perjantai 27. syyskuuta 2013

Aamupahoinvointia

Dear Eki! Aamut on mulla yhtä hässäkkää. Olenko normaali? Terv. Yx faija Tampesterista.

Lapsiperheen aamut ovat yleensä yhtä hässäkkää. Ja eläminen yleensä. Tämän pitäisi sanoa vanhan Clearasil-kasvovesimainoksen teini-ikäisen poitsun suomeksi dubatulla äänellä. Ja oikeastaan kaikki, mikä liittyy elämiseen 24/7. Mutta etenkin aamut. Sit kun en keksi mitään kirjoitettavaa, voin kirjoittaa lapsiperheen päivästä, iltapäivästä, aamupäivästä, illasta, alkuillasta, yöstä jne. Mutta nyt siis aamusta.

Aamut menevät yleensä aika samalla kaavalla. Tietysti allekirjoittanut on syrjäytymisvaarassa oleva insinööri, jolle sitten on aika paljon lasten hoitoon liittyviä tehtäviä päivänsaikaan annettu. Normiperheissä minun virkaa ajavat jääkaapin oveen kiinnitetyt post-it lappuset ja kustannuspaikoilta soitetut lukuisat huolestuneet älypuhelinsoitot...

Vaimo herää ensin. Hän käy töissä. Tuo leivän kotiin. Ja hänen on kiiruhdettava. Minä jään yleensä makoilemaan. Niin kuin minunlaiset usein jäävät. En tuo leipää kotiin. Kuuntelen aikani rapinaa jo kolinaa, mitä keittiöstä kantautuu. Pian makuuhuoneeseen leviää tuoreen kahvin tuoksu. Aito, lapsityövoimalla kerätty halpa kahvilaatu on muuttunut teräksisessä termoskeittimessä lähes normikahviksi. (Kirjoittajan huom: Presidentti on jo ns. Toimihenkilöpaahtoa)

Kun aamun rapinat on rapisteltu, niin seuraa pukeutumisen kahinat. Ja saattaa tulla kuiskaus: heräähän pian, niin ennätät laittaa lapset kouluun. En ollut tällä kertaa itseohjautuva, vaan minun veltto ruumiinkieleni pakotti vaimoni lähettämään signaalin, jota kuiskaukseksi yleisesti määritellään. Kuiskaus taas tarkoittaa minun aivoissa sitä, ettei vielä ollut todellakaan kiirettä. Vaan esikiire. Ennätin ihan hyvin nähdä tukityöllistämis-uniloita. Kiireessä ihmisen äänensävy muuttuu huomattavan kovaäänisemmäksi ja jopa aggressiiviseksi. Usein valtiovarainministeriössä käytetään tällaista signaalia herätystarkoituksessa.

Ovi kävi. No kyllä se oli minunkin herättävä. Kävin vessassa heittämässä prosessivedet pönttöön ja ihailin hetken suomalaisen toimihenkilön kauneutta. Mutta tämän jälkeen olikin jo käpyteltävä keittiöön. Lapset vetivät vielä huoneissaan Zetoria. Ensimmäiseksi tarkistin lukujärjestykset. Punainen rasti menee tuntia aikaisemmin kouluun kuin sininen rasti. Tämä selvä.

Vaikka herätykset tapahtuivat eriaikaan, niin tein kummankin aamupalat valmiiksi. Siinä oli kaakaota, viiliä, leipää, leikkelettä ja olisiko ollut vielä banskua. Kun ne oli mielestäni siististi lajiteltu. Olikin aamun ensimmäisen mokan vuoro: Meillä on kaksi lasta ja jompi kumpi oli herätettävä. Kumpikohan... Lukujärjestyksessä oli punainen rasti. Eli...

Kuten arvata saattaa, mä menin herättämään pojan.

- Heräätys ukulele. Aamupalalle. Kiirehdithän, ettet myöhästy koulusta. Aikainen lintu madon nappaa...

Poika oli kuin uniltaan herätetty poika. Kun ei meinannut mitään reaktiota syntyä, niin räppäsin kirkkaan valot päälle. Johan alkoi liikettä syntyä. Poika alkoi nousta ja minä menin kaatamaan itselleni kahvia ja laitoin Aamu-TV:n auki. Minusta on hauska ajatella, että minun mediamaksuni ansiosta voin ihmetellä kotosohvalta käsin Annika Damströmin pituutta.

Poika raahautui keittiöön. Minä olin olkkarissa. Ja jonkun ajan kuluttua tyttökin nousi omia aikojaan. Eipähän tarvinnut minun herättää likkaa. Mutta jos tähän mennessä oli keittiöstä kuulunut pieni rapina, niin tilanne tuli muuttumaan.

Heti, kun tyttö istuutui tuolille, kuului:

- ÄLÄ! ÄLÄÄ! LOPETA!

- Mitä siellä oikein tapahtuu?

- TOI KIUSAA MUA!

- Lopeta kiusaaminen. Mitä sä teet siskollesi?

- EN MITÄÄN. SE ÄRSYTTÄÄ!

- ÄLÄÄÄ! EN ÄRSYTÄ. ITE ÄRSYTÄT.

- *huoh*

-ÄLÄÄ. ÄLÄÄÄ.

- Mikä siellä nyt on hätäänä.

- TOI SUUKOTTELEE.

- Älä suukottele. Minua saat suukotella jos haluat.

- ENKÄ SUUKOTTELE!

- Ei sit.

- ÄLÄÄ ÄLÄÄÄ ÄLÄÄ. TON HIHAAN VALUU RÄKÄÄ! YÄÄÄK!

- Syöhän kunnolla, vai kaivellaanko vanha ruokalappu esille?

- ÄLÄÄÄÄ. ÄLÄÄÄ. ÄLÄÄÄ. TOI TUIJOTTAA RUMASTI.

- Tuijota nätisti.

- ÄLÄÄÄ. ÄLÄÄ. ÄLÄÄÄ. TOI NIPISTELEE!

Siis tällaista toisten ärsyttämista koko aamu. Aamu-uutisissa oli kuvaa, kuinka Greenpeacin aktivistit oli laitettu kalterihäkkiin, kuulemaan oikeutensa. Voisikohan pari tuollaista häkkiä toimittaa myös tänne Tampereelle? Venäläistä kalterihäkkiosaamista tässä nyt tarvittiin.

Minulta alkoi palaa käämit. Mä menin vihaisen näköisenä keittiöön ja nyt viilipytty alkoi hieman kiehua yli.

- SIIS MITÄ IHMEEN ÄLYVAPAATA SEKOILUA ON OLLUT KOKO AAMUN? ETTEKÖ OSAA ENÄÄ SYÖDÄ KUNNOLLA?! MÄ KIRJOITAN OPETTAJILLENNE VIESTIN, MITÄ TÄÄLLÄ KOTONA TAPAHTUU.

- Äläää. Hei äläää. Lopeta. Poika pyysi.

Tyttö taas purskahti itkuun. Tämä nyt ei ollut tarkoitukseni. Mutta tällä hetkellä tytöllä on tapa rueta itkemään joka asiasta, jossa häntä kritisoidaan. Oli sitten kyseessä huonosti menneet matikan kokeet tai vaikkapa huoneen siivoomatta jättäminen. Olin kuitenkin suurieleisesti ottanut kynää ja paperiakin esille. Tosin tämä jäi uhkaukseksi, koska vielä tämä toimi.

Tilanne rauhoittui. Keittiöstä ei kuulunut yhtään kinastelua. Kello alkoi jo olla niin paljon, että mun piti sanoa pojalle:

- Ryhdypäs pukemaan ulkovaatteita. Pian tulee kiire.

Poika tuli mun luo ja katsoi kelloa ja minua:

- Ei minulla ole mikään kiire. Mä meen ysiin. Sisko menee kasiin.

- Siis ei yhden kerran?! Mikset sanonut, että mä oon herättänyt ekana väärän tyypin??!!

- Et sä kysynyt. Saanko mennä pelaamaan tabletilla?

Ziiiiiit. Ziiiiit. Ziiiiit. Siis mä tunsin mun otsasuonteni pullistuvan. Mä olin herättänyt väärän lapsen. Tyttö oli vielä keittiössä yöpuvussaan. Koska kaikki aika oli hänellä mennyt ÄLÄ-huutojen huutamiseen ja veljen kikkailuista ilmoittamiseen, niin hän oli leivästä ennättänyt pari pientä nokaretta haukkaista.

- Kuule, nyt. Sun pitäis olla ihan pian jo koulumatkalla. Sulla on kiire. Mene nyt äkkiä pukemaan.

Tyttö alkoi taas itkemään.

- MIKSET SÄ HERÄTTÄNYT MUA. MÄ NYT MYÖHÄSTYN SUN TAKIA. MUT OIS PITÄNYT HERÄTTÄÄ ENSIN. SUN VIKA!

Huokaus. En jaksanut muistuttaa, että jos hän olisi istunut ja syönyt aamupalapöydässä kiltisti ja syönyt reippaasti, niin hän olisi hyvin ennättänyt tehdä kaikki aamutoimet.

Tyttö ryhtyi heti pukemaan Ja minun korvistani tuli samanlainen valkoinen savu, fumata bianca, mitä konklaavi tupsauttelee paavia valittaessa Vatikaanissa.

- Heihei. Tyttö huikkasi ovelta.

- Heippa. Hyvää koulupäivää.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Kysymyksiä meille ja kiusaajille

Kiusa se on pienikin kiusa. Haukkuva koira ei pure. Joka toiselle kuoppaa kaivaa, itse siihen lankeaa... Sananlaskut vilisee kiusaamista. Kiusaamista on tapahtunut iät ja ajat. Ja tulee tapahtumaan. Kiusaamisen muodot saattavat vain ajan mukaan muuttua. Mutta mitä se kiusaaminen on? Miksi ryhdytään kiusaajaksi? Kiusaamiseen liittyy paljon kysymyksiä, mutta pelottavan vähän vastauksia.

Nyt on netit täynnä kiusaamis-tarinoita. Toinen toistaan järkyttävämpiä. Monet niistä liittyy työpaikalla tapahtuvaan kiusaamiseen. Mutta on myös nettikiusaamista. Ja monet uskaltautuvat vasta paljon vanhempina kertoa lapsuudessa tapahtuneesta kiusaamisesta. Jotkut kiusatutkin ovat tulleet julkisuuteen. Ja kertovat tietysti olevansa pahoillaan asiasta ja he ovat kasvaneet ihmisinä ja persoonina.

Miten kiusaaminen määritellään? Jos haluaa käsittää kiusaamisen laajasti, niin ehkäpä se voi olla tunne, että nyt minua kiusataan. Tämä on jokaisella henkilökohtaista ja kynnys siihen, että mennään vaikkapa harmittomasta vitsin heittelystä suoranaiseen nälvimiseen on eri ihmisillä hyvinkin eri tasolla. Ja juuri tämä tekeekin asian hyvin vaikeaksi. Jos hyvin laajasti katsellaan, niin tämän määritelmän mukaan kiusaamista on kaikki väliltä alakoulun huutoäänestyksestä viimeiseksi jättämisestä kansojen väliseen sotaan.

Ystävämme Wikipedia kertoo kiusaamisen olevan "verbaalista, eleellistä tai fyysistä aggressiivista käyttäytymistä. Kiusaaminen on toisen suunnitelmallista ja tahallista alistamista onnettomaan ja voimattomaan mielentilaan."

Kiusaamista on netissä. Ja kiusan puolelle menee toisten asiaton syyttely. Ehkä monet kiusatuksi tulleet kokevat, että he voivat antaa vahingon kiertää. Ehkäpä se tuo jonkinlaista Hammurabin lain suomaa oikeutusta asiaan. Netissä, kuten "oikeassakin elämässä" kiusaaminen voi tapahtua nimellä tai nimimerkillä. Syytä tai ilman syytä.

Netti ja sosiaalinen media nopeuttavat kiusan tekoa. Monet väärät tilit voivat olla tätä. Mutta jos ajatellaan vaikkapa jotain yritystä nykypäivänä. Nyt on ollut muotia, että kun perheen isä ostaa kaupasta lakusekoituksen, niin hänpä päättääkin ensin lajitella eri karkit eri pinoihin. Ja jos käykin niin, että salmiakin makuisia onkin vain kaksi ja tavallisia lakuja kaksikymmentä, niin otetaanpas kuva ja laitetaanpas Naamakirjaan. Ja kun ihmiset ovat kauhistelleet tarpeeksi kauan, niin lopulta iltapäivälehdetkin heräävät ja tekevät uutisen aiheesta. Kuluttaja tuntee tulleensa kusetetuksi (hassua, miten sanat kiusattu ja kusetettu näyttävät samalta kirjoitettuina), kun on saanut vaihtelevantasoisen pussin ja yrittäjä taas tuntee tulleensa kiusatuksi, kun kuluttaja toitottaa kaikelle kansalle, eikä ota ensin heihin yhteyttä. Muistan itsekin ostaneeni 1980-luvulla Noitapillipussin. Ihmettelin, kun pussissa oli puinen tikku. Laitoin sen roskiin. Jos se olisi tapahtunut nyt, niin siitä olisi varmaan tullut #tikkukohu.

Työpaikoilla kiusaamista sattuu kokoajan. Itselläni on kokemusta paperitehtaalta, jossa yksi mieshenkilö itketti kokoajan yhtä naistyöntekijää. Tunsin olevani aika voimaton tilanteessa. Olin kesätyöntekijä ja sivullisena katselin tätä tilannetta. Tämä oli sitä aikaa, jolloin ei vielä julkisesti puhuttu kiusaamisesta. Tähän olisi pitänyt puuttua. Kiusaaminen on myös asiasta vaikeneminen. Olisiko tämä passiivista kiusaamista? Jälkeenpäin olen miettinyt aika useinkin tätä naishenkilöä.

YT-neuvotteluiden aikana asiantuntijaorganisaatioissa ainakin miesvoittoisissa työpaikoissa tapahtuu taas oman arvon nostoa ja toisten taitojen mollaamista. Miehet ovat usein piilokiusaajia. Silmien alla voidaan olla hyvää kaveria, mutta esimiesten seurassa sitten sävel vaihtuukin. Usein kriisitilanteet voivat aiheuttaa "kiusaamistarvetta" yhteisöissä. Heikoimmat jätetään leijonille.

Voiko opettajat olla kiusaajia? Tämä tapaus tuli mieleen, kun mietin vanhoja opettajiani. Usein monet vertasivat minua isoveljeen. Ja pikkuveljeä verrattiin minuun. Mä en ollut niin hyvä historiassa kuin vanhempi velipoika. Ja äikän aineissakin veli ois kirjoittanut paremmin. Tosin pikkuveljen erään aineen opettaja alakoulussa ihmetteli, miten huono pikkuveljeni onkaan tännä aineessa.. Ottaisi opiskelussa minusta mallia. Kyseinen ope ei tainnut tietää, että minä tein läksyt tunnin alussa ja painelin muistilla. Veli olisi tarvinnut toisenlaista palautetta. Eikä tee niinkuin veljesi. Myös silmätikuksi ottaminen voi olla kiusaamista. Olisikohan niin, että ammattitaidon puute aiheuttaa tarpeen kiusaamiselle jopa opettajillekin?

Entäs ihmiset, jotka ovat sairaita? Oikeuttaako se kiusaamiseen? Itselläni oli jonkin sortin narsistinen äiti. Ja aika ajoin hän teki asioista hyvinkin vaikeita. Koska hän oli äitini, niin vaihtoehtoina oli totaalinen välirikko tai tasapainoilu trapetsinarulla ilman suojaverkkoa. Valitsin taiteilun. Netistä olen nyt myöhemmin lukenut kohtalotovereiden kirjoituksia. Monet olisivat valinneet tilanteessani toisin. Onko se kiusaamista, jos ei tiedosta kiusaamista?

Itse pienten lasten isänä olen joutunut olemaan aika tarkkakorvainen, mitä tapahtuu heidän elämässä. Yrittänyt kysellä kiusaamisasioista ja yrittänyt kitkeä sisarusten kanssa käytävän sanasodan/tappelun vaihtelevalla menestyksellä. Nyt kun on seksuaalivähemmistöasiat pinnalla, niin lasten suussa raikuvat homot ja heterot ja lesbot kokoajan. Vanhempina joudumme puuttumaan kiusaamistilanteisiin.

Löysin itsestäni pelottavan puolen. Hautausmaahan, johon isäni ja äitini on haudattu, on vanhempien hautapaikan läheisyyteen haudattu minua muutaman vuoden minua aikaisemmin syntynyt mies. Meinasin kirjoittaa, että "poika", koska minä muistan hänet aina isona korstona, joka koulumatkalla Notkotien puolessavälin järjesti aina jonkin kohtauksen. Pilkkasi, nauroi ja nälvi. Ja muutaman kerran jopa esti fyysisesti mun koulumatkan. Etenkin ala-asteella ensimmäisillä luokilla tämä tuntui ahdistavalta.

Tiet erkanivat koulujen vaihtuessa, enkä varmaan asiaa ajatellut parin vuosikymmeneen, kunnes sitten hautajaisissa näin hautakiven. Mieleeni tuli heti lapsuusajan tapahtumat. Vaikka asia ei ollut painanut minua pitkään, pitkään aikaan, minulle tuli ajatus: "Nyt minä olen turvassa" mieleeni. Anteeksi.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Varpusparven klassikot 2: “Isi, taas tuo mies, joka tuli sex-kaupasta, on tuossa.”

Taustaa:

Varpusparven klassikkojen alle kerään mun vanhoja juttuja historian hämäristä. Eli ne ovat bloggauksia, joista on parasta ennen päiväys mennyt umpeen, mutta ovat itselle rakkaita. Punaisen hintalapun tekstejä.

Tämä bloggaus on tehty 27.10.2009. Lasten kanssa sattuu ja tapahtuu.

Eilen kävimme neuvolassa. Pojan viimeinen neuvolareissu. Ja mun eka. Matkalla Pyynikille päin sattui yksi aika hauska juttu. Ensin pohjustan tämän tarinan. Poitsuhan jo osaa aikasta hyvin lukea. Esimerkiksi netistä, kun silmä välttää, hän löytää kohdan “taistelupelit” ja kun minä palaan miehen viereen, niin hän pelaa peliä, missä seikkaillaan hailla, mikä syö ihmisiä ja tuhoaa kaiken mahdollisen. Kiitoksia vain pelien suunnittelijat tästäkin. Tekisi mieli tunkea karhupumppu syvälle teidän perseeseen. Yllättäen tulee pelin vaihto tässä vaiheessa…

Poika myös lukee mielellään kaiken maailman firmojen kylttejä ja kauppojen näyteikkunoita. Eilen matkalla neuvolaan kävelimme siis Satamakatua pitkin neuvolaan päin. Siinä matkan varrella oli pornokauppa. Poika luki ääneen, mitä ikkunassa luki:

“SEX, SEX, SEX, SEX…”

Minä yritän päästä tilanteesta nopeasti pois… Tai ennenkuin poitsu lukee liikkeessa olevan myös videoiden katselemiseen tarkoitettuja koppeja yms. Väistin Ron Jeremyn uusimman “pätkän” mainosständin, kun yllättäen liikkeestä tuli ulos nuori siististipukeutunut mies. Se voisi olla minkä tahansa firman henkilöstöpäällikkö. Mä jäin katsomaan miestä silmiin ja hän katsoi minua. Silmästä silmään. Pukumies liukeni nopeasti pyörän selkään, kun poikani näytti sormella:

“Isi, toi mies tuli ulos tuosta sex-kaupasta.”

Meikäläisellä oli pokassa pitelemistä. Mutta matka neuvolaan ei päättynyt tähän. Kun Satamakatua kävelee eteenpäin, niin tullaan Hämeenpuiston liikennevaloihin. Liikennevalot näytti meille punaista.

Poika näytti sormella:

“Isi, taas tuo mies, joka tuli sex-kaupasta, on tuossa.”

Ihmisten päät kääntyivät kattelemaan ensin poikaani ja sitten fillarimiestä, jolla alkoi olla lievä puna kasvoilla. Liikennevalot oli maalattu punaisiksi. Fillarimies näytti hyvin hermostuneelta, mutta pääsi jatkamaan valon vaihdettua matkaan. Mutta kuten kaikki Hämeenpuistossa kävelijät tietää, niin vielä oli yhdet liikennevalot vähän matkan päässä. Ja valot oli punaisset.

Poika: “Hassua, tuo sex-kaupan mies on nyt tuossa…”

Mies päätti fillaroida päin punaista. Luulen, että hän vaihtaa “sex-kauppaa” meidän perheemme takia… (sori!)

maanantai 16. syyskuuta 2013

Se on ruohonleikkurista kii, huutaako jannu Hii!!!

Kahvi on tippunut. Kahvi on mukissa. Blogin kirjoittaminen voi siis alkaa. Teroitetaan kynä, lämmitetään vettä, tuodaan pyyhkeitä ja sormet näppäimelle vie.

Viikko alkaa olla jo voiton puolella. Eli alussa. Työttömyyskassa toi mulle postin välityksellä iloiset uutimet. Laittoivat meikäläiselle muutaman saturaisen tilille syrjäytymisen ehkäisyyn.

Kaikkea outoa sitä sattuukin. Nämä melkein kävisi Valittujen Palojen “Tapahtui tosielämässä” otsakkeen alle. Tai sitten ö-luokan jenkkiläisen TV-leffan juoneksi. Okei. Meillä oli aika normiviikko. Vaimo töissä, minä kotona, lapset koulussa ja Matti kukkarossa. Kun perjantai koitti olikin sitten maalle karkaaminen vuorossa. Tänä vuonna syksy on ollut tosi lämmin ja voisi melkein luulla, että onkos tullus kesä, näin syksyn keskelle…

Viikonloppu oli siis kesäisen lämmin. Yöt ovat jo kylmiä ja antaa vähän osviittaa, mikä vuodenaika nyt oikeasti on menossa. Mutta päivällä lämpömittaria vilkuillessa kieltämättä mieleen aina pulpahtaa Tero Vaara autistisen kitaransa kanssa. Vielä on kesää jäljellä…

Mökillä ei oltu käyty vähään aikaan. Ruoho alkoi olla Kaislikossa suhisee-mitoissa. Ja kaiken lisäksi puut olivat jo alkaneet tiputtaa lehtiään. Puut eivät olleet uskoneet Tero Vaaraa, vaan toimivat miten puut toimivat syysaikaan. Insinööri näkee tässä ongelman. Lehdet maassa ja pitkä ruoho. Ei yhtään hotsittanut ottaa haravaa kauniiseen käteeni, vaan näin halvan bensan aikana on muitakin keinoja.

RUOHONLEIKKURI. Tähän aikaan vuodesta vain naapureitaan ärsyttävät yksilöt huudattavat tuota puutarhan kovaäänistä siistijää. Etenkin, jos ei omistanut lehtipuhallinta. Meillä kun on vielä mukana muovinen ruohon keräyshässäkkä, mikä kiinnitetään leikkurin perään. Tämähän toimii kuin väärä raha. Lehdet ja ruoho menevät kaikki keräyshässäkkään. Moskaa sinne vaan menee tuplasti enempi, niinpä odotettavissa oli monta tyhjennyskertaa kompostille.

Jes. Lorautin bensaa koneeseen.

Yhden asian minun pitää kertoa, jotta saatte paremman kuvan tilanteesta. Varpusparvi-blogin pitäjä on tatuoitu, mutta myös hänellä on korvikset. Tai hevosenkengät korvissa. (kts. kuva)

Hevosenkenkä

 

Olin siis ruohonleikkurin kimpussa ja minulla roikkui hevosenkengät korvissa. Ja mitä tapahtui? Riuhtaisin ruohonleikkurin vetonarua kerran. Briggs&Stratton hörähti kerran. Kumarruin vähän katsomaan ja riuhtaisin narusta toisen kerran. Mitä hemmettiä? Naru sujahti korvisten pampuloiden välistä ja jäi jumiin mun hevosenkenkään. Korva venyi kohti ruohonleikkuria ja olin ansassa. Pidin narusta kiinni ja yritin sitä ujuttaa pois hevosenkengistä. Ei auttanut. Perkele. Mä olin korvastani jäänyt kiinni ruohonleikkuriin!

Nyt olisin odottanut jonkun ulkopuolisen kuvaavan näkyä älypuhelimellaan Youtubeen. Otsikko: Dorka käynnistämässä ruohonleikkuria Sastamalassa.

- Apua! Huusin takapihalla. Lapset olivat sisällä ja vaimo terassilla.

- Tulkaa auttamaan! Tulkaa heti! Oon jumissa! Mikä h#%¤"&tti maksaa?

Koska olen bloginpitäjä hyppään vähän kertomuksessa eteenpäin. En kerro, kuinka vaimo nauroi minulle enkä kerro mitä Twitter-seuraajat asiasta kommentoivat.

Ruoho tuli ajettua. Ja lehdet myöskin. Korva oli hieman hellä.

 

Ps. Joko olette tutustuneet mun toiseen blogiin, Kulttuurikarppaajaan? Siinä vähähiilihydraattinen sohvaperuna aloittaa kulttuurikarppauksen. Ensimmäinen haaste on musikaali. Se on nähty, mutta uutena haasteena mulla on, mitä hittoo mä siitä kirjoitan… Mutta toi blogi on pyhitetty mun kylddyyripuolelle. Varpusparvi taas jatkaa omalla hämärällä ja usvaisella linjattomuudellaan…

perjantai 6. syyskuuta 2013

FST:n ruotsinkielinen kevyt viihdemakasiiniohjelma

Tässä olen ja en muuta voi. Istun sohvalla, läppäri sylissä ja telkkarista tulee joku norjalainen luontodokumentti taustamölynä. Olen luultavasti ko. ohjelman ainoa katsoja. Tai tämä lienee ns. passiivista katsomista. Kun lapset ovat lähteneet kouluun ja vaimo töihin, niin jotain melua nyt täytyy olla. Miksei sitten norjalainen luontodokumentti? Voin kuvitella norjalaisen luonnon tänne olohuoneeseen. Oman turvallisuuteni vuoksi en ryhdy analysoimaan, kuka meidän perheestä on haahka, kuka myrskylintu, kuka on halli ja kuka ruijankuirimo.

Odottelen tässä meille saapuvaksi sähköputkimiestä. Paikallinen puhelinyhtiö soitti minulle ja tarjosi nopeampaa nettiä. Tartuin tarjoukseen. Sillä on kiva, jos mun netissä on outoja kirjainyhdistelmiä ja isoja numeroita, joiden perusteella puhelinyhtiö osaa laskuttaa tavanomaista enemmän. Asiakkaan vastuulle jäi sitten nyökytteleminen ja näytteleminen, jolla osoitetaan, että on muka ymmärtänyt kaiken. Joojoomiesmeininki onnistuu vallan hyvin.

Tämä ei mennyt niinkuin FST:n ruotsinkielisessä kevyessä viihdemakasiiniohjelmassa, joka on tekstitetty suomeksi. Ei mennyt. En sano ohjelman nimeä ääneen, sillä se on minusta raivostuttava vertaus. Mut saa helposti raivonpartaalle jos mainitset, ettei elämä mene kuin FST:n ruotsinkielisessä kevyessä viihdemakasiiniohjelmassa, joka on tekstitetty suomeksi ja heti perään vielä toteat elämän olevan kuin suklaarasia. Silloin tekisi mieli takoa päätäni pulpetin kanteen. Tälläisille ihmisille pitäisi olla joku varoituslamppu ja sireeni, jotka rupeavat vilkkumaan ja ulisemaan, kun kulunut kielikuva plopsahtaa suusta.

Niin. Mulle soitettiin tässä joku aika sitten ja sovittiin, milloin asentaja sitten tulee kytkemään nopeamman netin päälle. Tämä hyvä. Merkitsin lähes blancoon kalenteriini tärkeän tapahtuman. Raivasin kalenterin ammottavasta tyhjyydestä tilaa tälle sähköputkiaivomiehelle. Ja pian päivä oli siis koittava.

Raivasin makuuhuoneen tietokonepöydälle tilaa, jotta mahdutaan asentelemaan modeemia ja mitä kaikkea siellä lattianrajassa sitten pitääkin pyllytä. Aikansa sähköputkiaivomies teki kytkentöjä taloyhtiön yhteisissä tiloissa ja pian pimpahtikin ovikello. Ei alkanut vauvantekohommat vaan netinasennusjutskat.

Teimme nopeustestin vanhalla modeemillamme. Netti toimi, mutta nopeus oli pysynyt samana. Sähköputkiaivomiehellä oli kiire ja sanoi:

“Pääasia, että netti toimii. Kokeilkaa tuolla uudella modeemilla vielä ja tehkää nopeustestit. Olen kyllä tehnyt oikein alakerran kytkennät. Heippa vaan.”

Heippa. Itse olin vihainen kuin henkilö, joka ei päässyt juontamaan FST:n ruotsinkielistä kevyttä viihdemakasiiniohjelmaa.Tyttö meni sanomaan vaimolle: “Äiti. Isä on kiukkuinen kuin herhiläinen.”

Ja niin olinkin. Mä katselin modeemin asetuksia. Kokeilin kaikennäköistä viritystä. Ei. Aina oli nopeus vakio. No, pakko oli avata mukana tullut modeemi ja kokeilla sitten, mitä tapahtuu. Ei jumankeuta. Pyllysin lattianrajassa. Laitoin uuden vehkeen koneelle. Tein nopeustestit. Ja ei. Ei. Ei ja Ei. Ei siinä muuta kuin palautetta paikalliselle puhelinfirmalle. Otin ruutukaappauksen nopeustestistä ja kiukkuiseen sävyyn vaadin kaupan purkua, jos nopeus ei tästä muutu yhtään mihinkään.

Suomalainen on huono palautteen antaja. Ja syykin on selvä. Jos kirjoitat ystävällismielisen meilin, niin yleensä ei mitään tapahdu tai jos tapahtuu niin yhtä verkkaisesti kuin FST:n ruotsinkielisessä kevyessä viihdemakasiiniohjelmassa. Vihainen meili aiheuttaa reaktionopeuden noston välittömästi. Ja niin tälläkin kertaa.

Sain muutaman meilin, johon loppuun tuli aina seuraava teksti:

“Jokainen asiakas on meille tärkeä.

Lupauksella on merkitystä, koska lunastamme sanamme. Onnistumisemme kasvaa kyvystämme toimia kilpailijoitamme paremmin.

Hyvä draivi tarttuu!”

Kyseinen ajatus oli kuin suoraan jostain FST:n ruotsinkielisestä kevyestä viihdemakasiiniohjelmasta. Läppäristäni alkoi valua näytöllä siirappia. Muutaman meilin vaihdettuamme tuli vielä puhelukin. Kävikin ilmi, että meille ei oltukaan kytketty yhtään mitään, vaan kytkentä meni toiseen asuntoon. Ja meille tuotu modeemi taas ei tukenut tätä nopeuden nostoa. Tämäpä kiva. Tuplamunaus. Hyvä draivi tarttui. Mutta tänään siis uudella yrityksellä nopeuden noston kimppuun. Mulle riittää, että olen ymmärtäväni ja olen vihainen jos ei asiat mene niinkuin on sovittu. Molemmat onnistuu.

Kävin Lidlissä. Olin saanut toiminnastani laatupalautteen, kun perheelleni oli tarjottu kahtena päivänä peräkkäin pinaattilettuja. Pyydän toimintaani julkisesti anteeksi ja ostin pari pakettia vanhaksi meneviä pinaattilettuja täksi illaksi.

Toisena pinaattilettupäivänä oli vanhempainilta. Jotenkin ne eivät säväytä hirmuisesti mua. Kun yleensä siellä on ollut vain nurinaa kouluruokailusta ja sen semmoisesta. Periaatteesta vanhemmat marisee aivan turhasta. Maristaan marisemisen ilosta. Jotenkin tekisi mieli takoa mun lapseni pulpettiin päätäni, kun kuuleekin näitä kouluruokanurinoita. Tosin pulpetti on sen verran matalalla, ettei mun pää ylety takomaan kantta. Joudun laittamaan Suomen taloushistorian pikkujättiläiset lattian ja pulpetin jalkojen väliin fylliksi, jotta kansi edes vähän satuttaisi minun päätäni.

Mutta tällä kertaa ei nuristu kouluruuasta. Itse asiassa koko tilaisuus oli lyhyt ja illan antina oli istua tyttöni pulpetissa ja havaita pulpetin sotkuisuus. Omena ei ole siis kauas puusta pudonnut. Jos oletamme, että em. puu olen minä ja omena tyttäreni. Vanhempainillassa ope kertoi meille vanhemmille tärkeitä asioita tyyliin:

“Mun piti kertoa jotain tärkeää, mutta nyt se unohtui. No jospa se palaisi mieleen uudestaan.”

No ei palautunut. Hassua oli, kun etupenkit olivat sitten isien miehittämiä. Kovasti yritimme keskittyä lukudiplomiasioihin ja yritimme olla katsomatta/tuijottamatta naisopettajan farkkujen avointa sepalusta. Jotain piti laittaa kiinni, mutta taisipa unohtua. Jospa se sitten illan aikana palautuisi mieleen. Ei mennyt kuin…

torstai 5. syyskuuta 2013

Passilla

Kävin hakemassa passin. En tiedä onko juuri nyt rahaa lähteä mihinkään. Mutta ompahan nyt sellainenkin mulla. Ehkä suurin syy oli siinä, että vanhemmassa matkustusasiakirjassani oli naama päässyt vanhenemaan: Parasta ennen- leima mennyt umpeen ja otsassa vilkkui henkinen punainen hintalappu. Näytin siis passissani valitettavan Pertti Perusinsinööriltä. Just sellaiselta, joka ei uskalla naisia hakeen tanssimaan, lämmittää iltapalaksi kissansa syömättä jättämän annoksen ja baari-illan jännittävin keskustelu liittyy mustekynään, jota joutuu lainaamaan jollekulle. Eli passi oli näihin syihin vedoten hankittava.

Okei. Ensiksi minun piti varata aika siihen, että täytän poliisiasemalla hakemuskaavakkeen. Kuulostaa tehokkaalta. Jollekin on maksettu paljon, jotta oli keksinyt työkalun kulujen pienentämiseen. Päivämäärä löytyi kalenterista. Tampereen poliisilaitoksella oli tilaa näinkin isolle ukolle kahden viikon päästä tästä verkossa tapahtuneesta toimituksesta. Byrokratian rattaiden hitauteen tottuneena, pidin tätä kohtuuaikana. Tämä tehokkuus on valitettavan yksipuolista.

Mutta jo pienenä Aku Ankasta opin, että “Turha taistella tutkainta vastaan”. Se pätee näissä asioissa, joten aikaani kiltisti odotellessa minun piti käydä passikuvassa. Viralliseen tarkoitukseen tarkoitettu kuvatus, joka näyttäisi minulta oli mulle saavuttamaton rasti. Eli käpyttelin kiltisti meistä parin korttelin päähän kuvaussessioihin. Kuvaamon ulkopuolella olikin iso mainos: “Passikuvat heti mukaasi”. Tämähän sopi minulle.

Astuin ovesta sisään ja minua tervehti oven aukaisuun reagoiva pimpom-ääni. Jouduin jonoon. Edessäni oli vanhempi naishenkilö. Seniorikansalainen, joka oli kuvia hakemassa. Koska kyseessä oli jono ja henkilö, joka on minun edessä, niin se yleensä tarkoittaa sitä, että jotain mystistä on tapahtunut ja sitä sitten selvitellään seuraava vartti. Mielessäni jo itkin paikan mainosta: “Passikuvat heti mukaasi.” Ja alla vakuutusyhtiöfontilla: “Odottaessasi.”

Siinä sitten edessä käytiin valokuvaushistoria lävitse. Mummelilla oli filmikamerakuvia kadoksissa. Ja sitä sitten penkoivat tiskin alta. Myyjä vihjaisi vielä, että heiltä saisi halpoja digikameroita, mutta mummeli kieltäytyi, kun hänen kameransa toimi ihan hyvin.

Itseäni hymyilytti. Jotenkin mahtava asenne: Miksi ostaa, kun entinenkin on kunnossa. Takahuoneesta taisi sitten tulla itse omistaja paikalle ja ei muuta ko palvelemaan minua. Omistaja on 40…50-vee naishenkilö. Tähän kategoriaan kuuluvat yrittäjät näyttävät samoilta, käyttävät samanlaisia silmälaseja, käyvät samalla kampaajalla, tuoksuvat samalta ja juttelevat samoja. Asiallinen tervehdys ja nyökkäys mulle.

Halusin passikuvan itsestäni ja niin mentiikin takahuoneeseen.

“Voisitko ottaa silmälasisi pois, kun ne ovat noin valtavat?”

Minä otin rillini päästä ja nyt oltiinkin vaaran vyöhykkeellä. Ilman silmälaseja olen kuin sokea lepakko vinkumassa tuolilla ja mä… en näytä ollenkaan minulta ilman laseja. Ennenkuin olin ennättänyt sanoa “suomalainen työ ei enää kannata nykymaailmassa” olikin musta otettu useita kuvia. Ilman silmälaseja. Kiva.

Kuvaaja meni tietokoneelle ja valittiin paras otos. Katselin juroja ilmeitäni. Mun kuvat oli koneella kuin takavuosien Baader-Meinhof-ryhmän etsintäkuulutukset. Joku niistä sitten valittiin suosikiksi.

“Me lähetetään tämä sähköisesti poliisille.”

“Tämäpä hyvä. Sitten mä en tarvitsekaan paperikopioita.”

“Tuota. Passikuvaan kuuluu kuusi paperikopiota.”

“Kuusi. Mitä hittoa mä teen kuudella kuvalla, jotka ei näytä minulta?”

“No…. öööh… sä voit antaa niitä kavareillesi.”

Tsiisus… tätä keskustelua oli turha jatkaa. Mä meen passikuvaan passia varten. Ja passikuvan lisäksi saan kuusi paperiversiota kammottavia läskipäitä, joista ei saa kuin vähäksi aikaa hupia Instagrammiin.

Menimme sitten kassalle. Kassalla omistaja sitten alkoi leikkurilla leikkaaman terroristejä toisistaan. Ja kuinkas ollakaan, leikkurin terä oli tylsynyt…

“Ääh… tämä pitäisi teroittaa…”

Ja toden tottakin. Tällä kertaa ei terä uponnut kuin veitsi pohjalaisukon vatsanahkaan, vaan sain katsella kassalla tapahtuvaa nitkuttamista jonkun aikaa.

Lopulta siamilaiset kuutoset oli saatu erotettua toisistaan ja laitettu kirjekuoreen, jotta kuvat eivät mene pilalle parin korttelin matkalla. Maksoin ja kiitin kohteliaasti ja käpyttelin kotiin. Nyt minulla oli passikuva hankittu ja kuusi kuvaa samalla, joilla en tee yhtään mitään.

Tuli sitten hakemuksen täyttöpäivä. Se oli aurinkoinen alkusyksyn tai loppukesän päivä. Ihana ilma täyttää passihakemus poliisilaitoksella. Mulla kiireisenä ihmisenä oli tietysti puhelimeen laitettu muistutus. “Käy poliisiasemalla. Passi.” Käpyttelin hälytyksen saatuani vallesmannin juttusille.

Vähään aikaan en ollutkaan tuolla käynyt. Muistissa oli edellinen kerta. Oli asunto palanut ja mun piti sitten hakea poliisilaitokselta poliisipartion lippulappu tapauksesta vakuutusyhtiötä varten. Mulla oli naama nokinen ja valkoinen Uuno-takki sotkuinen, kun olin käynyt palopaikalla katsomassa jälkiä ja siirrellytkin tavaroita pois alta. Soitin poliisilaitokselle ja kysyin, voisitteko toimittaa todistuksen sähköpostilla tai kirjeitse minulle vakuutusyhtiötä varten, niin vastaus tuli:

“Tulkaa ihan itse hakemaan. Me ei olla mikään palvelulaitos.”

Hieman hämmentyneenä vastauksesta, käpyttelin poliisilaitokselle ja menin tiskille kyselemään todistusta palopaikalle. Kun sellainen tarvitaan korvauksia ajatellen. Tiskillä oleva poliisi katsoi tuimasti minuun, ihmetteli mun nokista naamaani ja alkoi tonkimaan papereita etsiäkseen raporttia palosta.

“Tuotaa… meillä ei ole sellaista. Ilmeisesti partio ei ole vielä tullut kierrokseltaan. Tulkaa myöhemmin kyselemään”

Ahaa.

Tähän päivään. Olin siis menossa laitokseen, joka ei ole kuulemma palvelulaitos palveltavaksi. No nyt ei ollut ihan niin dramaattinen hetki. Mutta tulipa vain mieleeni. Poliisilaitoksella oli pitkä tiski. Vuorojonotuslappukoneen yläpuolella oli ohjeet. “Ajan varanneet palvellaan taaimmaisilla tiskeillä. Älä ota vuoronumeroa. Teidät kutsutaan.”

Istahdin juoksevan Paavo Nurmen patsaan eteen odottamaan vuoroa. Paavo Nurmi oli ainoa, jolla oli kiire. Kellon oltua sekunnin yli 10:50, huudettiin minut luukulle. Minulta otettiin sormenjäljet ja kirjoitin sähköisesti nimmarin. Jopa minun passikuvakin löytyi verkosta. Otin varulta ihmekuutoset mukaan, kun useimmiten sattuu jotain käsittämätöntä. Tämä kerta menikin jouhevasti. Kupeiden kaiveluiden jälkeen kerrottiin passin tulevan R-kioskille parin viikon sisään. Ja virkailija totesi:

“Sun kannattaa näyttää tuota ajokorttia ennemmin kuin vanhaa passiasi… Olet hieman muuttunut edellisestä passikuvasta…”

Sitä siis odottamaan. Tekstaria. Ilmoitus tuli sitten parin viikon sisään eli toissapäivänä mulle. Tekstiviestin lähettäjä oli POLIISI isoilla kirjaimilla. Passi oli noudettavissa. Tosin paikka ei ollutkaan lähin Ärrä, vaan kaupungin toisella puolella oleva Ärrä. Tietysti. R-kioskeista minulla ei ole sen kummempia muistikuvia. 90-luvulla välitunnilla Timo raaputti Laukaan ärrältä 100 markkaa Ässä-arvalla. Hän oli lähes yhtä iloinen, kuin minä nyt passinhakureissulla. Ässä Ärrältä.

Julkisuudessa oli joku itkenyt, kun oli saanut väärän passin. Tämä mielessäni minä avasin Ärrän oven. Menin jonottamaan vuoroani. Kiska oli täynnä hedelmäpelien pelaajia. Edelläoleva mieshenkilö oli arpomassa tupakka-askia. Se tehdään nykyään niin salamyhkäisesti, että uskon tämän kiinnostavan nuoria tupakanpolton aloittajia erityisesti.

Minun vuoro.

“Tulin passiani hakemaan.”

Kerroin tekstarilla tulleen koodin. Sit mä näytin ajokorttia.

“Voisitko jäädä odottamaan? Tässä on aikaviivelukko. Huudan sitten kun pari minuuttia on mennyt.”

Ahaa. Pari minuuttia R-kiskalla. No elämä on odottelua varten. Mikä kiire valmiissa maailmassa… Hätäilemällä saa vain… ööh ja niin poispäin. Suomi on täynnä sananlaskuja odottamisen riemusta. No lehtihyllyllä oli varsin kattava miestenlehtirivistö. Ärrällä oli näköjään myös –70% alennuksessa vanhaksi menevät karkit. En haksahtanut mihinkään. Odotin pari minuuttia, kunnes kassalta huudettiin:

“Noniin. Tuletkos, niin katsotaan onko pärstä sama.”

Niin. Passissa oleva tappaja näytti etäisesti minulta. Pärstä sama. Olin saanut passini.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Vianetsintäopas

1. Vian kuvaus: Lapsi ei huuda kaupassa mitään.

  • Mahdollinen vika: Sinulla ei ole lasta mukana.
  • Vian korjaus: Hae lapsi mukaasi.
  • Mahdolinen vika: Sinä et ole kaupassa.
  • Vian korjaus: Mene lapsesi kanssa kauppaan.
  • Mahdollinen vika: Et kuule mitään.
  • Vian korjaus: Vaihda kuulolaitteeseen patteri.

2. Vian kuvaus: Tunnistat jonkun kilpailijan Julkkis-BB:ssä.

  • Mahdollinen vika: Et näe selvästi.
  • Vian korjaus: Käy optiikollasi.
  • Mahdollinen vika: Katsot väärää kanavaa (mahdollisesti ulkomaista).
  • Vian korjaus: Asenna kanavasi oikein.
  • Mahdollinen vika: Näet näkyjä.
  • Vian korjaus: Käy selvännäkijällä.

3. Vian kuvaus: Suomessa valmistetaan yhtä matkapuhelimia.

  • Mahdollinen vika: Sinulla on suomalainen toimitusjohtaja.
  • Vian korjaus: Hae uusi, pyylevä toimitusjohtaja Kanadasta.
  • Mahdollinen vika: Kännykkämyynti luistaa ja katteet kasvavat.
  • Vian korjaus: Vaihda käyttöjärjestelmää.
  • Mahdollinen vika: Valmistat suurta yleisöä kiinnostavia ja innovatiivisia matkapuhelimia.
  • Vian korjaus: Avaa takkisi, nosta optiosi ja paukuttele henkseleitäsi.

4. Vian kuvaus: Meillä talous pyörii ja on lähes täystyöllisyys.

  • Mahdollinen vika: Näet unta.
  • Vian korjaus: Herää jo.
  • Mahdollinen: Et ole Suomessa.
  • Vian korjaus: Tule Suomeen.
  • Mahdollinen vika: Olet kilpailukykyinen.
  • Vian korjaus: Kadota kilpailukykysi.

5. Vian kuvaus: Sinulla ei ole työtä.

  • Mahdollinen vika: Olet korkeastikouluttautunut.
  • Vian korjaus: Älä kouluttaudu.
  • Mahdollinen vika: Olet alikouluttautunut.
  • Vian korjaus: Kouluttaudu.
  • Mahdollinen vika: Olet liian kallis.
  • Vian korjaus: Lopeta olemasta kallis.
  • Mahdollinen vika: Olet kohdannut rakennemuutoksen.
  • Vian korjaus: Katso onko pistoke seinässä.

6. Vian kuvaus: Hallituksen toimet rakennemuutoksen edessä toimivat.

  • Mahdollinen vika: Hallituksella on oikeat lääkkeet.
  • Vian korjaus: Ota väärät lääkkeet.
  • Mahdollinen vika: Sinulla on oikea hallitus.
  • Vian korjaus: Vaihda hallitusta.
  • Mahdollinen vika: Näet unta.
  • Vian korjaus: Herää jo.

7. Vian kuvaus: Tuloerot eivät kasva Suomessa.

  • Mahdollinen vika: Rikkaat eivät rikastu.
  • Vian korjaus: Palkitse rikkaat.
  • Mahdollinen vika: Köyhät eivät köyhdy.
  • Vian korjaus: Kuunteluta heillä Mikko Alatalon koko tuotanto.
  • Mahdollinen vika: Syrjäytyminen on loppunut.
  • Vian korjaus: Käynnistä syrjäytyminen.

8. Vian kuvaus: Joku luki bloggauksesi.

  • Ainoa vika: Pistoke on seinässä.
  • Vian korjaus: Ota pistoke pois seinästä.