Tämä onkin marraskuun ensimmäinen bloggaus. Toivottavasti nyt ei kuitenkaan viimeinen. Varpusparven pöräyttelijä on tässä lennellyt melkoista matalalentoa paikasta toiseen. En ole ennättänyt nyt syrjäytyä rauhassa. Mikä oikeastaan on kamala pettymys. Suunnitelmia on vaikka mihin suuntaan ja toivoisi, että osa niistä olisi toteuttamiskelpoisia.
Nyt näin marraskuun ensimmäisenä maanantaina, on sopivan harmaata ja sateista, ettei tee mieli näyttää kalpeaa nenäänsä ulkonakaan. Ainoa järjellinen toimenpide oli työttömyyskassan raha-anomuksen teko ja lasten lähettäminen kouluun. Blogin naputtelua en luokittele kohtaan "järjellinen toimenpide".
Toisaalta toimettomuudelle voisi keksiä paljon positiivisakin piirteitä: Minua ei niin maanantait ärsytä. Ihan mukavia päiviä. Vaimo lähtee töihin ja lapset herää kouluun. Ja aamuhässäköinnin jälkeen on varsin mukava hiljainen hetki, jonka voisi käyttää järkevämminkin hyödyksi, kuin katsomalla filippiiniläistä merenneidoista kertovaa saippuasarjaa.
Ja kun olemme Suomessa, suomalainen veronmaksaja taas sitten odottaa koko viikon perjantaita. No minä en odota. Jokainen päivä on perjantai. Perjantai on minussa. Töitä kattelen ja blogeja naputtelen.
Työttömänä ei tapahdu työpaikkakiusaamista. Työttömänä ei tapahdu uutisissakin ollutta kiusaamista esimiesten taholta. No tietysti byrokratia nyt vähän kiusaa meitä. Mutta sille voi näyttää karvaista persettä ja suomalainen aito lähibyrokratia on usein hyvää "blogimatskua".
Itse olen hirmuisen iloinen, että olen kahden blogin loukussa. Varpusparveen töräytän synkimmätkin ajatukseni. Tai mitä sylki suuhun tuo. Ja sitten minun "kulttuuriblogi" on sitten startannut ihan kivasti. Ja olen haalinutkin sille yhteistyötahoja. Tampere on kuitenkin kulttuurikaupunki ja oikeastaan nyt vasta olen löytänyt nuo teatteritkin täältä. Blogia on kirjoitettu periaatteella: "Mittään en ymmärrä, mutta kirjoitan siitä." Paljon on siis Kulttuurikarppaajan pään menoksi suunnitteilla. Luvassa on nyt ainakin Chaplinia ja lastenteatteria. Mitkä ovat varmistumassa. Stand-up-keikka ja ooppera on vielä neuvotteluasteella. Ja musiikkijutuista oon aina ollut kiinnostunut, joten erimoisia keikkajuttuja kirjoitan. Oman budjettini mukaan tietysti. Mutta toivottavasti tuo blogi auttaisi meitä "taviksia", mitä lähtisi katsomaan. Ja haastaa tietenkin itsensäkin. Musikaali on jo koettu, mutta ajatuksena olisi ainakin ooppera ja baletti, mitkä voisivatkin olla hyvinkin haasteellisia meikäläiselle. Odotan mielenkiinnolla sellaista hetkeä, jolloin mä parahdan: "MITÄ HITTOO MÄ TÄSTÄKIN KIRJOITAN!!!!" Sitä hetkeä odotellessa siis... Kulttuuri on tärkeää näin vaikeina aikoina. Sota-aikanakin oli rintamamiehille viihdytysjoukkoja ja erimoisia iltamia, jotta vaikeissa (nykyään sanottaisiin "haastavissa") oloissa mieliala olisi mahdollisimman hyvä. Toivottavasti taantuma-Suomessa ihmiset eivät aja itseään piippuun, vaan ostaisivat olutsalkun sijaan lipun jonnekin häppeninkiin. Se olisi kulttuuriteko, mutta myös omatoimista mielenterveydenhoitoa. Kaveria ei saa jättää, mutta itseään ei saa unohtaa.
Mutta tietysti nuo on mun sivurojekteja. Blogit ja muut. Yhteiskunta odottaa, että minä pääsen takaisin hyväksi veronmaksajaksi ja haluaa minun työllistyvän. Itselläni on nyt ollut hautumassa yrittäjyys-ajatus ja sitä olen nyt hinkkaamassa timangiksi. Minä juttelin asiasta jo TE-toimiston kanssa ja yllätyksekseni eivät tyrmänneet, vaan nyt minä olen menossa alkuviikosta yritysneuvontaan keskustelemassa asiasta. Voi olla, että nauravat pihalle, mutta meinasin nyt katsoa tämän kortin. Vaikka ymmärrän hyvin, miksi minulle tyrkytetään lähihoitajaopintoja. Nyky-Suomessa on vain niin, että entiset mediapersoonat työllistyvät kiinteistövälittäjiksi ja me muut lähihoitajiksi.
Mutta yksi työllistymisvinkki meille syrjäytyneille: Olin tässä päivänä yhtenä Hallituskadun Lidlissä. Tarkoituksena oli ostaa jotain syötäväksi kelpaavaa perheelleni. Eli urbaanimetsästystä. Mulla oli kaatolupa parille 400 gramman sikanaudalle. Kebabeläintä ei voi aina syödä sen kalleuden vuoksi. No mun perässä vedettävässä lodjussa oli paistopisteen leipää, rasvaa, leikkelettä, maitoa ja pari sikanautaa, kun sitten aamupäivän eläkeläisruuhkan keskeltä pärähtikin kuulutus:
"KASSOILLE TARVITAAN LISÄÄ HENKILÖKUNTAA!"
Olisin mennyt muuten kassalle kaksi, mutta vierastin heidän kassajärjestelmäänsä ja minulla oli katkeamassa monien elintarvikkeiden kylmäketju...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti