keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Lataa ja varmista

Kun on kotona, muodostuu tietyt rutiinit ikään kuin itsestään. Kello soi. Meikäläinen tikkana ylös. Käyn heittämässä prosessiveteni vessanpönttöön. Vedän vessan. Tai no. Mitäs vetämistä siinä on. Vessanpöntön nuppi on huonosti suunniteltu ja se on katkeillut useasti. Nyt nupin kohdalla on reikä josta pilkistää namiskuukelin torso, johon pitkällä etusormellani yletyn just ja just. Painan sitä ja vessanpönttö tekee sen, mihin se on tarkoitettukin. Eli suhisee ja sihisee aikansa.

Seuraavaksi käsien pesu ja aamupalan vääntöön samalla tarkistaen lasten lukujärjestykset. Ne olivat aikaisemmin värikoodatut. Pojalla oli tumma väri ja tytöllä punainen väri. Mutta nyt saa olla tarkkana. Jompikumpi on käynyt sotkemassa lukkariaan niin, että punaisen päälle on käytetty mustaa väriä. Tämä on aiheuttanut minulle muutaman kerran todellisen haasteen: kumman lapsesta mä nyt herätän. Erään kerran olen jo meinannut laittaa väärän lapsen koulua kiertävälle radalle.

Kun aamupala on väännetty, niin sitten on lapsen/lasten herättäminen vuorossa. Nuoremman herätys onnistuu helposti. Vanhemman taas ei. Nyt tässä vaiheessa on minun aikani. Keitän kahvini ja luen uutiset. Joskus tässä olisi voinut lukea: luen sanomalehden. Mutta minäkin olen kohdannut mediamurrosiän. En jaksa lukea lehdestä vanhoja uutisia.

Ovet käyvät ja huusholliin tulee hiljaisuus. Päivän tunnit ovat sitten minun tehoaikaa. Tai pitäisivät olla. Joskus jopa jotain viksuakin. Olin yhtenä päivänä testaamassa CAD:eja. Tämä tarkoittaa sitä, että nenä on tietokoneen näytöllä kiinni. Kone oli keittiön pöydällä. Minä näytän keskittyneen näköiseltä. Lapset tulivat koulusta. Ovelta kuului:

“Mooooi!”

Vastasin: “Mooi. Miten päivä meni? Oliko hyvää ruokaa?”

“Joo. Oli. Ihan hyvin meni.”

Ja minä sain jatkaa hommiani. Äänistä päätellen oli joitain kavereitakin kylässä. No tämä on tuttua huttua. Pleikkaa hakattiin ja olohuoneesta kuului kovaäänistä hirnumista. Pian minun vierestä kuului:

“Moi!”

Vähänkö säikähdin. Minun viereeni oli hiipinyt minulle tuntematon poika.

“Öööh… No moi.”

Samalla keittiön lamppuna oleva Ikean valaisin rupesi pätkimään. Saatoin olla pikkupojalle pelottava näky. Iso mies, 3D-CAD-ohjelma ja vilkkuvat valot. Aivan kuin jostain toimistotyöntekijästä kertovasta kauhuelokuvasta.

“Mitä sä teet?”

Sanoin miettiväni, mitä CAD-ohjelmaa ryhdyn käyttämään.

“Aha.”

“Saanko mä iPadin lainaan?”

“Tota… no ootappas kun laitan omat jutut sieltä kiinni. Ole hyvä.”

“Saanko ladata pelin?”

“No jos se ei ole maksullinen, niin voidaan joku peli ladata.”

“Mikä sun salasana on? Lataatko Minecraftin? Se maksais alta kympin.”

Nyt meni Vuoden kaverin isä-palkinto tai Kokoomuksen puoluekirja, mutta tähän diiliin en suostunut. Anteeksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti