lauantai 30. marraskuuta 2013

Pian on Varpusparven joulukalenterin aika

On pian jälleen perinteisen Varpusparven joulutarinan aika. Mitä suomalainen joulun odotus olisi ilman tätä? Ei mitään. Varpusparven joulutarina kuuluu suomalaiseen jouluperinteeseen yhtä vahvasti kuin Suomen Keskusta hallitukseen. Sukupolvet sukupolvien jälkeen on ihastellut tätä tarinaa, minkä avulla ihmiset voivat laskeutua ja rauhoittua itse kukin joulun viettoon.

Tässä seuraavaksi kolme esimerkkiä, kuinka historia muistaa Varpusparven joulutarinat:

Oli 15. helmikuuta 1956. Presidentinvaalit olivat kolmannella kierroksella. Ehdokkaina olivat Urho Kaleva Kekkonen sekä K.A. Fagerholm. Valitsijamiehet olivat antaneet äänensä ja varapuhemies Väinö Leskinen lukee äänestysliput ääneen. Tämän jälkeen tapahtui jotain, mikä on jäänyt pysyvästi poliittiseen historiaan ja jonka tarinan kaikki tietää. Leskinen lausuu ”Kekkosen” noin kahden sekunnin välein. Mutta kuudenkymmenennenviidennen ja kuudenkymmenenkuudennen ”Kekkosen” välissä oli silloin radiokuuntelijoiden mielestä todella pitkältä tuntunut 6 sekunnin tauko. Mitä Leskinen silloin ajatteli? Myöhemmin muistelmissaan Leskinen sanoi miettineensä Varpusparven joulukalenterin tunteellista loppuratkaisua, ennen kuin sai kakisteltua ääneen uuden ”Kekkosen”.

Vuonna 1982 näki päivänvalon Raymond Briggsin kirjaan perustuva animaatio ”Lumiukko” ja se esitettiin Suomen Yleisradiossa Varpusparven joulutarinan tilalla. Yleisradion ohjelmapäivystys tukkeutui välittömästi vihaisista katsojista ja värillisen televisioluvan omistajista.

6.12.2004. Maapallon pyörimissuunta vaihtui hetkeksi, kun nuori vihainen laulajatar Jonna Tervomaa saapui linnan juhliin ilman rintaliivejä nännit nöpöttäen. Mitä oli tapahtunut? Oliko tämä salajuoni? Mihin oli suomalaisten moraali kadonnut? Totuus oli kuitenkin tarua ihmeellisempi. Jonna oli hetkeä aikaisemmin lukenut Varpusparvi-blogia ja erityisesti joulutarinaa, niinpä hän pääsikin kättelemään itsenäisen Suomen tasavallan presidenttiä lievästi kiihottuneessa mielentilassa.

Nämä kolme on vain otos kaikesta suuresta, mitä Varpusparven joulutarinat tuovat tullessaan. Tänä vuonna Suomi on varautunut Varpusparven joulutarinaan paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Jari Sarasvuo on saarnannut meille. Jari saa naisen kuin naisen kahdessa tunnissa. Blogin kirjoittajalta se vie 24 luukkua. Suomi on tähän valmistautunut. Oletko sinä? Pian saamme jatkoa legendaarisille Joulukalenterille, Joulublögille ja Jultuubille. Avaja luukkusi ja anna lastin viedä.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Salaliittoteorioita

Tämänkertaisen varpusparven pörähdyksen kirjoitan hartaassa tunnelmissa. Virittelin jouluradion mun kännykkään ja kuuntelen nyt testilähetyksiä Bluetooth-kaiuttimestani. Vähän kyllä harmittelin, kun nämä testilähetykset eivät ollutkaan samanmoisia kuin olivat telkkarin viritysohjeet ennen lasten ohjelmia. "Jos kuulet kaiuttimestasi Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta, löysää silloin vyötäsi ja avaa sepalus."

No siinä taisi mennä pari blogin lukijaa. Ja monen joulun odotus piloille. Anteeksi tästä.

Joulun odotukseen kuuluu tänä vuonna Taatan höpinöiden sijaan eilenkin mainitsemaani Sarasvuon saarnaa. Jari on syntynyt 12. kesäkuuta. En yhtään ihmettelisi, että jossain vaiheessa joulu siirretään kesälle. Ja jos Sarasvuo kasvattaisi parran, niin silloin hän muuten kummasti muistuttaisi Kristusta. Jännityksellä jään kuuntelemaan parran kasvua.

Myös hakaristitortut ja lasten pukeminen fasisminsiniseen on tämän joulun juttuja. Fasisminsiniseen kohuun olisi tullut Fazerin fasisminsininen suklaa ja Pekka Himanen julkaisee sopivasti Fasisminsinisen Kirjan. Fasisminsininen laulajamme Jukka Kuoppamäki voisi laulaa: "Fasisminsininen on taivas, fasisminsiniset on silmänsä sen..."

Tänään tapahtuu suuria asioita. Valitettavasti mikään niistä ei liity rikkoontuneen pesukoneen ehjääntymiseen. Tässä vaatteet on taas vähissä ja korjaaja vaihtoi uuden piirikortin, mutta nyt sitten siis odotellaan uutta osaa, minkä vikaantumisen korjausmies huomasi vasta tuota piirikorttia asennettaessa. No laihana lohtuna on se, että vakuutusyhtiö maksaa koko hoidon. Mutta hieman kalliiksi se niillekin tulee. Uuden koneen he olisivat korvanneet heti, jos se korjaus olisi maksanut 400€. No nyt taidetaan huidella jo 450€:ssa. Huomannut jo, miten turha vekotin pesukone on lapsiperheessä. Etenkin rikkoontuneena. No mä oon nyt säilyttänyt mun Pirkka-dödöäni ja käytettyjä Topps-puikkoja tasolla, jota ennen kutsuttiin pesukoneeksi. Nykyään se on pirkanmaalaisen huoltofirman kultakaivos. Pahoin pelkään, että pesurummusta löytyy vielä liito-oravan papanaa, yksisarvisen turpajouhta ja saimaannorpan talvipesä ja pesukoneelle määrätään toimenpidekielto ja suojellaan.

Jees. Suurella asialla tarjoitan tietysti Jalla... Jolla-päivää. Tänään on suuri Jolla-päivä. Melkoisen hypetyksen ovat saaneet aikaiseksi 450 puhelimen myynnillä. Se tarkoittaa sitä, että 0,00831 % suomalaisista saa uuden puhelimen. Se tarkoittaa sitä, että koko Vårdön kunta jollaantuisi. Jokunen kappale jäisi vielä naapurikuntiinkin. Mutta ilmiönä on mielenkiintoinen. Jos Suomessa on ollut nyt kaikk'män-fiilistelyä, niin sarasvuot ja jollat nähdään jonain messiaina, jotka auttaisivat meidät tämän synkän virran ylitse.

Itselläni on Jollasta salaliittoteoria. Olkoot siis salaliitot tämän kerran bloggaukseni punainen lanka. Hah. Jos Sarasvuo on uusi Kristus, kun jättää parran ajamatta ja silmälasit kotiin, niin Jolla on taas Nokian salajuoni palata matkapöhelinbisnekseen. Heti kun on vain järkevää, niin Noksu kaappaa Jollan itselleen ja koko Microsoft-touhu oli vain pahaa unta. Eli vanha kunnon asekätkentä-case siirrettynä kännykkäbisnekseen.

Joku salaliitto on tämän vuoden linnanjuhlissakin. Erikseen ilmoitettiin, ettei mustaa makkaraa tarjota juhlaväelle. Eikä edes boolia. Välillä hurjimmat huhut kertoivat vielä somen käytön kieltämisestä itsenäisen Somen juhlimisen lomassa. Mutta tämä kielto muuttui hovissa: Puhelinta ei saa räplätä konsertin aikana. Muuten saa puhelintä käyttää. Vaikka "täysistunnon" aikana.

Mitenköhän juhlakansa tämän kanssa olisi elänyt? Jos ei olisi mustaa, boolia ja jos matkapuhelinten käyttöönkin olisi tullut isoja rajoituksia. Luulen, että väki olisi käynyt tiuhaan parkkipaikalla. Jollakin (en tarjoita tässä tapauksessa matkapuhelinyhtiötä) on mukana farmariauto ja sieltä aina käyvät hakemassa mustaa ja tölkin maitoa. Sieltä saattaa löytyä myös booliastia, jossa on salaisella reseptillä tehtyä itsenäisyysboolia. Ja ennenkuin takakontti menee kiinni, ennättää pari twiittiäkin lähettää.

Varpusparven pöräyttelijä on aivan varma näistä salaliitoista. Ainakin 10% varmuudella aivan varma. En anna toimimattomuus-takuuta vaan perävalotakuun.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Valokuvamallina

Kun joulu lähestyy, monet blogit aloittavat lauseella "Joulu tulla jollottaa." Jotkut jopa otsikoivat tuolla lauseella. Onkohan suomalainen matkapuhelinyhtiö tarttunut tuohon hokemaan? Heillä joulu voisi vaikka jollattaa. Okei. Itsellä ei paljoa jollota tai jollata. Oikeastaan tunnelmat lähestyvät Göstan sanoitusta mukaellen: Joulu tulee. Näkeepähän sen almanakasta.

Mä varmaan joka joulun alla harmittelen sitä, että olen jouluihmisiä, mutta sellaista joulufiilinkiä ei vaan ole/tule. Itse jo kokeilin syömällä yhden satsuman, mutta ei. Ei sydämeen joulua tullut.

Joulun alla Sarasvuo on alkanut saarnaamaan ja jopa pyörryttänyt muutamaa kuulijaansa. Saksalaisperäisessä lähikaupassa on myöskin joulu. Tällä kertaa Hans Välimäki haluaa päästä jouluna helpolla ja syö vain juhlapöydässä juhlavia eineksiä. Jopa metrilenkki on löytänyt tien jouluiseen pussiin ja lenkin eteen etuliite "joulu". Hans sipaisee varmaan pari viivaa sinappia joululenkissänsä ja syö sen kylmänä.

Mutta yksi isompi siivous tuli tehtyä. Ei sentääs joulu-sellainen. Tästä iso kiitos kuuluu Helsingin Sanomille. Minua haastateltiin Hesariin ja sanottiin, että valokuvaaja tulee. Tarkoituksena oli ottaa useamman kuvan hässäkkä. Minä tästä tietysti vaimolle laitoin viestiä:

"Hei! Mua haastateltiin Hesariin ja nyt on tulossa valokuvaaja."

Vastaus tuli aika nopeasti:

"Ounou! Siivoa siellä!"

Varmaan vaimo on jo tottunut siihen, että mä päivällä puuhaan kummallista ja sitten tapahtuu taas jotain outoa, mikä taas johtaa taas uusiin kummallisuuksiin. Ehkä mulla on vain liikaa aikaa. No nyt oli sitten raivattava aikaa valokuvauksiin ja siivoukseen. Oikeastaan tää Hesarin valokuvaus-case toi minulle aivan uuden näkökulman työttömyyteeni. Kun sovimme Hesarin kanssa valokuvauksista ja kerroin, että "sattuneesta syystä minulle sopii myös kuvaukset keskellä päivää."

"Ai sehän on erinomaista. Silloin riittää hyvin valo!!!"

Tämä piti laittaa vallan ylös. Syrjäytymisen hyvät puolet: a) Mikään viikonpäivä ei nyt sanottavammin ärsytä. b) Mihinkään ei ole kiire. c) Ja riittää valo.

Negatiivisen mielialan nujertamiseksi kannattaa siis kirjata hyvät puolet ylös. Toimittajat tekevät tätä korvausta vastaan ja listaavat 10 tärkeää asiaa lehtiin/nettisivuille suomennettuaan ensiksi löytämänsä nettisaitin.

Okei. Haastattelu liittyi Phabletteihin. Minulla on sellainen. Se ei ole sitten harvinainen sukupuolitauti, vaan tabletin ja kännykän sekasikiö. Ja valokuvaukseen tuli selviä ohjeita: piti kuvista nähdä, että se on ISO. Ei mahdu taskuun, vaikea puhua yhdellä kädellä, vaikea kirjoittaa, vaikea säilyttää ym ym ym.

Kuvaaja sitten tuli hyvän valon aikaan ja niin me aloitimme vajaan tunnin sessiot. Olin juuri saanut huushollin siivottua ja itseni puunattua tätä touhua varten. Meikäläinen linssiluteena.

"Ensimmäisenä voisimme ottaa kuva, kuinka vaikeaa on phabletti laittaa takataskuun."

Mulla olikin farmaripöksyt jalassa, mutta mitä vaikeeta siinä nyt on? Sujautin puhelimeni farkkujen taskuun ja se sujahti sinne harmittoman näköisesti. Ei tämä nyt tainnut onnistua.

"Entäs kuinka se ei mahdu takin taskuun?"

Kaivelin takkini esille. Ja parit poseeraukset. Phabletti meni takin taskuun. Ilman kyyneleitä. Mun takissa on sen verta isot taskut, jonne mahtuu isompikin puhelin. Mitäs nyt keksittäisiin?

"Jos sä laitat mun takin päälle. SIinä on pienemmän taskut..."

Ooookei... Pikkuhiljaa käsitän, miten yksi kuva voi valehdella enemmän kuin tuhat sanaa. Mut eipä siinä mitään. Tyhjättiin kuvaajan taskut ja mä laitoin itseäni huomattavan laihemman kaverin takin päälle. No nyt alkoi olla tosi ahdasta. Phabletti ei tosiaankaan mahtunut taskuun, mutta vielä huonommin meikäläinenkään. Olin kuin hyvin riippunut palvikinkku tiukassa makkarankuoressa. Veri ei kiertänyt päänupissa. Jos olisin pitänyt hetkeäkin kauempaa, niin olisin varmaan pian ollut Onnibussin valvontakamerassa.

Kun olin riisunut takin ja veri alkoi kiertää nupolissa, niin sitten seuraaviin kuvaushaasteisiin:

"Nyt otetaan kuva, kuinka vaikeaa sillä on soittaa."

Ööh. Selvä. Mulla on pitkät sormet, joten phabletin käyttäminen puhelimena ei nyt ole maailman pahin rasti. Pikkuhiljaa käy mielessä, että tähän sessioon olisi pitänyt pyytää jotain kää... eikun lyhytkasvuista phabletin omistajaa.

"Seuraavaksi kuva, kun kirjoitat kahdella kädellä viestiä."

Nyt istahdin Artekin nojatuoli 402:lle ja olin twiittaavani.

"Tuossahan on hieno peili. Saadaan sinut kasvot peilistä näkyviin!"

Huomasin peilin olevan aika paskanen, kun en ollut tajunnut pyyhkiä pölyjä. Ounou. Ja peilistä näkyi myöskin Virosta tuodut viinat, jotka lojuvat sängyn alla makkarissa. Tämähän oli kiva juttu. Seuraavaksi purin kännykkää ja laittelin muistikorttia ja akkuja. Normikuvia.

Kesken kuvausten tyttö tuli koulusta. Tytön kädessähän tuo phabletti näyttää valtavalta. Tytöstä joitakin kuvia ja pari kuvaa vielä ulkona, jotta saisi phabletista kuvaa mun vikatilastokuningattaressani. No Samsung Megani ei tosiaankaan mahtunut autossa mihinkään järkevään paikkaan. Ainoa minua harmittava asia tässä phabletissani.

Käteltiin lopuksi kuvaajan kanssa ja minä kiirehdin tämän session jälkeen kirpputorille, jossa meillä oli lastenvaatteita myynnissä. Tämän jälkeen vielä kurssiloille.

Viikonloppuna tuli sitten Hesari ja phabletti-juttu. Haastattelu oli, mutta kuvaa ei. Tai juttuun oli valittu Brucen Born In The USA-phoshoppaus. Hih. Yllätys. No oli samassa lehdessä sentääs kuva 4-vuotiaasta, koodaavasta tytöstä, joka on varmaan mukavampi näky kuin ylipainoinen koneinssi. Hah. No tulipahan siivottua kunnolla. Ja ajettua kalju sileäksi. Pidä huushollisi ja miehesi siistinä.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Hei, nyt puhutaan robottia

Tämän kertainen Varpusparven pörähdys käsittelee jälleen kerran saksalaishenkisen lähikauppani tämän joulun hittikuulutusta "Kassoille tarvitaan henkilökuntaa, kiitos." Tosin nyt uudesta näkökulmasta. Joten minun pitää aloittaa tämä jorina hyvinkin kaukaa, aina robotisaatiohöpötysten alusta.

Tässä kun olen seurannut julkista keskustelua, niin pinnalla on yleensä vain muutama aihe. Suomi on niin pieni maa, ettei tänne mahdu Cheekin lisäksi montaa puheenaihetta. Nyt mikä tuntuu olevan todella hottis-aihe, tai ainakin kytee pinnan alla on "Robotit Suomen pelastajana"-aihe. Suomelle on puuhattu uutta Nokiaa vaikka mistä: On cleantechiä, snowhowta, joulupukkia, ja mitä kaikkea muuta... Mutta nyt myös robotit. Varpusparven kirjoittajalla on joissain asioissa valitettavan hyvä muisti. Joku vuosi sitten oli suunnitteilla monella rintamalla oikea robottiverokin. Ainakin puheissa. Robotit nähtiin uhkana. Jos ulkomaalaiset vei meidät naiset, niin robotit vei meidän työpaikat.

Mutta robottivero jäi kuitenkin puheiden asteelle. Ehkäpä lama tuli aikaisemmin kuin robotit ja vei sitten ne työpaikat. Eipä tarvittu siis robottiveroa. Mutta miten ihmiset toimivat, kun huomaavat olevansa ehkä väärässä. No nuttu nurin ja onni oikein. Vai miten se vanha sananlasku menikään? Jos joku asia ei olekaan nounou, niin voihan sitä olla toista mieltä. Ja nyt ei sitten robotit vienytkään työpaikkoja, vaan ne nyt luetaan yhdeksi Suomen pelastajabakteeriksi. Robotit nostavat meidät tästä murheen suosta... ja vievät lopulta meidän koulutetut naiset.

Ainoa paha puoli on, että sitten herätään, ettei meillä ole tekijöitä tähän toimialaan. Puhujia tuntuu riittävän. Pian polkaistaan varmaan joku robottikoulutussysteemi Suomeen ja sieltä valmistuu väki silloin, kun ulkomaiset robotit ovat vieneet meidän naisemme.

No tietysti Varpusparvi toivottaa roboteille onnea ja toivottavasti niille keksitän muitakin käyttökohteita kuin ihmisten tappaminen. Tosin toistemme nirhaaminen on ollut aina hyvin innovatiivinen ala. Olisikin "hauska" nähdä Häjy-robotti. Vaihdettava puukkokäsi. Teroittaa Moran itse. Mustasukkaisuus säädettävissä ja vallitseva humala-aste. Muistaa ravistaa lopuksi kustessaan porttikonkiin. Ja toisi kukkia kotiin parittoman vuoden keskiviikkona. Minä voisin olla iloinen tukien hakurobotista. Osaisi automaattisesti käyttää KELAN, TE-toimiston, ELY-keskuksen ja Sossun nettisivuja ja täyttää blanketit automatik ilman kyyneleitä.

Jees. Mutta Robotit on in. (Siinä on out sekä in, se on viksu vekotin.) Tämä suuri robottiasia oli minulla mielessäni tänä aamuna. Tämän lisäksi mietin, pitäisikö minun käydä Lidlissä. Mikä on se signaali, jolloin mun täytyy mennä? Okei. Avasin hedelmärahkapurkin. Naureskelin samalla niille työntekijöille, jotka ottavat jättiannoksen työpaikan ruokalasta. Olipas kosteutta tullut rahkan pinnalla... Ja olipas se... pahaa. Parasta ennen päivä mennyt umpeen pari viikkoa sitten. Ounou. Mutta ei tämä katkaissut kamelilta selkää. Seuraavaksi kauhoin vitamiini-poretabletteja. Suomalainen syrjäytynyt syö yleensä sitä sun tätä. Vitamiinejä pitää saada, jotta jaksaa täyttää kaavakkeita.

Horasin Mauno Koivisto-käsilläni purkkia ja yritin saada korkkia auki. Meni äheltämiseksi, mutta voimaa käyttäen sain tuubin auki, mutta kaikki tabletit lensivät lavuaariin. Eipä siinä vielä mitään, mutta lavuaarin pohjalla oli sen verran vesiroiskeita, että tabletit alkoivat kiivaasti suhista. Hei hemmetti. Voihan sateenkaarihallitus! Minun piti sitten siis lähteä lähikauppaani.

Käpyttelin Lidliin ja otin ostoskorin. Silloin kuulutettiin välittömästi:

"Kassoille tarvitaan henkilökuntaa, kiitos."

Aamun robottiajatus ja nyt tämä. Onko Lidlillä joku salainen robottihanke? Aina kun minä tulen kauppaan ja otan ostoskorin, niin kuuluu sama kuulutus. Olen huomannut, että kuulutuksen loppumiseen tarvitaan kolme toistokertaa. Silloin aivan kuin pienet menninkäiset, Lidlin myyjät käpyttelevät taukotilan ovesta kassoille. Siihen valumiseen menee keskimäärin kolme soittokertaa.

"HEI-HOO HEI-HOO, NÄIN LAULU REIPAS SOI..."

Tai sitten taustalla voisi soida Vuorenpeikkojen tanssi, kun nämä kiemurtelevat kohti kassoja, joissa tarvitaan lisää henkilökuntaa. Nämä hoitavat hommansa, punnitsevat kassoilla hevi-tuotteet ja kysyvät robottiäänellä:

ONKSNÄÄ KOTIMAISIA.

Ja sitten ne katoavat. Joku häipyy sipsipussin alle. Joku riisimuropakettiin. Joku on tehnyt pesän WC-raikastinpakkaukseen. Henkilökunta ennättää kadota siihen mennessä, kun minä olen ostoskierrokseni tehnyt ja jonotan Lidlin ainoalla auki olevalla kassalla. Kaikki muut seitsemän on kiinni yhtä lukuunottamatta, joka oli mennyt rikki pari kuukautta sitten ja odottaa huoltoa. Kun minun vuoroni jonossa tulee kajahtaa taas ilmoille:

"Kassoille tarvitaan henkilökuntaa, kiitos."

Ja kolmen toistokerran jälkeen kuuluukin:

"Ain laulain työtäs tee...."

lauantai 16. marraskuuta 2013

Ne pienet asiat...

Hieman olen kateellinen niille bloggareille, jotka voivat käyttää blogiaan mainostamiseen ja saavat näin ollen ilmaisia tuotteita arvosteltavaksi ja parhaimmassa tapauksessa jotain rahallista korvausta kirjoittamisestaan. Monet mammablogit, sisustusblogit, muotiblogit jne. ovat tämän tajunneet. Olisiko minunkin pitänyt miettiä blogini nimeä ja aihetta? Enkä olisi ottanut sen nimen, mikä ekana tulee mieleen ja kirjoittaa siitä, mikä vaan pämähtää nupoliin. Jossittelua jossittelua. Mutta eilen minä, Varpusparven kirjoittaja ja tupakointivarustuksella varustellun perheauton onnellinen omistaja, kun käpyttelin kotiini, oli ovelle kärrätty toistakymmentä isoa laatikkoa. Wau! Onko Varpusparvelle löytynyt joku yhteistyökumppani??!! Voisinko nyt vain keskittyä kirjoittamiseen?! Kun hämmästyksestäni toivuin ja katsoin laatikoita tarkemmin, huomasin, että voin keskittyä muuhunkin kuin pelkkään paperityöhön: laatikoissa oli pelkästään aikuisten imukykyisiä vaippoja. Varmaan pari Euro-lavallista. Tosin vastaanottaja ei sitten ollut minä, vaan eräs kotihoidossa oleva vanhus.

No se siitä ja sen kestävyydestä. Olen huomannut, ettei mua niin hirveästi ärsytä isot asiat, vaan aika pienet asiat loppujen lopuksi nyppii. Esimerkiksi työttömyys. Onhan se ikävää, mutta se on tietysti koko-Suomen rakenteellinen ongelma. Eli asia, jolle mä en hirveästi voi mitään. Laitan siis asian ei-ärsyttävien asioiden mappiin. Tietysti unohdan yhteisellä sopimuksella sen, että töiden jakamisella ja palkkojen kohtuullistamisella työllistäisi monet tässäkin maassa. Tämä on tietysti jäänyt juhlapuheiden tasolle. Mutta työttömyys aiheuttaa vaihtoehtojen miettimistä ja tällä hetkellä olen puuhaamassa yrittäjyyttä. Suuret ovat ainakin suunnitelmat.

***

Mutta sitten ne pienet asiat. Tykkäsin aikaisemmin lukea sanomalehteä. Tietysti sellaisen tilaaminen on kallista ja on ehdottomasti asioita, joista tinkii ensimmäisenä. Toisaalta, kun lukee lehteä, niin lähes kaikki uutiset ovat sellaisia, jotka olen jo netistä moneen kertaan lukenut. Paitsi jostain syystä paikallisuutiset, jotka Tampereella vielä varmaan luetaan kaupungintalon parvekkeelta tai jostain, johon tavallisella kuolevaisella ei ole asiaa. Ne vaan tupsahtaa jostain. Siksi tiedän varmaan Helsingin asioista paljon paremmin kuin oman kotipaikkakuntani. Toisaalta eipä kait Tampereella mitään uutisoitavaa olekaan. Tehdään vaan reikiä kaupungin alle. Ja juhlitaan itsenäisyyttä.

Sanomalehdettemyys ärsyttää. No media on nyt paniikissa. Tabletti syrjäyttää paperin eikä oikein kukaan tiedä, mihin maailma on menossa, näin journalistisessa mielessä. Suosittelisin lehtitaloja panostamaan laatuun. Okei, uutiset on monille vanhoja, mutta hyviä juttuja ihmiset haluavat lukea. No, me olemme Aamulehdetön perhe Tampereen keskustassa ja meille suunnataan usein kampanjoita. Joku paikallinen kauppa on tilannut pariksi kuukaudeksi Aamulehden. Tällä kertaa panokset olivat koventuneet. Hae lähikaupasta Fazerin sininen, saat kahden kuukauden Aamulehdet kaupanpäälle. Minä niin kovasti tykkään suklaasta.

***

Toinen ärsyttävä asia on televisio. Sieltä tulee niin paljon tuubaa, että sen katselu on jopa lapsillakin minimissä. Nyt tajusin, että minulla on joku kanavakortti, josta mä maksan vuosittain tietyn summan rahaa, vaikka en katsele niitä kanavia, mitä kortin mukana tulee. Eli olen tavallaan automaattinen maksukone kanavakorttiyhtiölle. Nyt päätin irtisanoa kortin. Mulle riittää peruskanavat. Kaivelin netistä tiedot "asiakaspalveluun" ja soitin sinne. Kesti kauan kun pääsin läpi. Miesääni vastasi. Pyysi odottamaan n. 5 minuuttia, jotta asiantuntija vastaisi minulle. Minä kuuntelin viiden minuutin ajan yrityksen erilaisia mainoksia, joita soitettiin odotusmusiikin sijaan ja vihdosta viimein asiantuntijani vastasi. Tällä kertaa ääni viittasi hieman varttuneenpaan naisimmeiseen. Kerroin asiani ja pian hän sanoikin:

"Et voi purkaa kanavakorttisopimusta puhelimitse, vaan sinun täytyy käydä henkilökohtaisesti kaupassamme. Haluaistko muutes tilata videovuokrapalvelun? Se olisi meillä nyt tarjouksessa."

"EN HALUA. KIITOS."

Onneksi minulla on tätä laatuaikaa. Suomalaisella miehellä sitä on aina 77,2 vuoteen asti. Eli eipä muuta kuin kanavakortti mukaan ja parin korttelin päähän kauppaan purkamaan minun turhakettani, joka nyt työllistääkin minut aika hyvin... Käpyttelin kauppaan miettien samalla Pepe Willbergin ihon kuntoa ja päästyäni liikkeeseen minut ohjattiin painamaan itsepalveluautomaatista jonotusnumeroa. Ei tarvinnut maksaa itsepalvelumaksua.

"Toivottavasti sinulla on aikaa, nyt on noin puolen tunnin jonot."

Voi hemmetin hemmetti. Mutta onneksi on tuohon 77,2 vuoteen vielä matkaa, niinpä istuin kiltisti tuolille ja lueskelin älypuhelimestani uusimpia Keva-käänteitä ja vähän twiittailin myöskin. Puoli tuntia meni suitsait puhelinta hiplatessani, kunnes minun luokseni tuli fyysinen asiantuntija ja pyysi pöydän luokse. Hyvin nopeasti hän purki mun sopimuksen ja otti kanavakortin minulta pois. Viimeiseksi kysyi:

"Meillä olisi nyt hyvin edullinen liittymätarjous..."

"EN HALUA! KIITOS!"

Vähän kettuuntuneena läksin kanavakorttia köyhempänä, mutta kokemusta rikkaampana kohti Lidliä ja kuinkas ollakaan. Siellä oli samat jonottajat nyt kaupassa. Olin siis mennyt tietämättäni taas eläkeläisten ja työttömien sekä vähävaraisten kaupassakäyntiajankohdan aikoihin kauppaan. Ja Lidlissä ei soinut joululaulut vaan tauotta:

"HENKILÖKUNTAA KAIVATAAN KASSOILLE, KIITOS! HENKILÖKUNTAA KAIVATAAN KASSOILLE, KIITOS! ESIMIES. TULISITKO KASSOILLE, KIITOS!"

Helevetti! Sain minä sieltäkin lopulta sen maitolitran.

***

Yksi ärsyttävä asia on myös pesukoneettomuus. Lapsiperheillä se korostuu. Nyt ei ollut kyseessä "tiskaava passeli" vaan meidän v. 2007 hankittu pyykinpesukone. Se on ollut kieltämättä kovalla käytöllä. Jarrutusjälkiemme moitteeton pesijä. Lapsiperheiden laskennallinen jarrutusjälkijälki mahtaa olla valtava. Hiilijalanjäljestä puhumattakaan. Mutta päivänä yhtenä se ei sitten wörkkinyt. Pesukoneemme. Ei muuta kuin vakuutusyhtiöön vahinkoilmoitus. Meillä on hyvä vakuutusyhtiö. Ja näemmä erityisen hyvä kotivakuutus. Siperia on opettanut tässä. Kun illalla naputin ilmoituksen netissä, niin heti aamulla soitettiin vakuutusyhtiöstä. He korvaavat vahingon, mutta nyt piti selvittää paljonko korjaus maksaa. Jos korjaus jää alle 400€:n, niin se kannattaa vielä heidän mielestään korjata. No, tilasin huoltoäijän katsomaan ja hän tulikin parin päivän päästä. Pyykkivuori oli kasvanut melkoisesti sinä aikana. Huoltoäijä tuli ja vähän aikaa pähkäili. Piirikortti. Se on mennyt. Tilaaminen kestää ja korjaus maksaa 300-350€.

Ounou. Nyt me siis odotamme jostain kuusi vuotta vanhaa piirikorttia saapuvaksi. Kirjoitan tätä blogiani tynnyri ainoana vaatetuksena.

***

Lopuksi asia, minkä pitäisi ärsyttää, mutta se oikeastaan enempi huvittaa: Viime aikoina on kohistu aika lailla Kevasta. Mä en ollut edes tietoinen, että on olemassa sellainen taho joka "huolehtii kunta-alan, valtion, kirkon ja Kelan henkilöstön eläkeasioista." Yhteensä he siis hoitavat noin 1,3 miljoonan julkisen sektorin työntekijän ja eläkkeensaajan työeläkepalvelut. Näin kertoi Kevan omat kotisivut. Ennen Kevaa nimi oli hämäävästi Kuntien eläkevakuutus. Vaihtoivat nimensä paljon helpompaan muotoon, jotta sitä voisi käyttää vaikkapa kohuissa.

Mä en ymmärrä, että on olemassa sellainenkin pulju, joka nykyajan avoimuuden ja nopean tiedonkulun aikana hoitaa asiansa niin, miten aikaisemminkin on hoidettu. Nyt sitten Ailus on nostettu kepin nokkaan ja yleisen painostuksen takia, joutui keskeyttämään surkuhupaisesti Qatarin reissunsakin.

Mua jo vähän naurattaa ko. touhu. Tietysti työttömänä insinöörinä voisin olla karmean kateellinen menestyville ihmisille. Mutta oikeastaan olen nyt paljon velkaa Kevalle. Ilman tätä kohua en olisi tiennyt Avobemareiden tupakointivarustelustakaan, minkä hinnaksi on siis varmistunut julkisuudessa ollut 50,29€.

Tämä aika on tietysti ikävä tuollaisten puulaakien johtajille. Ennen nykyaikaa on tehty julkisuudelta piilossa näitä veivauksia. Mutta julkiseen sormen heristelyyn joutuvat ne, jotka media nostaa sylkykupiksensa syystä tai toisesta. Ovatko edelliset bossit olleet parempia vain siksi, kun ne eivät jääneet kiinni? Pitäisikö nyt Kevan ja entisen Kuntien eläkevakuutuksen toimitusjohtajien maine samalla tahria. Sotarikosoikeudenkäynneissäkin puhutaan maineenpalautuksista, mutta tällaisissä veivaus-asioissa voisi miettiä jotain tahoa, vaikkapa Kateelliset työttömät heteromiehet ry, joka sitten hoitaisi jälkeenpäin maineenpilaamisen. Se olisi yhteiskunnallisesti tärkeä työ. Kun joku pulju on narahtanut tuollaisesta kohtuuttoman rahankäytön kulttuurista, niin voisi jälkeenpäin pilata entistenkin toimitusjohtajien maine. Voisi vaikkapa hautakiviinkin liimata joku huomiotarra: "Tässä lepää toimitusjohtaja, joka ei jäänyt kiinni holtittomasta rahankäytöstä."

Oikeus olisi tapahtunut. Kaikilla olisi hyvä mieli. Jopa haminalaisilla, joiden lihis kahella nakilla on lihis kahella nakilla.

Ehkäpä Kevan kannattaisi palkata joku, joka ennakoi näitä kohuja. Ja ehkä voisi miettiä, että työsuhdeautojen tai työsuhdeasuntojen sijaan maksettaisiin vain hermeettisen isoa palkkaa ja toimitusjohtajaksi valittaisiin mies, niin mitään kohua ei olisi tullutkaan.



perjantai 8. marraskuuta 2013

Varpusparven klassikot 4: Tuhti Karhunhali

Varpusparven klassikkojen alle kerään mun vanhoja juttuja historian hämäristä. Eli ne ovat bloggauksia, joista on parasta ennen päiväys mennyt umpeen, mutta ovat itselle rakkaita. Punaisen hintalapun tekstejä.

Tämä bloggaus on tehty 9.11.2010. Olin silloin tuhti, Forssassa, pitkään lomautettu...

Juu. Kiitoksia tuesta ja kannustuksesta vaan! Välillä (=aina) meikäläisen elämä on kuin elokuvasta Roudasta Rospuuttoon... Hämeessä kun ollaan, niin nopeata päätöstähän ei ole olemassakaan, eli lievästi pettymyksen makua on nyt ilmastoinnissa. Kaksi + 1 haastattelijaa oli minua kuulemassa ja aloittivatkin heti, ettei tämä ole ihan normaali työhaastattelu, koska minä olen heillä jo töissä. (ovathan he lomautuksenantajiani)... En tiedä. Mitä ajattelivat. Tai mitä minä ajattelen. Mutta niinkuin kämppikseni sanoi. Älä ajattele turhia. Anna niiden ajatella, jotka saa siitä hyvää palkkaa.

Jään siis matustelemaan tuota, kenties joskus tulee vastaustakin ja tänään jatkan forssiiliutumista. Vähän harmitti eilinen, kun kuvittelin jotain konkretiaa... No, kattellaan, mitä tuleman pitää. Ja voihan sitä muualtakin tärpätä. Sellainen kutinakin on...

Mutta se noista työasioista sitten. Välillä sitä kuvittelee, että nyt sitä onnistuu, mutta useammin sitä joutuu pettymään. Pettymys on kuin pahanhajuinen tuhnu, mikä leijailee hitaasti sieraimelta toiselle vaivautuneessa haastatteluympäristössä. Jokainen haistelee ja miettii, kuka sen on laskenut ilmaan ja vapauttanut mielensä. Tai siis tässä tapauksessa tietenkin ryppynauhansa.

Olen siis Forssassa nyt. Aamulla läksin aikaisin sotkemaan taas tuota väliä. Nyt kävin Biltemasta hakemassa uudet pyyhkijänsulat, niinpä näkyvyys on sitten hieman avarampi, jos se sitten "AIVAN VALTAISA LUMIMYRÄKKÄ MIKÄ SEKOITTAA KOKO SUOMEN, KUN NE EI OSAA VALMISTAUTUA LUMEN TULOON KUNNOLLA" tulee. Onkin sitten viikolla äksöniä. Perjantaina on sitten Businesstreffit, joho yritän nyt sitten naamioitua forssalaisten sekaan. Järkytyksekseni huomasin noiden kestävän nollayhteen. Saas nähdä mites mä pääsen sieltä livahtamaan, kun vaimo oli suunnitellut samaiselle viikonlopulle Laatuopintoihin liittyvää laatuviikonloppua kahdestaan ilman lapsia. Uskoisin tämän vastaavan 10 opintopisteen suoritusta. Työpaikkaopintoina. Ja näytöin.

Olen ylipainoinen. Ylipainoiselle on monta nimitystä: läski, lihava, roteva, kaappi, mies, jota ei neuvolassa punnita, on ollut ruoka-aikaan kotona. Muutamia mainitakseni. Eipä ne mua loukkaa. Itselleni pystyn nauramaan ja edellä mainitut kuvaavat minun ulkoista muotoani oikein hyvin. Mutta tässä päivänä muutamana särähti yksi sana mun korvaan aivan simona. Valoitan taustaa.

Olimme Keski-Suomessa mummolassa. Oli juttua jonkun satukirjan lukemisesta jollain sängyllä. Karoliina sanoi: "Isä ei sitten tule samaan sänkyyn, kun se on niin iso ja se vie niin paljon tilaa. Isä on lihava."

Minua nauratti tuo kommentti. Enpä uskonut olevani tilanviejä... Mutta sitten äidiltäni tuli aivan odottamaton kommentti, jolloin meikäläinen näki punaista.

Äitini: "Ei isä mikään lihava ole. Isä on TUHTI."

EI VITTU! Kaikista lupsakoista lihavuus-sanoista hän valitsi juuri sanan tuhti! MINÄ HALUAN OLLA LÄSKI, LIHAVA TAI LUPSAKKA... MUTTA EN TUHTI! Ei helvetti. Mikä sana. Tuhdista tulee mieleen TUHTI VIIKONLOPPUPAKETTI. Normaalisti Iltalehti on parinkymmenen sivun lehden läpsykkä, mutta tuhti viikonloppupaketti paisuttaa sen kymmenenkertaiseksi. Toivon hartaasti, ettei tyttäreni ala käyttään tarhassa nimitystä tuhti-iskä.

"MMMM.... Kulta... täältä tulee tuhti aviomiehesi ja aikoo tehdä nyt taikoja."

Tuhti bloginpitäjä? Tuhtimo? Tuhtiluukkumies?

Juu. SIINÄ on sana, mistä en tykkää.

Äidilläni on omituinen tarve aina korjailla asioita... ikäänkuin suojelisi mua nyt kaikelta mahdolliselta... Kuten tuo etten ole läski, vaan tuhti. Kas kun ei pyylevä. Muistan kun aloin valittelemaan joskus aikoinaan hiustenlähtöni. Niin eiköhän pahinta hiuskriisiä lohduttamaan tuli välittömästi äitini "lohduttavat sanat":

"Älä huolestu, kyllä ne hiukset kasvaa aina takaisin..."

Ei helevetti... menisinkö nyt juomaan tuhdin kupin kahvia.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Kaksi esimerkkiä arjen viestinnästä

Viestintää on kaikkialla. Halusimme tai emme. Viestintä voi olla sanatonta, munatonta, välitöntä, salaista, julkista, informatiivista, väärää, tarkoitushakuista etc... etc... Listaa voi jatkaa loputtomiin, riippuen missä tämä tapahtuu, kenelle se on tarkoitettu ja millä se viestitetään. Jopa tämä meikäläisen naputtelu blogiini on viestintää. Viestimme kaikilla aisteilla. Ja jos on viestijä on myös viestin vastaanottaja. Esittelen nyt kaksi arkipäivän viestintäesimerkkiä.

Yksi arkipäivän viestintäväline on astianpesukone. Se kököttää kiltisti tuossa keittiössä, vanhan koneen paikalla. Kuten muistanette, niin täällä oli melkoinen vedenpaisumus ja keittiö oli pitkään kuivauksessa. Vielä tapellaan vakuutusmaksuista ja kuka korvaa ja mitäkin, mutta se on toinen asia. Luulen, että pahimmat juoksuhautataistelut on käyty ja taloyhtiön väkikin on alkanut moikkalla taas minulle, kun vien roskia roskakatoksessa lymyileville. Vähään aikaan ei ole tullut mitään korvausvaatimuksia mistään suunnalta.

Okei. Viestintäväline ei ole tuo vanha alakertaan vettä sylkevä astianpesukone, kun se on vanhojen astianpesukoneiden hoitokodissa, vaan kohtalaisen tuore masiina, mikä hoitaa meidän perheen astioiden pesun luontoa kuormittavilla pesuaineilla. Perheen isänä joudun tekemään päätöksiä maapallon tulevaisuuden ja Ikeasta ostettujen venäläisten juomalasien kirkkauden välillä. Mutta nelihenkisessä perheessä likaisia astioita tulee ja menee. Kone täyttyy ja välillä saattaa olla kaikki astiat koneessa likaisena.

Mutta tähän markkinarakoon tulee minunkaltainen koti-isä. Olen huomannut, että minun, vaimon ja astianpesukoneen välille on tullut jonkinlainen sanattomien viestien rinki. Kodinkoneverkostoitumista. Olen nyt vuosien saatossa huomannut, että aina kun astianpesukoneen ovi on auki niin, että siihen meinaa kompastua, silloin on toimittava. Melkein välittömästi heti sen jälkeen, kun on saanut twiitattua lähes kompastumisen astianpesukoneen oveen. Kun astianpesukoneen ovi on auki, se tarkoittaa minulle, että kone on tyhjennettävä. Kone on täynnä puhtaita, kirkkaita astioita, jotka odottavat siirtoa ovella suljettaviin keittiökalusteisiin.

Mutta yhtenä aamuna oli pieni viestintäepäselvyys. Jälleen oli kiireinen aamu kaikilla muilla, paitsi minulla, joka sitten kiirehti vähän myöhemmin, kun mun piti päästä saunailtaan paikkaan, jossa ei ollutkaan saunaa. Siksi sitä vanhaksi saunaksi kutsuttiinkin. Eli muilla perheessä oli kiire aamulla ja minulla vasta myöhemmin. Laitoin lapsille aamupalat ja huomasin heti astianpesukoneen viestin: ovi oli auki. Ahaa. Se oli sellainen juttu, että ennätän hyvin hoitaa tuon viimeiseksi. Ennätin hyvin vaikkapa kirjoittaa blogia ja olla näennäisesti hauska hetken ajan. Sain auton pakattua mun romuilla, kirjoitin blogin, kävin jopa suihkussa, jotta saisin jo kainaloista työntyvän haarovälituoksun pois. Kello alkoi olla jo sen verran, että voisipa tuon koneen nyt tyhjentää. Kumarruin koneeseen, tartuin lasiin ja tein havainnon: hei hemmetti! Nää onkin likaisia. En pessyt silloin astioita. Arkipäivän viestinnässä oli virhe. Nyt muutes oli ovi auki taas ennenkuin aloitin tän kirjoittamisen. Jälleen oli puhtaita astioita. Maailma on taas radallaan.

Toinen esimerkki on jo lähes kriisiviestintää. Joskus voi olla viestin vastaanoton kanssa ongelmia. Jos viestii, niin se on tapahduttava niin, että vastaanottajakin sen ymmärtää. Joskus viestintä kannattaa tehdä niin, että saa aikaan välittömiä korjausliikkeitä. Tämä seuraava arkipäivän viestintäesimerkki on tapahtunut "kaverilleni", joka on muutes samannäköinen ja samanoloinen kuin eräs, joka kirjoittaa tätä tekstiä. Ääni on muutettu ja nimi vaihdettu. Taitaa käyttää samaa twitter-nimeäkin. Eli hyvin samanmoinen tyyppi on tuo "kaveri".

Joskus saattaa käydä niin, että katse jää päälle. Sitä saattaa miettiä jotain samalla. Tai on väsynyt. Tai... No syitä on miljoonia. Mutta minä... eikun kaveri on joskus tuijottanut Sarin näkkileipääkin pitkään. Katse siis jää päälle. Minä... eikun kaverini kutsuu sitä "näytönsäästäjäksi". Etenkin tietyssä humalan vaiheessa tämä läpsähtää päälle. Joskus jopa kaihtimien kera.

Okei. Kaverilla jäi joskus lasittunut katse päälle, johon nuorempi naisihminen viestitti hyvin selväsanaisesti ja selkeästi, tosin kovaäänisesti artikuloiden kiihtyneessä mielentilassa:

"VITUN PEDOFIILI!!!! MITÄ SÄ TUIJOTAT???!!!"

"Ööööh... Anteeksi.... Mulla jäi näytönsäästäjä päälle."

"TSIISUS! HANKI ELÄMÄ!!!"

Voiko enää selväsanaisemmin viestinsä ilmoittaa?

maanantai 4. marraskuuta 2013

Maanantaina sataa aina

Tämä onkin marraskuun ensimmäinen bloggaus. Toivottavasti nyt ei kuitenkaan viimeinen. Varpusparven pöräyttelijä on tässä lennellyt melkoista matalalentoa paikasta toiseen. En ole ennättänyt nyt syrjäytyä rauhassa. Mikä oikeastaan on kamala pettymys. Suunnitelmia on vaikka mihin suuntaan ja toivoisi, että osa niistä olisi toteuttamiskelpoisia.

Nyt näin marraskuun ensimmäisenä maanantaina, on sopivan harmaata ja sateista, ettei tee mieli näyttää kalpeaa nenäänsä ulkonakaan. Ainoa järjellinen toimenpide oli työttömyyskassan raha-anomuksen teko ja lasten lähettäminen kouluun. Blogin naputtelua en luokittele kohtaan "järjellinen toimenpide".

Toisaalta toimettomuudelle voisi keksiä paljon positiivisakin piirteitä: Minua ei niin maanantait ärsytä. Ihan mukavia päiviä. Vaimo lähtee töihin ja lapset herää kouluun. Ja aamuhässäköinnin jälkeen on varsin mukava hiljainen hetki, jonka voisi käyttää järkevämminkin hyödyksi, kuin katsomalla filippiiniläistä merenneidoista kertovaa saippuasarjaa.

Ja kun olemme Suomessa, suomalainen veronmaksaja taas sitten odottaa koko viikon perjantaita. No minä en odota. Jokainen päivä on perjantai. Perjantai on minussa. Töitä kattelen ja blogeja naputtelen.

Työttömänä ei tapahdu työpaikkakiusaamista. Työttömänä ei tapahdu uutisissakin ollutta kiusaamista esimiesten taholta. No tietysti byrokratia nyt vähän kiusaa meitä. Mutta sille voi näyttää karvaista persettä ja suomalainen aito lähibyrokratia on usein hyvää "blogimatskua".

Itse olen hirmuisen iloinen, että olen kahden blogin loukussa. Varpusparveen töräytän synkimmätkin ajatukseni. Tai mitä sylki suuhun tuo. Ja sitten minun "kulttuuriblogi" on sitten startannut ihan kivasti. Ja olen haalinutkin sille yhteistyötahoja. Tampere on kuitenkin kulttuurikaupunki ja oikeastaan nyt vasta olen löytänyt nuo teatteritkin täältä. Blogia on kirjoitettu periaatteella: "Mittään en ymmärrä, mutta kirjoitan siitä." Paljon on siis Kulttuurikarppaajan pään menoksi suunnitteilla. Luvassa on nyt ainakin Chaplinia ja lastenteatteria. Mitkä ovat varmistumassa. Stand-up-keikka ja ooppera on vielä neuvotteluasteella. Ja musiikkijutuista oon aina ollut kiinnostunut, joten erimoisia keikkajuttuja kirjoitan. Oman budjettini mukaan tietysti. Mutta toivottavasti tuo blogi auttaisi meitä "taviksia", mitä lähtisi katsomaan. Ja haastaa tietenkin itsensäkin. Musikaali on jo koettu, mutta ajatuksena olisi ainakin ooppera ja baletti, mitkä voisivatkin olla hyvinkin haasteellisia meikäläiselle. Odotan mielenkiinnolla sellaista hetkeä, jolloin mä parahdan: "MITÄ HITTOO MÄ TÄSTÄKIN KIRJOITAN!!!!" Sitä hetkeä odotellessa siis... Kulttuuri on tärkeää näin vaikeina aikoina. Sota-aikanakin oli rintamamiehille viihdytysjoukkoja ja erimoisia iltamia, jotta vaikeissa (nykyään sanottaisiin "haastavissa") oloissa mieliala olisi mahdollisimman hyvä. Toivottavasti taantuma-Suomessa ihmiset eivät aja itseään piippuun, vaan ostaisivat olutsalkun sijaan lipun jonnekin häppeninkiin. Se olisi kulttuuriteko, mutta myös omatoimista mielenterveydenhoitoa. Kaveria ei saa jättää, mutta itseään ei saa unohtaa.

Mutta tietysti nuo on mun sivurojekteja. Blogit ja muut. Yhteiskunta odottaa, että minä pääsen takaisin hyväksi veronmaksajaksi ja haluaa minun työllistyvän. Itselläni on nyt ollut hautumassa yrittäjyys-ajatus ja sitä olen nyt hinkkaamassa timangiksi. Minä juttelin asiasta jo TE-toimiston kanssa ja yllätyksekseni eivät tyrmänneet, vaan nyt minä olen menossa alkuviikosta yritysneuvontaan keskustelemassa asiasta. Voi olla, että nauravat pihalle, mutta meinasin nyt katsoa tämän kortin. Vaikka ymmärrän hyvin, miksi minulle tyrkytetään lähihoitajaopintoja. Nyky-Suomessa on vain niin, että entiset mediapersoonat työllistyvät kiinteistövälittäjiksi ja me muut lähihoitajiksi.

Mutta yksi työllistymisvinkki meille syrjäytyneille: Olin tässä päivänä yhtenä Hallituskadun Lidlissä. Tarkoituksena oli ostaa jotain syötäväksi kelpaavaa perheelleni. Eli urbaanimetsästystä. Mulla oli kaatolupa parille 400 gramman sikanaudalle. Kebabeläintä ei voi aina syödä sen kalleuden vuoksi. No mun perässä vedettävässä lodjussa oli paistopisteen leipää, rasvaa, leikkelettä, maitoa ja pari sikanautaa, kun sitten aamupäivän eläkeläisruuhkan keskeltä pärähtikin kuulutus:

"KASSOILLE TARVITAAN LISÄÄ HENKILÖKUNTAA!"

Olisin mennyt muuten kassalle kaksi, mutta vierastin heidän kassajärjestelmäänsä ja minulla oli katkeamassa monien elintarvikkeiden kylmäketju...