (jota voisin tässä yhteydessä virheellisesti kutsua "keskusyksiköksi") alanurkassa kuluneen tarran, johon on painettu vikapäivystysnumero. Kun puhelin on kaiveltu esille, niin huomaat luultavammin, että numerosta on kulunut puolet pois ja soitat vahingossa etniseen ravintolaan.

Näin minä kuvittelin asioiden tapahtuvan. Siksi en halua ikinä töpeksiä parkkitalossa. Mutta näin oikeasti tapahtui: Oli tytön partioilta. Satoi vettä kaatamalla ja minun piti viedä tyttö autolla Pyynikin näkötornille. Heillä oli siellä joku häppeninki. En ole ihan varma mikä, sillä minulle ei jostain syystä tule noita partion sähköposteja ja olen sitten vaimon informaation varassa. Ne on tyyliin: vie joku sinne, hae siihen ja siihen aikaan, kuskaa ne sinne, ota auto täyteen ja vie taas tuonne. Ja on muistettava rollata kainalotkin. Partiolaisen isän täytyy olla aina valmiina. Vaikkei niin huvittaiskaan. Partiolaisen isällä ei voi olla vääriä kelejä, vaan varusteet ovat väärät. On mahtanut Baden-Powellin iskääkin jurppia.

Mutta muistanette aikaisemmasta, että oli poitsun synttärit. Ja hän sai kaikilta rahaa. Niin minä lupasin viedä hänet kauppaan, koska hän ei halunnut säästää, vaan pelastaa suomalaisen tavaratalon leluosaston talouden kantamalla lahjusrahat sinne. Täydellinen suunnitelma: Likka näkötornille, reilu tunti aikaa hurauttaa Anttilaan pojan kanssa ja jos mä heitän auton vielä PARKKITALOON, niin säästyisi aikaa ja minä säästyisin kuivana, kun ei tarvinnut tuolla suomalaisessa tuhnupimeydessä tallustaa. Pojalla oli uusi lompakko ja hän oli sentilleen laskenut rahavaransa. Paperiset creditcardit olivat väistyneet kirjastokortin tieltä.

Teimme suunnitelman mukaisesti. Juutuimme Hämeenpuiston muutamiin liikennevaloihin. Mutta aikaa ei nyt niissä hirmuisesti tärvääntynyt. Pian olimmekin jo Anttilan nurkilla ja huomasin kyseisen tavaratalon parkkitalossa olevan tilaa ja vihreä valo limputti illan ainoana elonmerkkinä tässä tulevassa itsenäisyysjuhlakaupungissa. Kurvasin kohti parkkitaloa ja huomasin liuskojen olevan ikävän kapeat. Ei ollut ihan uusinta uutta nämä järjestelyt. Sisään pääsi kahdelta kaistalta. Valitsin vasemman.. Ajoin puomisysteemin keskusyksikön luokse, painoin ikkunan avaus-nappia, ikkuna aukesi, minun käsi ulos ja painoin isoa, pyöreää nappia. Näin olen tehnyt tuhat kerta. Ei vaikeaa.

Mutta laitos ei hiiskunutkaan. Puomi oli edelleen alhaalla ja tuntui, ettei koko tsysteemi tajunnut minun painallusta. Mitäpä suomalainen, roteva mies tekee tässä tapauksessa? No tietysti rupeen hakkaamaan kovaa sitä nappulaa. Ikäänkuin se auttaisi nyt missään tilanteessa.

"Eikö me päästäkään ostaan sitä Lego Star Warsia, niinkuin lupasit....."

Pojan alahuuli väpätti mun otsasuonen kanssa kaksiäänisesti. No kyllä me se leegoloota haetaan, mutta tästä oli jotenkin selvittävä. En nähnyt missään vikapäivystysnumeroa. Ylläripylläri. Takapeiliin hätääntynyt vilkaisu: Ei onneksi ketään takana. Tosin olisin mä ne MIESHUORA-huudot kuullut ja tööttäykset, jos siellä ois joku ollut.

Puomi ei inahtanut. Eikä keskusyksikkökään. Huomasin raosta, mistä ne parkkilaput tulostuvat, pilkottavan yksi lappunen... Hei... olisiko tuosta ratkaisu?! Nyt olisi pitänyt tajua pari asiaa: a) mitä tapahtuu, jos näät puserosta pilkottavan langan pätkän ja ryhdyt sitä vetämään ja b) mitä tapahtuu, jos ryhdyt repimään finnin päälle kasvavaa partakarvaa? Niissä kummassakaan ei käy hyvin. Eikä käynyt tässäkään.

Näin raosta pilkottavan parkkilipun. Ryhdyin vetämään sitä pois, kun sain mun nakkisormilla siitä otteen. Olipas tiukassa. Ihankuin parkkitaloyhtiön automaatti ei tästä tykännyt.

"Ootsä iskä aivan varma, mitä teet?"

Tuollaista nyt apumies kehtaakin kysellä. Tottakai mä tiedän. Kun äly ei riitä, otetaan vaistot peliin. Ja mun vaisto käski toimimaan juuri edellä kuvatun kaltaisella tavalla.

Ei liikkunut lappunen. Käytetäänpäs voimaa ja rouhasin kovempaa. No nyt se on mulla, mutta tämä hällävärkki rupesi surisemaan kuin naapurin tytön kumisapeli. Masiina alkoi sylkemään näitä lippuja enemmänkin... yksi, kaksi, kolme, neljä..... varmaan kymmenkunta oli jo kädessä, kun mä repäsin liuskan irti hätääntyneenä ja parkkilippukärmes rauhoittui.

Poika nauroi melkoista röhönaurua. Ja minä mietin, onko tää joku piilokamera tai vastaava. Mutta taakse ei ollut tullut muita autoilijoita. Jes. Ei muuta kuin varovarovasti peruuttaen liuskaa taaksepäin ja valitsin oikean kaistan.

Vannotin pojalla, ettei tästä hiiskuta kellekään.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Lapset vanhenevat, aikuiset nopeammin

Nykypäivän Suomessa monilla lapsiperheillä on lapsia. Lapset tehdään, ne syntyvät, ne kasvavat, ne vanhenevat ja lopulta ne käyvät vain lompakolla. Meillä on kaksi lasta. Tyttö ja poika. Kun lapset kasvavat, he siirtyvät tarhaan, eskariin ja lopulta kouluun, niinkuin meidänkin muksut.

Vanhetessaan heidän vaatimukset muuttuvat. Etenkin jos kyseessä ovat syntymäpäivät tai vaikkapa joulu. Muistan sen ajan kaiholla, kun tytön toiveet lahjoiksi olivat paperia ja vahaliidut. Sen muiston haluaisin kehystää. Laittaa kuvitteelisen muistojen takan yläpuolelle. Kalle Päätalon Iijoki-sarjan ja Silmät auki sosiaaliseen mediaan- pdf:n viereen.

Mutta aika entinen ei koskaan enää palaa. Tyttö tuli mulle sanomaan yhtenä päivänä. Tai heti sen jälkeen, kun hän oli kaverillaan kylässä. Niin, juuri sen kaverin, joilla tytön mukaan on kristallikruunu joka huoneessa, parveke on kolmen meidän parvekkeen mittainen ja kaiken kukkuraksi heillä oli tytön mukaan kaksi suihkua.

"VOITKO ISÄ USKOA?! KAKSI SUIHKUA!"

Teki mieleni sanoa, että onhan meilläkin kylppärissä suihku ja erillisessä suihkussa oli vielä alapääsuihku, mutta jo niin pitkän isän uran tehneenä, olin vain hiljaa. Alapääsuihkun mainitseminen olisi johtanut luultavasti siihen, että meillä olisi pian vessan laipiossa kosteusvahinko.

"Ja tiedätkö isä mitä? Niillä on iPadikin. Mä pelasin niillä jotain etanapeliä. Mä haluan joululahjaksi iPadin."

Minä yskäsin. Ensinnäkin minulla oli nyt se #twitterlentsu13tre ja joka röörinki on nyt tukossa. Mutta nyt mentiin vähän ikävämmälle alueelle. Olisiko minun kerrottava asioista lapsilleni? Kukkia ja mehiläisiä-keskustelua edeltävä lääkäri-isä ja syrjäytynyt isä-keskustelu. Se on hieman eri asia, jos iskä on lääkäri kuin se, että iskä on irtisanottu insinööri, joka hamstraa punaisen hintalapun ostoksia. Kun tyttö oli pienempi ja oli edellinen lama, niin me kävimme aina ilmoittautumassa työttömäksi yhdessä. Tai viemässä jonkun selvityksen. Tai viemässä jonkun todistuksen. Tyttö joskus muisteleekin:

"Iskä. Käydäänkö me joskus työkkärissä syömässä niitä hyviä karkkeja?"

Ounou. Pitäisikö nyt kertoa tytölle "TE-toimisto on tehostanut toimintaansa"-keskustelukin? Enää ei käydä jonottamassa puolta päivää, vaan sen jonotuksen saa tehdä puhelimella. Eikä saada enää niitä äärimmäisen hyviä salmiakkikarkkeja. Siinä oli mennyt kyllä työllistämisrahat oikeaan osoitteeseen. Eräänkin kerran käytiin tytön kanssa infotiskin kipolla rohmuamassa karamelloksia.

"Ei. Et saa iPadia joululahjaksi. Ota nyt ne vahakynät ja paperia ja ala piirtämään."

Lahjojen kallistuminen liittyy vanhenemiseen. Oma operaatio on tuo vanhenemisen viettäminen. Synttärijuhlat. Lasten kavereilla on yleensä ollut kilpavarustelua, missä synttäreitä vietetään. Olen kuskannut silloisella laadukkaalla jaappanilaisella sitimaasturilla ja nykyisellä vikatilastokuningattarella niitä Särkänniemeen, Näsinneulaan, Käsityöpajaan, Työläismuseoon, Elokuviin, Lasersotaan, Sisähuvipuistoon jne jne. Lista on uskomaton ja tuntuu kokoajan, että juhlat menevät omituisemmaksi ja omituisemmaksi. Kyseiset firmat ovat tietoisia ja lasten syntymäpäivien lähestyessä, postista lopsahtaa jos jonkinlaisia paikkoja, missä "lapsenne voi viettää unohtumattomat ja elämykselliset synttärit."

Mutta me ollaan tylsiä ja vietämme juhlat kotona. Vaikka ei ole kolmen parvekkeen kokoista parveketta ja on se kaksi suihkua jos alapääsuihku luetaan yhdeksi. Mutta hyvin on kelvannut ja kaveritkin tulevat mielellään.

Poika täytti vuosia. Virallinen päivä sattui minun onnekseni hääpäivälle, niin minäkin muistan tuon päivän. Mutta niinkuin yleensä, synttärit jakautuu useampaan erään. Pari viikkoa sitten vietimme kummisynttärit. Sitten oli oikeat synttärit. Ja sit oli mummu ja pappa-synttärit. Kaverisynttärit ovat sitten myöhemmin.

Eilen oli siis mummu ja pappa-synttärit. Ja se oli kohtuullisen otsasuoni pullistuu-kamaa. Päivällä minulla oli aikaa siivoilla ja illalla ennen teatterin ensi-iltaa tulisivat vieraat. Vaimo oli töissä. Minulla oli siis hyvin aikaa huushollata ja kuunnella radiosta oma nimeni. Edellisenä päivänä oli pojalla joku ihme oksennustauti. Ja kaikki poitsun vuodevaatteet olivat sitten tuossa eritteessä, mikä tuli väärästä päästä. No vuodevaatteet pesukoneeseen ja pönttöön jotain tehoputsputs-ainetta, jotta blogini nimi kuivuneena lähtisi irti. Kaikki meni ihan nappiin. Tosin hieman ihmettelin, miten oksennusta oli päässyt välioveenkin, mutta lapsiperheen isänä olen tottunut tähän: "Asioita vaan sattuu."

Kello kävi ja lapset tulivat koulusta. Pojalla oli pitkä päivä ja kun hän pääsi kotiin, sai hän ryhtyä tekemään läksynsä.

"Mä oon iskä hukannut Äikän kirjani."

Pitkä puhallus. No laitetaan viestiä opettajalle, jospa se löytyisi koulusta. Ja sitten pamahtikin pojan kaveri kylään.

"Moi! Mitä syödään. Mulla on nälkä! Voinko ottaa jotain välipalaa."

Ja mies menee jääkaapille tutkimaan sisältöä.

"Nyt ei syödä mitään. Meillä on juhlat tulossa."

Meidän poika tekee pöydän ääressä läksyjä. Ja meidän tyttö laittoi oven kiinni huoneeseen ja lapun: "Ei saa häiritä." Ja sitten pojan kaveri, joka ei siis tänään ois juhliin tullut, vaan kaverisynttäreille, pelaa olohuoneessa pleikkaria.

Mun otsasuoneni. Mä en kestä sitä, että omassa kodissani vieraat lapset tonkivat toisten kaappeja. Tietysti kyseessä on pojan paras kaveri. Ja hänellä on omat nepsy-jutut, mutta kuitenkin. Ja nyt muutenkin oli kiirettä. Synttärisankari teki läksyjä. Tyttö tuli huoneestaan ja sanoi pojan kaverille:

"Sun pitää kyllä lähtee. Pian tulee vieraat."

"JOOJOO!!"

Vaimokin tuli töistä. Reilun puolen tunnin päästä tulisivat vieraat.

"Se kakku pitää ottaa sulaamaan."

Kaivelin pakastista ja huomasimme: "SULATUSAIKA 3 TUNTIA."

Voi tykittävä otsasuoni!!! Voihan Sastamala! Voiskohan tuota mikrottaa? Aito ruotsalainen pakastekakku. Ei muuta kuin Benny Hill-loppukohtauksen pikakävelyvauhtia lähimpään konditoriaan. Ja siellä tietysti mä jouduin jonoon. Edessä oli kaksi opiskelijatyttöstä, jotka arpoivat kumman -50% hintaisen eilen elmekelmuun väännetyn leivän he nyt sitten söisivät ja kumpi tarjoo ja mitä. Ei hittolainen. Tommonen leipä, missä on kaksi ruohonkortta ristissä. Puoleen hintaan. Varmaankin yksisarvisen kullattuja peräkarvoja.

He tekivät onnistuneen ostotapahtuman. Ja sitten minun vuoroni.

"Ja mitä herralle saisi olla?"

"Joku kakku ja äkkiä. Kiitos!"

maanantai 21. lokakuuta 2013

Twitterjoulu13Tre

En tiedä. Pitäisi löytää sanat tunteille, mitä tuli koettua lauantaina. Kuvitelkaa tilanne, että näet ensimmäistä kertaa yli viisikymmentä (ilmoittautuneita oli 58, jos satuolennot lasketaan mukaan) toisilleen verkossa vuosiakin twiittaillutta henkilöä kerralla.

Nyt jokainen nimimerkki sai kasvot, äänet, ilmeet ja eleet. Ilta oli melkoista tunteiden ryöpytystä. Halailua, vitsejä, nauruja, ilon hetkiä. Miljoona "Ai sä oot se L_inssi"-kommenttia. Ja vielä kerran halailua.

"Mä oon jo seurannut sua vuosia"

Minä lunttaan vaivihkaa rinnuksissa olevasta nimilapusta nimimerkin ja minullakin jokin hehkulamppu syttyi pään yläpuolella.


Kaikki lähti siitä, että piti saada @millamumille pikkujoulut. Jos meitä tulisi kymmenen ja menisimme alepubiin kaljoille. Vaimo kysyi minulta, voisinko hjelpata. Pitäisi pari flaijeria vääntää ja hoitaa tiedotuspuoli. Päivämäärä sen verran aikaiseksi, ettei ihmisillä ole oikeasti pikkujoulukiireitä.

No, eihän mulla arkisin muutakaan ole.


Homma sitten paisui. Syntyi Taskupikkujoulupukki. Levitettiin ilosanomaa Twitterin lisäksi, Google+:ssa ja Facebookissa. Plussasta tuli närkästynyt viestikin. Voisitko lopettaa tuon spämmäämisen Twitter-aktiivien sivuilla. Olkoon, hiljaisuus kuulukoon sille foorumille.

Minäkin kävin "Taskupikkareita" varten ostamassa Dressmannista kauluspaidan. Ja solmion. Ja kieltäydyin kohteliaasti kassalla lyömättömästä sukkatarjouksesta, ylivertaisesta boxeritarjouksesta sekä mielettömästä hansikastarjouksesta.

Pian meitä oli siis jo lähes 60. Ja se oli ehdoton maksimi. Enempää ei ravintolan tilaan mahdu. Ravintolakin oli ihmeissään meidän pikkujouluista. Aikaa ei annettu kuin yhdeksään. Ja epäilyksiä väkimäärän suhteen tuli kokoajan.

"Tuleeko aivan varmasti edes 30 henkilöä?"

Luulen, että ravintolan suhtautuminen Twitteriin muuttui sinä iltana merkittävästi.


Lauantaina olimme Suomi-twitterin lauantain kolmanneksi puhutuin puheenaihe Liigan ja Hifkin jälkeen. Sunnuntainakin olimme vielä viidenneksi puhutuin.

Viritimme tilaisuuteen Twitter-seinän, johon kansalaiset pääsivät kommentoimaan juttujamme paikasta riippumatta. Alkupuhe kesti ruhtinaaliset kahdeksan twiittiä ja ensimmäistä kertaa luimme perinteisen Taskupikkujouluevankeliumin L_inssin mukaan.

Saimme myös lahjoja. Ensimmäistä kertaa minäkin olin ravintolassa kaurahiutalepaketti kainalossa.

Lämmin kiitos kaikille! Moneen minä törmäsin. Moneen minä vielä törmään. Ensimmäinen kerta voi olla vain kerran. Ensimmäinen kerta oli nyt.

Tunnelmapaloja jatkoilta.

maanantai 14. lokakuuta 2013

Sossu-Tatu ja terve suomalainen kateus

Sossu-Tatu toi minulle omat muistoni pintaan ns. ensimmäisen "väliaikaisen" taantuman aikana. Vuonna 2009 ei ainakaan lapsiperheelle etuuksien hakeminen ollut helppoa. Meillä oli pienet lapset, vaimo oli aloittamassa opiskelut ja säästöjä ei käytännössä ollut. Kaikki meni elämiseen.

Tässä päiväkirjaa noilta ajoilta. Tämä on henkilökohtainen kokemus. Tapahtui Tampereella vuonna 2009:

TAMMIKUU 2009

7.1.2009 Minun toistaiseksi kestävän lomautuksen alkamisajankohta. Ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi työvoimatoimistoon.

12.1.2009 Minun ansiopäivärahahakemus saapunut IAET-kassaan.

19.1.2009 Minä kävin neuvottelemassa lainat tämänhetkisen tulotason edellyttämälle tasolle.

20.1.2009 Vein 40-sivuisen toimeentulohakemuksen sossuun. Vaimoni jätti opintolainahakemuksen Kelaan ihan varulta. Vein Tampereen kaupungin lastenhoidosta päättävälle asiakaspalvelupäällikölle muutoshakemuksen tulotason muuttumisesta.

22.1.2009 Kävin ensimmäistä kertaa seurakunnalta pyytämässä apua. Sain ruokalapun ruokanysseen

26.1.2009 Hain ruoka-avun ruokanyssestä. Rahaa en ollut saanut vielä senttiäkään.

27.1.2009 Katsoin IAET-kassan sivuja. He olivat käsittelemässä vasta 25.11.2008 tulleita hakemuksia

28.1.2009 Soitin sossuun. Hylätty päätös. Soitin työttömyyskassaan ja pyysin, voisiko ne lähettää jonkun todistuksen, että ne on ruuhkautunut

29.1.2009 Sain sossusta kielteisen päätöksen postissa. IAET-kassa käsittelee 26.11.2008 tulleita hakemuksia. Vaimo sai päätöksen opintolainan takauksesta.

30.1.2009 Jätin uuden toimeentulohakemuksen sossuun ja soitti heidän soittotunnilla sossuun kysyen, millä me maksamme vuokramme. Meillä kuulemma piti olla rahaa, koska olen vain lomautettuna ja kuulun työttömyyskassaan. Sain IAET:n todistuksen postin mukana.

HELMIKUU 2009

1.2.2009 Laitoin postiin hakemuksen kaupungille päivähoitomaksujen alentamiseksi (Tämän pystyi laittamaan postiin vasta kun IAET-kassalta tuli tuo lappunen heidän tilanteestaan.)

2.2.2009 Jouduin maksamaan vuokran luottokortilla. Tästä voi sosiaaliasiamiehen mielestä tulla ongelmia, koska sosiaaliasema voi katsoa tämän luottokorttisiirron lisätuloksi.

4.2.2009 Sain postissa ansiopäivärahan jatkohakemuksen ja valittelun heidän tilanteestaan. IAET-kassa käsittelee 26.11.2008 tulleita hakemuksia.

5.2.2009 IAET-kassa käsittelee 27.11.2008 tulleita hakemuksia.

6.2.2009 Laitoin Kelaan asumistukihakemuksen. Odotettavissa oleva käsittelyaika on n. 4 viikkoa. IAET-kassa käsittelee 28.11.2008 tulleita hakemuksia.

8.2.2009 Laitoin ensimmäisen jatkohakemuksen IAET-kassalle ansiosidonnaista päivärahaa varten

9.2.2009 IAET-kassa käsittelee 2.12.2008 tulleita hakemuksia.

11.2.2009 Soitin seurakuntaan ja saikin ajan perjantaille. Soitin sosiaaliasiamiehelle, joka kehotti odottamaan ja tekemään kanteen Länsi-Suomen lääninhallitukselle.Valitin asiasta toimeentuloasioista vastaavalle päällikölle. Hän kehotti ottamaan yhteyttä sosiaaliasiamieheen. En päässyt läpi sossun soittotunnilla. IAET-kassa käsittelee 3.12.2008 tulleita hakemuksia.

12.2.2009 Sain käteeni lasten päivähoitomaksut. Maksut olivat normaalisuuruiset. Eli meidän tilannetta ei oltu huomioitu mitenkään. IAET-kassalta tuli tieto, että he ovat pahasti ruuhkautuneet ja odotettavissa oleva käsittelyaika on 10 viikkoa.

13.2.2009 Kävin seurakunnan diakonin juttusilla. Tuloksena oli ruoka-apua 3 kassillista Ruokanyssestä ja 40 euron ostolupa Anttilan alakertaan. Sossusta tuli päätös. He maksavat vain n. 75 % vuokrasta. Ei mitään muuta. Uhkailivat takaisinperinnällä realisoitavissa olevasta varallisuudesta. Eivät ottaneet päivähoitomaksua huomioon, koska päivähoitomaksuista pitää hakea maksuvapautusta 1.1.2009 alkaen. Tampereen Kaupungin päivähoitopuoli ei tähän suostu. Päivähoitovapautus tulee voimaan helmikuusta lähtien. Eivät olleet käsitelleet meidän hakemuksia. Tekivät kuitenkin pikapäätöksen puhelimessa. Tosin vaimon piti itkeä puhelimessa. IAET-kassa käsittelee 5.12.2008 tulleita hakemuksia.

17.2.2009 IAET-kassa käsittelee 9.12.2008 tulleita hakemuksia. Kävin ostamassa 39,96 euron edestä ruokaa. Humanitääristä apua, nääs. Koko summaa (40 euroa) ei saatu tuhlattua. Kelasta soittivat, että päätös asumistuesta on tehty. Vain tilinumero puuttuu.

18.2.2009 IAET-kassa käsittelee 15.12.2008 tulleita hakemuksia.

19.2.2009 KELAn asumistukipäätös tuli postissa. Tosin asumistuesta on takautuva maksu helmikuulta maksettu kokonaan suoraan Tampereen sosiaalivirastoon. Eli helmikuulta ei me saatu penniäkään. Kun taas sosiaalivirasto on vaatinut IAET-kassan maksavan sosiaaliviraston aiemmin maksavan toimeentulotuen kokonaisuudessaan heti, kun IAET-kassa saa minun rahat maksatukseen. Virtsassa olo sossun kanssa jatkuu, kun ne on noin hanakasti vaatimassa rahoja. Voipi ollakin, että heti kun IAET-kassa saa rahat mun tilille, niin sossun touhu pakottaa siihen, että toimeentulotuen tarve jatkuu ja pitkään. No postiluukusta lopsahti myös päivähoitomaksujen alennuspäätös. Tosin tammikuun maksu on vielä maksettava. Mutta sille saatiin maksun lykkäystä.

23.2.2009 Kävin hakemassa seurakunnan Ruokanyssestä ruoka-apua kolmen kassillisen verran. IAET-kassa käsittelee 17.12.2008 tulleita hakemuksia. Tajusinpas juuri, ettei Uudesta iloisesta teatterista eikun insinööriliitosta (UIL) ole tullut mitään reagointia minun jäsenmaksujen alennushakemukseen.

26.2.2009 IAET-kassa käsittelee 19.12.2008 tulleita hakemuksia.

27.2.2009 IAET-kassa käsittelee 22.12.2008 tulleita hakemuksia. Saimme myös vuokranmaksuun lisäaikaa. Mikä oli pienen jipiin veroinen asia. (jipii suluissa)

MAALISKUU 2009

3.3.2009 Sain automaattisen viestin Uudelta iloiselta insinööriliitolta, kun kysyin jäsenmaksujen alennushakemuksesta. Heillä on 4 viikon jono viestien vastailuunkin. Amen.

4.3.2009 Vein uuden toimeentulohakemuksen liitteineen sossuun.

5.3.2009 IAET-kassa käsittelee 29.12.2008 tulleita hakemuksia.

6.3.2009 IAET-kassa käsittelee 31.12.2008 tulleita hakemuksia.

9.3.2009 IAET-kassa käsittelee 5.1.2009 tulleita hakemuksia.

10.3.2009 2. jatkohakemus tehty ansiosidonnaista päivärahaa varten IAET-kassalle.

11.3.2009 IAET-kassa käsittelee 7.1.2009 tulleita hakemuksia.

12.3.2009 Sossusta sain toimeentulotukipäätöksen. Nopea suoritus sai Insinöörin hämilleen. Pelot luottokortin käytöstä yms. olivat onneksi aiheettomia. IAET-kassa käsittelee 8.1.2009 tulleita hakemuksia.

17.3.2009 IAET-kassa käsittelee 9.1.2009 tulleita hakemuksia.

18.3.2009 IAET-kassalta päätös. Saadaan rahnaa puolelta tammikuulta. Helmi- ja maaliskuu menee kokonaisuudessaan Sossuun. Ja sinne jäätiin vielä velkaa reilut 200 euroa. Eka täyden tuen kuukausi tulee olemaan toukokuu.

23.3.2009 Kävimme asunnon näytössä parin korttelin päässä. Laskelmiemme mukaan saamme paremmin asumistukea, kun muutamme isompaan ja uudempaan asuntoon, jossa on tehty paljon remontteja.

24.3.2009 Tieto kämpän saamisesta.

26.3.2009 Uudemman ja isomman asunnon vuokrasopimuksen allekirjoitus ja nykyisen irtisanominen. Vältettiin vuokran älytön korotus, saadaan parempaa asumistukea ja kk-menot laskee!!!

HUHTIKUU 2009

1.4.2009 Muuttaminen uuteen osoitteeseen alkaa. Kaikki tavarat pitää olla siirretty 20.4.2009 mennessä.

7.4.2009 Insinööriliitolta vastaus 3.3.2009 lähettämääni sähköpostiin. “Lähettämääsi alennushakemusta ei voi käsitellä, koska lomautuksen perusteella alennusta voi hakea vasta jälkikäteen (paitsi jos kyseessä on määräaikainen lomautus), lomautuksen päättyessä tai viimeistään vuodenvaihteessa. Voit kuitenkin jo sitä ennen maksaa alennettua jäsenmaksua tämän vuoden laskussasi ollutta viitettä käyttäen…”

9.4.2009 Laitoin 3. jatkohakemuksen ansiosidonnaista päivärahaa varten.

15.4.2009 IAET-kassalta päätös. Laskujemme mukaan Tampereen kaupunki on raapaissut 631,83 euroa ylimääräistä. Olemme jälleen pulassa. Sossun touhujen takia.

16.4.2009 Soitto toimeentulotukemme käsittäjällemme. Yhtä tyhjän kanssa. Uusimmat suoritukset eivät heillä kuulemma näy, ja hän ei pysty sanomaan onko maksettu liikaa vaiko liian vähän, kun tämän hoitaa joku perintätoimisto. Mutta hänen laskelmansa ovat kuulemma oikein ja huomioitu kaikki mahdollinen. Ja jos on maksettu liikaa, niin kyllä perintätoimisto laittaa rahat tilille. Jos on hätä, niin voimme hakea lisää tukea, mutta huhtikuun jälkeen on sitten realisoitava meidän omaisuuttamme. Tämä vaihtoehto ei järin kiinnosta, kun on kyse mun rahoista, jotka kuuluu mulle.

17.4.2009 Soitto IAET-kassalle ja varmistus siitä, kuinka paljon on mennyt Tampereen kaupungille. Joudumme ottamaan tämän virheen takia yhteyttä sosiaaliasiamieheen, toimeentulotuen päällikköön ja seurakuntaan. Ja toivomme pikaista päätöstä.

19.4.2009 Viimeinenkin tavara on siirtynyt uuteen osoitteeseen. Tämä tapahtui klo 20.34.

20.4.2009 Seurakunnan diakoni soitteli tilanteestamme. Jos rahoja ei kuulu ja sossu on nyhtänyt liikaa mania, niin ruoka-apua lupaili.

23.4.2009 Hiljaisuus sossun suunnalta. Otin yhteyttä läänin sosiaalitarkastajaan.

24.4.2009 Läänin sosiaalitarkastaja vastasi minulle: Hän kirjoitti mm. “…Myönnetty toimeentulotuki voidaan periä takaisin mm odotettavissa olevasta etuudesta, joka ei ole toimeentulotuen myöntämisen aikaan hakijan käytettävissä. Eli jos esimerkiksi työttömyyspäivärahan saanti viipyy ja sen vuoksi joutuu turvautumaan toimeentulotukeen. Päätös perinnästä on tehtävä toimeentulotukipäätöksen yhteydessä ja enempää ei voida periä mitä on toimeentulotukea myönnetty. Perintä voidaan tehdä vain samalle ajalle maksetuista etuuksista. Eli helmikuulle maksettua toimeentuloutkea voidaan epriä takaisin vain helmikuulle maksetuista työttömyyyspäivärahoista. Perintä ei myöskään saa aiheuttaa uutta toimeentulotuen tarvetta. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka perinnästä on tehty päätös, sitä ei saisi toteuttaa, jos sen vuoksi rahat eivät riitä ja olisi uudelleen toimeentulotuen tarpeessa. Kun kunta perii suoraan työttömyyskassalta työttömyyspäivärahan, kassa maksaa sen sosiaalitoimelle koko siltä ajalta mille on saatu toimeentulotukea. Mutta sosiaalitoimesta tuo raha on viivytyksettä maksettava hakijalle siltä osin kuin mitä jää mahdollisen perinnän jälkeen yli. Kehottaisin ottamaan yhteyttä sosiaalitoimen virkailijaan, joka on asiaanne hoitanut tai hänen esimieheensä ja selvittämään asiaa. Se lienee nopein tapa hoitaa asiaa. Mitään nopeaa valitustietä ei ole. Asiasta voitte tehdä kirjallisen muistutuksen sosiaalitoimeen. Muistutuksen teossa tarvittaessa avustaa sosiaaliasiamies. Sosiaalitoimen toimintatavoista voidaan tehdä myös kirjallinen kantelu lääninhallitukseen, mutta käsittelyaika selvitys- ja vastinepyyntöineen on kuukausia. Toimeentulotukipäätökseen voi hakea valittamalla muutosta myös perinnän osalta päätöksessä olevan muutoksenhakuohjeen mukaan.
Jos mahdollisesti liikaa perittyjä rahoja ei palauteta pikaisesti, on tarvittaessa mahdollisuus hakea lisää toimeentulotukea. Omaisuuden realisointiasiaa en ymmärtänyt. Kyseessä lienee kuitenkin tilapäinen toimeentulotuki…”

24.4.2009 Kurkistus tilin saldoon. Sossu olikin hiljaisuudessa palauttanut rahat suoraan minun tililleni. Tosin summa oli reilut satasta suurempi kuin laskin. Hyvä niin. Muutama päivä tämän jälkeen tuli vielä “Todistus korvatusta toimeentulotuesta.” Minä olen tämän suhteen tyytyväinen. Eipä tarvitse ruoka-apua hän.

TOUKOKUU 2009

8.5.2009 Sain KELAlta asumistukipäätöksen. Kerrankin jokin asia menee niinkuin on ajatellut: isommasta ja uudemmasta kämpästä enemmän tukea ja vähemmän vuokramenoja. Jopa kk-vesimaksukin oli pienempi. Sijainti parempi tai ei ainakaan huonontunut. Kuukaudelle tulee säästöjä lähemmäksi satanen kuussa!!!

10.5.2009 Laitoin 4. jatkohakemuksen IAET-kassalle ansiosidonnaista päivärahaa varten.

13.5.2009 IAET-kassalta ensimmäinen täysimääräinen kuukausi ansiosidonnaista päivärahaa ilman, että sossu tai mikään muukaan taho on tempaissut siitä mitään pois. Tätä onkin odotettu lomautettuna 19 viikkoa.

15.5.2009 Minä kävin TE-toimistossa uusimassa työnhakunsa. 5 min toimitukseen piti odottaa parikymmentä minuuttia. Yllättäen ei edes ehdottanut mitään koulutusta tai töitä. Hah. Tosin työkkäriin piti vielä toimittaa todistus tulevista ennakkolausuntoa

KESÄKUU 2009

11.6.2009 Laitoin 5. jatkohakemuksen IAET-kassalle ansiosidonnaista päivärahaa varten.

15.6.2009 Rahat ropsahti tilille. Eläköön IAET-kassa! Eläköön! Eläköön! Eläköön!

26.6.2009 Saan virallisen päätöksen lasten päivähoidosta. (Anomus jätetty 17.1.2009. Hiljaa hyvä tulee ja tosi hiljaa vielä parempi.) Päätöspöytäkirja on Tampereen kaupungin Lasten ja nuorten kasvun tukemisen asiakaspalvelupäällikön varahenkilön allekirjoittama: “Hylkään hakemuksen lasten päivähoidon asiakasmaksujen perimättä jättämisestä 7.1.2009. Tammikuun 2009 päivähoitomaksut on huomioitu toimeentulotuessa. Molempien lasten päivähoitomaksu on tarkistettu vanhempien tulojen perusteella 1.2.2009 alkaen."

***

Siinä oli puolen vuoden ajalta kokemusta suomalaisesta sosiaaliturvasta, kun sattuu jotain yllättävää. Olen noista ajoista paljon viisaampi. Oma kokemukseni on se, että suomalainen sosiaaliturva on suht riittävä, mutta jotta sitä avun tarvitsija saa, niin on tehtävä melkoisia akrobaattitemppuja. Kun joudut työttömäksi, sinun tulosi romahtavat ja sen mukaan on elettäväkin. Ensimmäisenä säästät omista menoista. Omista harrastuksista. Omista vaatteista. Lapset tässäkin etusijalla.

Ja suomalainen sosiaaliturva ei taivu erikoistilanteeseen. Vaan mennään sitten meidän kaltaiseen pompotteluun ja uhkailuun. Ja lakipykälien soveltamiseen. Jotenkin hirveätä aikaa oli tuo 19 viikkoa, kun odoteltiin täysiä ansiosidonnaisia päivärahoja. Jotenkin pelottavia oli ne sossun lopulta myöntämät tuet ja muistutukset varallisuuden realisoinnista.

Mutta tämäkin piti kokea. Olen montakin kokemusta rikkaampi. Mutta kun peräkanaa on palanut asunto, isä kuollut syöpään, pitkä työttömyys, äidin syöpäkuolema, masennus ja uusi työttömyys, niin olen huomannut yhden asian: mä en vähästä enää valita. Monet mulle on hokenut sananlaskua: "Jokainen saa, minkä jaksaa kantaa." Tuota... Mä niin vihaan tuota sananlaskua.

Ja noista ajoista olen kiitollinen tuttujen Facebook-peukuista, tuntemattomien uskomattomasta tuesta ja tietysti vaimolle, joka on jaksanut olla tukemassa minua. Vaikka olen työtön, olen ehkä paljon viisaampi.

Mutta olen silti kateellinen Sossu-Tatulle.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Varpusparven klassikot 3: Aamupäivän äreät mummelit

Varpusparven klassikoiden alle kerään mun vanhoja juttuja historian hämäristä. Eli ne ovat bloggauksia, joista on parasta ennen päiväys mennyt umpeen, mutta ovat itselle rakkaita. Punaisen hintalapun tekstejä.

Tämä bloggaus on tehty 30.1.2010. Silloin mietin mm. aamupäivän äreitä mummeleita.

Tänään on tullut sitten ulkoiltuakin. Ja sen huomaa. Minua on nyt loppuillan paleltanutkin niin maan perusteellisesti, kun värjöttelin lasten liukumiukumäen luona ja mietiskelin syntyjä syviä samalla kun katsoin lasten touhuja ja yritin samalla pitää itseäni lämpimänä. Miehet osaavat kuin osaavatkin tehdä montaa asia yhtaikaa. Ei huono suoritus ollenkaan. Lämpöasteitakin olikin tämän talven mittapuun mukaan trooppiset –8 Celsiusta.

Itseäni hieman huvitti… Kun meidän perheen kurinpidolliset toimenpiteet ovat kehittyneet nyt sillein, että meillä on liikennevalot käytössä. Vihreä on “Hyvä juttu! Jatka samaan malliin.” Keltainen on “Tsekkaappas käytöstä. Varoitus!” Punainen on sitten “Rankkua ropisee. Jäähypenkille. Mars! Mars!” Nämä on kohtalaisesti nyt toimineet. Ja nyt kun huomasin, että lapsilla oli vihreä ja keltainen liukumiuku, niin minä sitten aina näyttelin vihreätä liukuria välillä lapsille. Hyvin menee. Ois meillä sitten ollut punainen pulkka… että olisi sitten pitänyt pulkkaa näyttää, jos huonosti olisi mennyt. Mutta lapsia nauratti tuo liukurimerkki.

Tulipa kaiveltua myöskin vanhoja lautapelejä esille. Vaikka tiesin pojan olevan huono pelaamaan. Tai siis huono häviämään. Ei oikein sulata tappiotaan. Se tuntuu minusta hyvin oudolta. Olinhan minä itse pienenä sentääs hävittyäni shakkipelin heittänyt Kuningattarella pikkuveljeäni silmäkulmaan…

Tiesin Pojalla olevan avaruusteemaa nyt eskarissa ja ajattelin että Space Walk olisi sopiva peli nyt. Ja aluksi se siltä tuntuikin. Pelasimme minuutin ajan oikeilla säännöillä, kunnes Pojan oma alus tipahti Mustaan aukkoon. Se ei ollut hyvä juttu. Poika rupesi sanaakaan sanomatta kasaamaan peliä pois… Mutta sain hänet kuin sainkin taivuteltua jatkaan peliä… tosin “hieman päivitellyin säännöin”…

Ja niin me sitten pelattiin Space Walk-peliä poitsun omilla säännöillä… Jotka on kuulemma oikeita sääntöjä paremmat. Elikkä miehen omat avaruusalukset eivät voineet vajota mustaan aukkoon, mutta isän alukset sitten niihin aina valahtivat. Ja niin hän voitti mut ainakin viisi kertaa… Ja minä en kertaakaan.

Kävin kirjastossa perjantaina. Luin viikonlopun lehdet ja sitten päivän lehdet. Vaihteeksi yritin siis sivistää itseäni. Siinä aikani luettuani lehteä, näin syrjäsilmällä, että joku nainen tuijotteli minua. Tietysti tajuan minun lomautetun insinöörin viehätysvoimani, mutta hieman tuijotus alkoi meikäläistä (ujoa laakaalaista) ahdistamaan. Mutta seuraavaksi tämä nainen tulikin minun luokseni. Hyvännäköinen ja itsestään huolta pitävä nainen. Ja kysyi meikäläiseltä: “Onko tuo tämän päivän lehti?” Vastasin myöntävästi. Kädet alkoivat hiota, kun kaunotar kysyi seuraavan kysymyksen, mikä romahdutti minun maailmani: “Saanko katsoa ilmoituksista, milloin oli se läskillä lukutaitoa-kampanja…”

Että sellaista. En viitsinyt edes kysellä, mistäköhän tuollainen tuli mieleen… Mjooh… Läskillä lukutaitoa… Miten musta tuntuu, että aina tuollaisiin osallistuu lähinnä sellaisia ihmisiä, joilla ei ole ns. läskiongelmaa. Eli periaatteessa on suuri mahdollisuus, että kun laihat, hyvänäköiset ja hyväkuntoiset ihmiset noihin kansaa kosiskeleviin tempauksiin sitten sortuu, niin sellainenkin mahdollisuus on, että tuleekin päinvastainen tulos. Porukka ei menetäkään läskiä vaan lihovat hieman. Fazerin sinisen verran. Miten sitten tällaisissa tapauksissa? Kun porukka läskistyykin. Joutuuko Nepalin lukutaidottomat maksaa sitten Suomen lihoville immeisille tukea???

No nyt on yksi minun elämäni suurista mysteereistä saanut vastauksen. Nimittäin olen jo aika kauan miettinyt, ovatko kaupassa aamupäivällä asioivat mummelit (Agressiiva Seniliimus) töykeitä toisille mummeleille. Ainakin sukupolvea, paria nuoremmille ne käyttäytyvät huonosti, etuilevat kassajonossa, maksavat käteisellä, omistavat pankkikirjan, päivittelevät kovaan ääneen huutavista lapsista ja tarjoavat talvisodan aikaisia kasvatusvinkkejään, tuuppivat ja puhuvat rumia.

Mutta miten on toisten mummojen laita? Olin viikolla arjalaisessa SS-marketissa. Ostin halpoja elintarvikkeita, koska minun oletetaan tekevän niin tässä taloudellisessa kurimuksessa. Keräsin tarkkaan miettimäni ostokseni koriin ja valitsin vahingossa sen rinnakkaamman kassaneidin. Sen tajuaa siitä vasta, kun jono vetää hitaammin ja pappojen kolikot kilisevät lattialle, kun kädet vapisevat ja nitropurkkiakin ehkä jo tarvittaisiin.

Kun sain maksettua omat ostokseni niin käytävän tukki mummeli ostoskärryineen. En tiedä mikä oli homman nimi. Kaiveliko se pahvisen kahvipaketin kyljestä tehtyä ostoslistaansa ja mietti, pitikö ostaa 1 vaiko 2 banaania. Mutta joka tapauksessa ajatustyö oli keskeytynyt ja hän oli tien tukkona. Minä tulin sen mummon kohdalle ja jäin mielestäni kohteliaasti odottamaan, että pääsisinköhän minä jossain vaiheessa eteenpäin. Tietysti olisin voinut virkayskäissyt, mutta eipä minulla ollut mihinkään kiirettä. Mutta sitten takaani tuli toinen mummeli (Agressiiva Seniliimus), joka oli öbaut puolet minun pituudesta… Ja sillä oli yksi kassillinen mummonruokaa toisessa kädessään. Se ensin tuuppasi minut syrjään sanomatta sanaakaan ja sitten se tuuppasi ostoslistaa päivittelevää mummeliakin syrjään, jotta se pääsee ulko-ovelle. Ja niin minä sain todistuksen asialle. Kyllä se mummo on toisellekin mummolle susi. No pääsin minä “pahan mummon” imussa pois Lidlistä ja käpyttelin kotio.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Tissipyyhe

"Tästä tulee aikuisten reissu." Näin me tämän itsellemme selitimme. Ja lapsille, jotka ihmettelivät, miksi he joutuvat jäämään tällä kertaa kotiin. "Me kyllä tuodaan tuliaisia ja käydään yhdessä toisella kertaa." Olimme varanneet matkan hyvissä ajoin ystäväpariskunnan kanssa. Varasimme kalentereihimme tätä varten hyvin tilaa. Olihan minunlaisella kulttuurikarppaajalla kalenteri täynnä. Not.

Aikuisten reissu. Onko se kirosana vaiko vanhemmille suotava pieni tauko arjen pyörittämiseen? Mielipiteitä on useita. Vaimon kanssa emme edes muista milloin olisimme kahdestaan käyneet yhtään missään. Jopa vanhempieni hautajaisiin otimme lapset mukaan. Mutta nyt oli vuorossa aikuisten reissu! Reissu, jonka piti tuulettaman meidän parisuhdetta. Hurjaa. Päästään kahdestaan kavereiden kanssa Tallinnaan. Se jos mikä olisi Pastirol-päivä. Päivä, joka muistetaan.

Kun suomalaiset lähtevät Viroon, niin ensimmäisenä tärkeyslistalla on tuotavan viinan ja alkoholin maksimointi. Kuten Suomen valtiovarainministeriö konsanaan, päädyimme ajatelmaan: mitä enemmän ostamme, sitä enemmän säästämme. Eli tämä oli selviö. Olemme syvässä taantumassa. Meidän täytyy säästää. Ja jotta säästäisimme tarpeeksi, meidän on tuotava säästömme Tampereelle. Ja jotta säästöjä mahtuisi mahdollisimman paljon mukaamme, niin me päätimme lähteä omalla autolla. Ja jotta autoihin saisimme optimoitua maksimisäästöt, niin piti valita kumman autossa on isompi peräkontti, meidän vai heidän. Vaihtoehtoina olivat Dodge ja Opel. Opelin tavaratila oli säästäjän unelma.

Olimme siis tehneet melkoisia säästöjä tähän mennessä. Auto ja matka varattu. Pienistäkin puroista syntyvät suuret säästöt. Tunsimme kuuluvamme Kultapossukerhoon.

Okei. Matka varattu. Päivämäärä mietitty. Lasten hoito järjestetty. Auto katsottu. Mutta koska olemme suomalaisia, joudumme nyt miettimään tarkkaan, miten meidän tuleva humalatila vaikuttaa vastuulliseen ajotapaamme. Vuoden isänä minä ajattelin, että nyt vasta autossa olisikin kallisarvoinen satsi. Sen ei pidä rikkoutuman. Varsinainen kultalasti. Suomalainen on maailman ainoa kansa, mikä jo miettii krapulaansa selvinpäin. Mutta tämä on tarkka paikka. Kuka ajaa mennessä ja kuka tullessa? Se tarkoittaa sitä, että menomatkalla jonkun täytyy olla kuivin suin. Ja samoin tulomatkalla. Tulomatkalla, jonkun täytyy himmailla jossain vaiheessa ravintoloissa tapahtuvan säästämisen kanssa. Jossain vaiheessa on vain säästäminen loputtava. Ja Virossa on vielä auton ratissa nollatoleranssi rattijuoppoudessa. Yhtään ei pidä ottaman.

Pääsimme yhteisymmärrykseen. Ystäväpariskunnan mies ajaa mennessä ja minä tullessa.

Oli aikainen aamu. Se ei ollut erityisen synkkä ja myrskyinen. Vain aikainen. Kello seitsemän aikaan Opel kurvasi pihalle. Jopa minä olin hereillä jo kymmenkunta minuuttia. Mahdollisimman vähän tavaraa mukaan, jotta kaikki säästöt mahtuisivat takakonttiin. No muutama Ikea-kassi, jotta säästöjen kantaminen helpottuisi.

Takakontissa odottikin ikävä yllätys: ÖLJYKANISTERI. Sehän veisi tilasta useamman litran! Se ei ollut enää säästöä. Lähdimme ajamaan. Miehet etupenkille. Naiset takapenkille. Moottoritietä kohti Helsinkiä. Itsenäisen Suomen pääkaupunkia, jolla on ihan omat asuntomarkkinatkin. Niin minulle on kerrottu. Ajomatka menikin nauttiessa virvokkeita ja ihmetellessä tiellä makaavia kettujen ja supikoirien raatoja. Niitä ei ollut yhtä tai kahta, vaan liikuttiin varmasti yli kymmenessä. Omassa lapsuudessa oli auton takakontissa lapio, joilla haudattiin eläimet, jos sattui jäämään auton alle. Nykyään ei ilmeisesti niin tehdä. Ajat ovat muuttuneet.

Kun matkaa tehdään aikuisten reissulla tulee aina supisuomalainen kusihätä. Aikuisina se ei meitä niin haittaa. Voimme hyvin kontrolloida virtsarakkomme tilaa, mutta jossain vaiheessa tulee se Big Bang, jolloin on löydettävä ABC. Ne on juuri suunniteltu aikuisten reissujen vessareissukutsuja varten. ABC:t ovat myös oivia paikkoja ostaa ulkomaan tuliaiset lapsille jo menomatkalla. ABC:n toimintaa voisi kehittää vielä: siellä voisi olla Tallinn-matkamuistomyymälä. Saimme onnellisesti laskettua prosessivedet suomalaiseen, tiheään huoltoasemaverkostoon.

Matka jatkui satamaan. Pääsimme odottamaan vuoroamme. Odotusajan käytimme hyödyksemme. Minä twiittailin ja otin Intagram-kuvia. Välillä piti käydä hotelli helpotuksen puolella, kun aikuisten reissuilla hätä on käsinkosketeltavissa. Autolautan luukku aukesi ja me pääsimme Gold-kanta-asiakkaiden jälkeen ensimmäisinä.

Viereen karautti mattamusta Volvo XC90 MPV 2,4. Rekisterikilvissä oli KHL-seuran AK Bars Kazanin tarra. Mutta auto oli rekisteröity hassulla kilvellä Suomessa. Wou! Heti mietittiin kukakohan jääkiekkotähti siinä kauniin blondin kanssa karautti meidän ruosteisen Opelin viereen. Mutta pettymys oli suuri, kun haltija paljastui tavalisen firman tavalliseksi toimitusjohtajaksi.

Koska emme ole KHL-tähtiä, emmekä toimitusjohtajia, niin käpyttelimme laivan ravintolaan ja nautimme... EVÄÄT. Toden totta. Kaverimme on leipomossa töissä ja söimme sitten omia eväitä laivan ravintolassa. Anteeksi tämä häiriökäyttäytyminen varustamo. Mutta veikkaisin meidän sämpylämme olleen paljon parempia kuin teidän sämpylänne. Kuten huomaatte, aikuisten reissuilla on ihan okei olla pihi kohtuullisen tyhmissä asioissa.

Matka meni totutellessa varustamon kahviin. Myös muutama puolen kilon säästötoimenpide tuli tehtyä. Kuskimme vielä luki juorulehtiä.

Pian tulikin kutsu autokannelle. Menimme kipinkapin Opelimme tykö ja kohtalaisen nopeasti pääsimmekin maihin. Tampere oli laskeutunut tukevasti Viron maaperälle. Olin hetken ylpeä kaikista meidän pormestareistamme. Mutta tämä liikutuksen hetki kesti vain nanosekunnin ajan. Meidän oli käytävä tankkaamassa Opel täyteen halvempaa bensaa. Ja ensimmäiset säästötoimenpiteet haimme paikallisesta ostoskeskuksesta. Mukaamme tuli erityisesti viinipönttöjä ja hotellilla tarvittavat pohjat. Kuten monessa asiassa, niin säästötoimenpiteissäkin ovat perustukset tärkeät. Kuvittelisin, että olimme hedelmällinen maaperä perustuksille.

Ostokset ja tankkaukset tehty. Ei muuta kuin hotellille marsmars. Auton saimme hotellin ilmaiseen parkkipaikkaan. Tämä oli hyvä juttu.

Kun olimme hotellilla olleet hetken, lähdimme käpyttelemään kaupungille. Koska tämä oli aikuisten reissu, niin kävimme olusilla. Paikassa jos toisessakin. Jos Suomessa sattui olemaankin harmaa päivä, niin lahden toisella puolella paistoi aurinko. Jopa minä otin esille arskani. Olimmehan nyt etelän lomilla.

Syömässä kävimme Kalle Kustaassa, mikä osoittautukin napakymppivalinnaksi. (http://www.kallekusta.ee/fin/index.php?label=food) Lihattoman lokakuun johdosta otimme metsästäjän listalta riistaruokia. Ja vaikka ei karhunlihaa nyt ollutkaan, niin annokset olivat äärimmäisen suunmukaisia. Lämpimät suosittelut.

Välillä kävimme hotellissa. Matkan varrella oli kaupustelijoita. Ystävämme sai tähtiajatuksen, josta myös meikäläisen Twitter-seuraajat saivat osansa. #Tissipyyhegate.

- Ostetaan tuollaiset mauttomat pyyhkeet, jos me saadaan tingittyä hintaa riittävän alas.

Ehdotusta ei viety Suureen valiokuntaan, vaan läksimme heti toteuttamaan tätä matkamme suurta tarkoitusta. Saimme tingittyä. Suomessa on nyt kaksi hämmentynyttä Tissipyyhkeen omistajaa.

Suomalaiseen illanviettoon kuului tietysti tutustuminen suomalaiseen iltaelämään, niinpä kävimme suomalaisessa karaokebaarissa. Joikhasimme joitain tuttuja biisejä, mutta osa väestöstämme alkoi olla jo siinä kunnossa, että näytönsäästäjä lävähti päälle. Tämä oli merkki sille, että meidän oli käytävä vielä parissa yökerhossa ja Casinolla ennen hotellille käymistä.

Aamulla oli herätyksen vuoro. Mun vahvasti likinäköiset silmät yrittivät löytää ensin silmälaseja ja sen sälkeen aamurähmästä pyyhittyäni silmät korjattuina osuivat hotellihuoneen sei än. Tissipyyhe roikkui siinä.

- Voi helevetti!



Kömmimme aamupalalle. Nyt minun piti toimia kuskina. Eli virolaista kahvia väkevämpää ei saanut ottaa. Kun olimme kirjautuneet hotellista, niin suuntasimme nyt paikkoihin, joissa tehdään ne suurimmat säästöt. Hieman hirvitti ajella pitkästä aikaa manuaalilla. Ja tämänkin piti tapahtua Tallinnassa, mutta yllättävän vähin kenguruloikin selvisimme alkoholin varastomyymälään, jonka parkkipaikka oli täynnä suomalaisia turistibusseja ja pakettiautoja. Meidän farmari-ooppeli näytti hyvin vaatimattomalta tämän näyn jälkeen.

Saimme takakontin sen verran täyteen, että ajovalot sojottivat kohti taivasta. Nyt suuntana satama. Aikuisten reissu alkoi olla voiton puolella. Satamassa näimme kuinka tulli ja paikallinen Politsei tutki autojen takakontteja.

- Etsiiköhän ne tissipyyhkeiden salakuljettajia?

Eivät onneksi etsineet. Pääsimme laivaan. Ja varasimme ravintolasta pöydän, jossa me söimme maista ostettuja eväitä. Anteeksi varustamo toistamiseen. Paluumatka meni minulla laivan viihdetarjonnasta nauttimiseen: musavisa ja bingo. En voittanut drinkkilippua. Aikuisten reissuilla ovat paluumatkat väsyneempiä kuin menomatkat. Pian olikin lasten tuliaisten hankinnan vuoro. Ja nokka kohti Tamperetta.

Ensimmäiseksi kävin suihkussa perillä. Aikuisten reissu oli pelkkää säästöä ja säätöä.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Koti ja koulu

Tampereen kouluissa on käytössä Helmi. Ja se on työllistänyt meitä vanhempina. Aika paljon. Ja olisikohan tässä myös tätä tuskan lisääntymistä suhteutettava saatavilla olevan tiedon määrään. Helmen sivuilla on määritelmä tästä ohjelmasta:

"Helmi on nykyaikainen, helppokäyttöinen ja täysin Internet-pohjainen järjestelmä, joka on suunniteltu kokonaisvaltaiseksi työkaluksi opetustoimelle ja kouluille vastaamaan 2010-luvun haasteisiin. Helmi-järjestelmä tarjoaa joustavat toiminnallisuudet kaikille käyttäjäryhmille aina oppilaan kotoa sivistystoimen johtoon asti sidosryhmät mukaanlukien."

Omana kouluaikana oli käytössä reissuvihot ja puhelimet. Nyt emme olekaan enää lapsiemme vanhempia vaan joku hemmetin sidosryhmä. Tänään viimeksi kirjauduin Helmeen. Minulla on siihen salasana ja käyttäjätunnus. Okei, naputan ne järjestelmään ja pian napsahtavat molempien lasten teidot näytölle. Ensimmäiseksi katsoin, oliko pojan opettaja lukenut viestin, minkä laitoin eilen. Poika oksenteli ja oli joku mahatauti iskenyt yön aikana. Poika oli siis kotona minun kanssani. Laitoin siitä siis viestiä ja olipa tullut vastauskin. Nyt minun oli kuitattava nähdyksi kuuden tunnin poissaolot. Naks. Naks. Naks. Naks. Naks. Naks. Nämä oli useampi eri opettaja laittanut järjestelmään.

Tämä oli selvä. Sitten kahlasin molempien lasten viestejä läpi. Onkin tulossa aika paljon kaikennäköistä: molemmilla luokkakuvat, tytöllä useampi uintikerta, pojalla taas äikän ja englannin kokeet. Bilsan koe oli mennyt luokalla hyvin, koska on käyttänyt lievempää arvostelutaulukkoa. Pojan luokalle tulossa uusi oppilas. Poika on menossa katsomaan elokuvaa, jonka hän on jo nähnyt ja tarvitsee neljä euroa... Terkkari laittanut omat terveisensä. Rehtori taas käski muistuttaa kännyköiden käytöstä. Ja kertoi arvostavansa kodin ja koulun yhteistyötä, mutta muistutti vanhempien vastuuta lapsista. Pojan vanhempainilta tuleekin nyt ihan seuraavaksi, anteeksi myöhäinen ilmoitus. Vanhempainyhdistys taas oli huolissaan tulevasta gospel-konsertista...

Ei hittolainen. Mun oli otettava nyt tietsikan kalenteri käyttöön. Niin paljon asioita muistettavana. Joustavat toiminnallisuudet kaikille käyttäjäryhmille aina oppilaan kotoa sivistystoimen johtoon asti työllistää niin kotona ja koulussa. Napsuttelut, raportoinnit ja kalenterimerkinnät muistuttavat minua tuotannonohjausjärjestelmistä. Onko lapsesta tullut liukuhihnalla menevä koulubroileri, jonka läpimenoaika tässä koulutusprosessissa on n. 15 vuotta? Raporteista puuttuu vain hintalappu, paljonko mikäkin vahaliidun käyttö tai kouluruokailu kustantaa. Ja sekin vielä puuttuu, etten muista nähneeni viestiä, joissa etsitään syyllistä johonkin.

Noh. Turha pullikoida 2010-luvun haasteiden edessä. Minut ja vaimoni käsittävä sidosryhmä siis luki opettajan viestit. Ja aika hauskaksi tämän teki, että monessa jutussa, etenkin koeuutisissa, oli loppukaneettina: oppilaat ovat kyllä tietoisia koealueesta....

Tämä voi tulla yllätyksenä monelle opettajalle, mutta mulle noi koejutut tuli ylläripyllärinä. Lapsilta kun kyselen kokeista/koulupäivästä: niin saan usein vastauksena emmäätiijä, ihansama, eisenväliä, äläkyselekokoajanmunkoulusta... jne.

Eli koulupäivän kulusta olen lasten ihan hyvin se meni-tiedon varassa.

Minä: "Hei, teillä on huomenna kokeet! Tiesitkö sitä?"
Poika: "Kyllä mä sen tiesin! Entä sitten?"
Minä: "Oletko lukenut yhtään?"
Poika: "En ole."
Minä: "Mikset sä ole kertonut, että sulla on kokeet? Nyt vasta luin Helmestä."
Poika: "Et sä kysynyt..."

Ja otsasuoneni pullistuu.

Helmen kaltaisten ohjelmien myötä olemme kotona ehkä liiankin tietoisia koulusta. Huomaamme käyvämme alakoulua lastemme kanssa. Ehkäpä monet haluavat lapsilleen "vain parasta" ja haluavat välttää karikot, missä itse on seilannut koulutaipaleen alkuvuosina. Mutta onko tämä karhunpalvelus lapsille? Ja meistä on tullut ohjelmistotalojen mainitsema sidosryhmä, jonka eteen on paiskaistu 2010-luvun koulunkäynnin haasteellisuus. Ja halutessamme siis saadaan yhteys sivistystoimen johtoon.

Koululaisena minua olisi rassannut, jos vanhemmat olisivat puuttuneet minun läksyjen tekoon. Samoin kuin omat lapseni nyt mä vastailin koulupäivästä: ihan hyvin se meni-virrellä. Ja se riitti vanhemmille. Luultavasti vanhempainilloissa sitten kävivät asioita läpi, kun nykyään ne läpsähtää tietokoneen, tabletin, kännykän tai läppärin näytölle. Muistan yhden kerran vanhempieni kertoneen vanhempainillan jälkeen:

"Kuuleppas. Opettajat olivat huolissaan sinun nimikirjoituksesta. Se on suttuinen."

Viesti meni perille. Ja muistan tuon vuosikymmenien jälkeenkin.