Hei, nyt puhutaan robottia

Tämän kertainen Varpusparven pörähdys käsittelee jälleen kerran saksalaishenkisen lähikauppani tämän joulun hittikuulutusta "Kassoille tarvitaan henkilökuntaa, kiitos." Tosin nyt uudesta näkökulmasta. Joten minun pitää aloittaa tämä jorina hyvinkin kaukaa, aina robotisaatiohöpötysten alusta.

Tässä kun olen seurannut julkista keskustelua, niin pinnalla on yleensä vain muutama aihe. Suomi on niin pieni maa, ettei tänne mahdu Cheekin lisäksi montaa puheenaihetta. Nyt mikä tuntuu olevan todella hottis-aihe, tai ainakin kytee pinnan alla on "Robotit Suomen pelastajana"-aihe. Suomelle on puuhattu uutta Nokiaa vaikka mistä: On cleantechiä, snowhowta, joulupukkia, ja mitä kaikkea muuta... Mutta nyt myös robotit. Varpusparven kirjoittajalla on joissain asioissa valitettavan hyvä muisti. Joku vuosi sitten oli suunnitteilla monella rintamalla oikea robottiverokin. Ainakin puheissa. Robotit nähtiin uhkana. Jos ulkomaalaiset vei meidät naiset, niin robotit vei meidän työpaikat.

Mutta robottivero jäi kuitenkin puheiden asteelle. Ehkäpä lama tuli aikaisemmin kuin robotit ja vei sitten ne työpaikat. Eipä tarvittu siis robottiveroa. Mutta miten ihmiset toimivat, kun huomaavat olevansa ehkä väärässä. No nuttu nurin ja onni oikein. Vai miten se vanha sananlasku menikään? Jos joku asia ei olekaan nounou, niin voihan sitä olla toista mieltä. Ja nyt ei sitten robotit vienytkään työpaikkoja, vaan ne nyt luetaan yhdeksi Suomen pelastajabakteeriksi. Robotit nostavat meidät tästä murheen suosta... ja vievät lopulta meidän koulutetut naiset.

Ainoa paha puoli on, että sitten herätään, ettei meillä ole tekijöitä tähän toimialaan. Puhujia tuntuu riittävän. Pian polkaistaan varmaan joku robottikoulutussysteemi Suomeen ja sieltä valmistuu väki silloin, kun ulkomaiset robotit ovat vieneet meidän naisemme.

No tietysti Varpusparvi toivottaa roboteille onnea ja toivottavasti niille keksitän muitakin käyttökohteita kuin ihmisten tappaminen. Tosin toistemme nirhaaminen on ollut aina hyvin innovatiivinen ala. Olisikin "hauska" nähdä Häjy-robotti. Vaihdettava puukkokäsi. Teroittaa Moran itse. Mustasukkaisuus säädettävissä ja vallitseva humala-aste. Muistaa ravistaa lopuksi kustessaan porttikonkiin. Ja toisi kukkia kotiin parittoman vuoden keskiviikkona. Minä voisin olla iloinen tukien hakurobotista. Osaisi automaattisesti käyttää KELAN, TE-toimiston, ELY-keskuksen ja Sossun nettisivuja ja täyttää blanketit automatik ilman kyyneleitä.

Jees. Mutta Robotit on in. (Siinä on out sekä in, se on viksu vekotin.) Tämä suuri robottiasia oli minulla mielessäni tänä aamuna. Tämän lisäksi mietin, pitäisikö minun käydä Lidlissä. Mikä on se signaali, jolloin mun täytyy mennä? Okei. Avasin hedelmärahkapurkin. Naureskelin samalla niille työntekijöille, jotka ottavat jättiannoksen työpaikan ruokalasta. Olipas kosteutta tullut rahkan pinnalla... Ja olipas se... pahaa. Parasta ennen päivä mennyt umpeen pari viikkoa sitten. Ounou. Mutta ei tämä katkaissut kamelilta selkää. Seuraavaksi kauhoin vitamiini-poretabletteja. Suomalainen syrjäytynyt syö yleensä sitä sun tätä. Vitamiinejä pitää saada, jotta jaksaa täyttää kaavakkeita.

Horasin Mauno Koivisto-käsilläni purkkia ja yritin saada korkkia auki. Meni äheltämiseksi, mutta voimaa käyttäen sain tuubin auki, mutta kaikki tabletit lensivät lavuaariin. Eipä siinä vielä mitään, mutta lavuaarin pohjalla oli sen verran vesiroiskeita, että tabletit alkoivat kiivaasti suhista. Hei hemmetti. Voihan sateenkaarihallitus! Minun piti sitten siis lähteä lähikauppaani.

Käpyttelin Lidliin ja otin ostoskorin. Silloin kuulutettiin välittömästi:

"Kassoille tarvitaan henkilökuntaa, kiitos."

Aamun robottiajatus ja nyt tämä. Onko Lidlillä joku salainen robottihanke? Aina kun minä tulen kauppaan ja otan ostoskorin, niin kuuluu sama kuulutus. Olen huomannut, että kuulutuksen loppumiseen tarvitaan kolme toistokertaa. Silloin aivan kuin pienet menninkäiset, Lidlin myyjät käpyttelevät taukotilan ovesta kassoille. Siihen valumiseen menee keskimäärin kolme soittokertaa.

"HEI-HOO HEI-HOO, NÄIN LAULU REIPAS SOI..."

Tai sitten taustalla voisi soida Vuorenpeikkojen tanssi, kun nämä kiemurtelevat kohti kassoja, joissa tarvitaan lisää henkilökuntaa. Nämä hoitavat hommansa, punnitsevat kassoilla hevi-tuotteet ja kysyvät robottiäänellä:

ONKSNÄÄ KOTIMAISIA.

Ja sitten ne katoavat. Joku häipyy sipsipussin alle. Joku riisimuropakettiin. Joku on tehnyt pesän WC-raikastinpakkaukseen. Henkilökunta ennättää kadota siihen mennessä, kun minä olen ostoskierrokseni tehnyt ja jonotan Lidlin ainoalla auki olevalla kassalla. Kaikki muut seitsemän on kiinni yhtä lukuunottamatta, joka oli mennyt rikki pari kuukautta sitten ja odottaa huoltoa. Kun minun vuoroni jonossa tulee kajahtaa taas ilmoille:

"Kassoille tarvitaan henkilökuntaa, kiitos."

Ja kolmen toistokerran jälkeen kuuluukin:

"Ain laulain työtäs tee...."

Aktivoitumisesta

Aktivoidun. Halusin vain kokeilla, millaiselta tuntuu viettää kansanedustajan kesäloma. Ja hyvältähän se tuntui. Tosin en edusta kansaa vaan trendikkäästi yksilöä, joka tässä tapauksessa olen minä. Yksilönedustaja.

Elämässä on tapahtunut muutoksia. Tuli taantuma. Tai on sama taantuma kuin edellinen. Tai sitten tämä on lama. Tais itten olenm vain sama henkilö kuin ennenkin, joille tapahtuu samoja asioita. Tai sitten tämä voisi olla rakennemuutos. Ja minäkin viimeksi töihin tulleena sain sitten lähteä töitä metsästelemään.

En tiedä. En minä ollut yllättynyt. Enkä masentunut. Ehkä enemmänkin ärsytti, kun pitää aktivoitua työnhakuun oletettua aikaisemmin. Ja meikäläisiä on muitakin. Mutta omaa oloani helpotti, että tämä on tapahtunut ennenkin. Tiedän mistä kana pissii. Ja periaatteessa kaikki ovet on mulle auki. Nyt fundeerataan, mikä ovi on mulle se sopivin. Luulen tietäväni, mutta nyt tarvittaisiin uskallusta. Ja aikaa.

Monet muutkin ovat aktivoituneet kuin minä. Ensimmäisenä mieleeni tuli Arhimäen Paavo. Pave, joka nyt on aktivoitunut monella saralla. Aluksi hän sai kansansuosion heiluttamalla Moskovan MM-kisoissa sateenkaarilippua, jota pidettiin urheana tekona ja valtavana kannanottona Suomen puolesta. Paavo näytti henkilökohtaisen mielipiteensä, ja sanojen vakuudeksi julkaistiin vielä hänen erityisavustajan ottama valokuva tilanteesta. Toden totta: Uljas sateenkaarilippu liehui Paven käsissä. Taustalla näkyi myös Suomen lippuakin. Jotenkin hassua, vaikka Suomessa suunnitellaan huippuluokan kännyköitä, joissa on laadukkaat kamerat, niin kuva on tässäkin tapauksessa aika suttuinen.

No, tämä ilmiö on tuttu esim. Seiskasta. Jotkut hurjat paljastuskuvat pitää olla suttuisia, koska ne lisäävät katsojien tirkistysviettiä. Tulee olo, kuin me olisimme katsomassa avaimenreiästä riisuutuvaa luokkakaveria. Tai hihitellään paskahuussin takana ja samalla oksan kolosta kurkitaan kun seuraava uhri tulee tarpeilleen. Oijoi. Hurjat paljastuskuvat vain Seiskasta.

Suttuisuus lisää uskottavuutta.

Ja aktiivisuus jatkui sitten välittömästi kisojen jälkeen. Nyt sitten lööpeistä saimme lukea, kuinka ministeri oli sanonut Cheekin kaltaisen musiikin olevan sontaa. Nyt se kansansuosio, mikä saatiin lippua heiluttamalla sulikin sitten heti. Viemäreitä alas. Litran paskana. Sateenkaarilippu valahtikin puolitankoon. Sanoisin. Cheenkin kaltaisen musiikin arvostelu kohdistettiin välittömästi Cheekiin. Kuinka ministeri voikin haukkua sinivalkoista räppäriä? Koko kansan Jare Henrik Tiihosta? Ihan kuin olisi huudettu: “SAA TULLA PYYHKIMÄÄN!”

Omat mielipiteet ovat vaarallisia. Helpointa on omaa mielipidettä on kailottaa silloin, kun valtaosa samaa mieltä. Isossa joukossa, samanmielisten seurassa, on helppo olla nyökyttelijänä ja joojoo-miehenä. Jotkut keräävät sillä tavalla irtopojoja. Mutta entäs jos sanookin ääneen totuuden, mutta se on ikävää kuunneltavaa?

“Cheekin musiikki on sontaa”?

“Sinun on laihdutettava.”?

“Sinun iässäni olen noussut jo menestyneen osakeyhtiön johtokuntaan.”?

“Sinun on aktivoiduttava.”?