Kiusa se on pienikin kiusa. Haukkuva koira ei pure. Joka toiselle kuoppaa kaivaa, itse siihen lankeaa... Sananlaskut vilisee kiusaamista. Kiusaamista on tapahtunut iät ja ajat. Ja tulee tapahtumaan. Kiusaamisen muodot saattavat vain ajan mukaan muuttua. Mutta mitä se kiusaaminen on? Miksi ryhdytään kiusaajaksi? Kiusaamiseen liittyy paljon kysymyksiä, mutta pelottavan vähän vastauksia.
Nyt on netit täynnä kiusaamis-tarinoita. Toinen toistaan järkyttävämpiä. Monet niistä liittyy työpaikalla tapahtuvaan kiusaamiseen. Mutta on myös nettikiusaamista. Ja monet uskaltautuvat vasta paljon vanhempina kertoa lapsuudessa tapahtuneesta kiusaamisesta. Jotkut kiusatutkin ovat tulleet julkisuuteen. Ja kertovat tietysti olevansa pahoillaan asiasta ja he ovat kasvaneet ihmisinä ja persoonina.
Miten kiusaaminen määritellään? Jos haluaa käsittää kiusaamisen laajasti, niin ehkäpä se voi olla tunne, että nyt minua kiusataan. Tämä on jokaisella henkilökohtaista ja kynnys siihen, että mennään vaikkapa harmittomasta vitsin heittelystä suoranaiseen nälvimiseen on eri ihmisillä hyvinkin eri tasolla. Ja juuri tämä tekeekin asian hyvin vaikeaksi. Jos hyvin laajasti katsellaan, niin tämän määritelmän mukaan kiusaamista on kaikki väliltä alakoulun huutoäänestyksestä viimeiseksi jättämisestä kansojen väliseen sotaan.
Ystävämme Wikipedia kertoo kiusaamisen olevan "verbaalista, eleellistä tai fyysistä aggressiivista käyttäytymistä. Kiusaaminen on toisen suunnitelmallista ja tahallista alistamista onnettomaan ja voimattomaan mielentilaan."
Kiusaamista on netissä. Ja kiusan puolelle menee toisten asiaton syyttely. Ehkä monet kiusatuksi tulleet kokevat, että he voivat antaa vahingon kiertää. Ehkäpä se tuo jonkinlaista Hammurabin lain suomaa oikeutusta asiaan. Netissä, kuten "oikeassakin elämässä" kiusaaminen voi tapahtua nimellä tai nimimerkillä. Syytä tai ilman syytä.
Netti ja sosiaalinen media nopeuttavat kiusan tekoa. Monet väärät tilit voivat olla tätä. Mutta jos ajatellaan vaikkapa jotain yritystä nykypäivänä. Nyt on ollut muotia, että kun perheen isä ostaa kaupasta lakusekoituksen, niin hänpä päättääkin ensin lajitella eri karkit eri pinoihin. Ja jos käykin niin, että salmiakin makuisia onkin vain kaksi ja tavallisia lakuja kaksikymmentä, niin otetaanpas kuva ja laitetaanpas Naamakirjaan. Ja kun ihmiset ovat kauhistelleet tarpeeksi kauan, niin lopulta iltapäivälehdetkin heräävät ja tekevät uutisen aiheesta. Kuluttaja tuntee tulleensa kusetetuksi (hassua, miten sanat kiusattu ja kusetettu näyttävät samalta kirjoitettuina), kun on saanut vaihtelevantasoisen pussin ja yrittäjä taas tuntee tulleensa kiusatuksi, kun kuluttaja toitottaa kaikelle kansalle, eikä ota ensin heihin yhteyttä. Muistan itsekin ostaneeni 1980-luvulla Noitapillipussin. Ihmettelin, kun pussissa oli puinen tikku. Laitoin sen roskiin. Jos se olisi tapahtunut nyt, niin siitä olisi varmaan tullut #tikkukohu.
Työpaikoilla kiusaamista sattuu kokoajan. Itselläni on kokemusta paperitehtaalta, jossa yksi mieshenkilö itketti kokoajan yhtä naistyöntekijää. Tunsin olevani aika voimaton tilanteessa. Olin kesätyöntekijä ja sivullisena katselin tätä tilannetta. Tämä oli sitä aikaa, jolloin ei vielä julkisesti puhuttu kiusaamisesta. Tähän olisi pitänyt puuttua. Kiusaaminen on myös asiasta vaikeneminen. Olisiko tämä passiivista kiusaamista? Jälkeenpäin olen miettinyt aika useinkin tätä naishenkilöä.
YT-neuvotteluiden aikana asiantuntijaorganisaatioissa ainakin miesvoittoisissa työpaikoissa tapahtuu taas oman arvon nostoa ja toisten taitojen mollaamista. Miehet ovat usein piilokiusaajia. Silmien alla voidaan olla hyvää kaveria, mutta esimiesten seurassa sitten sävel vaihtuukin. Usein kriisitilanteet voivat aiheuttaa "kiusaamistarvetta" yhteisöissä. Heikoimmat jätetään leijonille.
Voiko opettajat olla kiusaajia? Tämä tapaus tuli mieleen, kun mietin vanhoja opettajiani. Usein monet vertasivat minua isoveljeen. Ja pikkuveljeä verrattiin minuun. Mä en ollut niin hyvä historiassa kuin vanhempi velipoika. Ja äikän aineissakin veli ois kirjoittanut paremmin. Tosin pikkuveljen erään aineen opettaja alakoulussa ihmetteli, miten huono pikkuveljeni onkaan tännä aineessa.. Ottaisi opiskelussa minusta mallia. Kyseinen ope ei tainnut tietää, että minä tein läksyt tunnin alussa ja painelin muistilla. Veli olisi tarvinnut toisenlaista palautetta. Eikä tee niinkuin veljesi. Myös silmätikuksi ottaminen voi olla kiusaamista. Olisikohan niin, että ammattitaidon puute aiheuttaa tarpeen kiusaamiselle jopa opettajillekin?
Entäs ihmiset, jotka ovat sairaita? Oikeuttaako se kiusaamiseen? Itselläni oli jonkin sortin narsistinen äiti. Ja aika ajoin hän teki asioista hyvinkin vaikeita. Koska hän oli äitini, niin vaihtoehtoina oli totaalinen välirikko tai tasapainoilu trapetsinarulla ilman suojaverkkoa. Valitsin taiteilun. Netistä olen nyt myöhemmin lukenut kohtalotovereiden kirjoituksia. Monet olisivat valinneet tilanteessani toisin. Onko se kiusaamista, jos ei tiedosta kiusaamista?
Itse pienten lasten isänä olen joutunut olemaan aika tarkkakorvainen, mitä tapahtuu heidän elämässä. Yrittänyt kysellä kiusaamisasioista ja yrittänyt kitkeä sisarusten kanssa käytävän sanasodan/tappelun vaihtelevalla menestyksellä. Nyt kun on seksuaalivähemmistöasiat pinnalla, niin lasten suussa raikuvat homot ja heterot ja lesbot kokoajan. Vanhempina joudumme puuttumaan kiusaamistilanteisiin.
Löysin itsestäni pelottavan puolen. Hautausmaahan, johon isäni ja äitini on haudattu, on vanhempien hautapaikan läheisyyteen haudattu minua muutaman vuoden minua aikaisemmin syntynyt mies. Meinasin kirjoittaa, että "poika", koska minä muistan hänet aina isona korstona, joka koulumatkalla Notkotien puolessavälin järjesti aina jonkin kohtauksen. Pilkkasi, nauroi ja nälvi. Ja muutaman kerran jopa esti fyysisesti mun koulumatkan. Etenkin ala-asteella ensimmäisillä luokilla tämä tuntui ahdistavalta.
Tiet erkanivat koulujen vaihtuessa, enkä varmaan asiaa ajatellut parin vuosikymmeneen, kunnes sitten hautajaisissa näin hautakiven. Mieleeni tuli heti lapsuusajan tapahtumat. Vaikka asia ei ollut painanut minua pitkään, pitkään aikaan, minulle tuli ajatus: "Nyt minä olen turvassa" mieleeni. Anteeksi.
Meillä on pihassa kolme samanikäistä tyttöä, ja jos kaksi tiettyä niistä on kimpassa, ei kolmatta oteta mukaan leikkeihin. Tytöt ovat siis vielä hyvin pieniä. Minusta vanhempien pitäisi puuttua ko käytökseen. Ei koska se on väärin, mutta myös koska lapset oppii toisiltaan. Nyt kolmas tyttö oppii, että hän voi tehdä samalla tavalla jollekin toiselle lapselle. Empatia ei vielä riitä ymmärtämään ulosjätetyn tunnetta, mutta kyllä on mukavaa että itse saa olla sillä puolella joka jättää ulos. Käsittämättömintä on että joskus kun kaksi sosiaalisinta tyttöä leikki keskenään, haettiin toinen heistä pois leikkimään tämän yhden kanssa, joka ei voi leikkiä muiden kanssa.. ja jätettiin taas, nyt oikein vanhempien toimesta, yksi yksin! Tyttökin kyselee että miksi ne toiset ei leiki hänen kanssaan. Mitä siinä sanot.. ollaan yritetty selittää että kaikki ei osaa leikkiä porukassa mutta samalla kehuttu tyttöä siitä, että hän on sellainen joka kyllä osaa. Mutta kyllä hän silti kiusaa myös pikkusiskoaan, koska "minulla ei ole ketään muuta kelle isotella" koska on nuorin serkkutyttölaumasta. Ikäänkuin isottelu olisi aivan välttämätöntä.
VastaaPoista