Twitterjoulu13Tre

En tiedä. Pitäisi löytää sanat tunteille, mitä tuli koettua lauantaina. Kuvitelkaa tilanne, että näet ensimmäistä kertaa yli viisikymmentä (ilmoittautuneita oli 58, jos satuolennot lasketaan mukaan) toisilleen verkossa vuosiakin twiittaillutta henkilöä kerralla.

Nyt jokainen nimimerkki sai kasvot, äänet, ilmeet ja eleet. Ilta oli melkoista tunteiden ryöpytystä. Halailua, vitsejä, nauruja, ilon hetkiä. Miljoona "Ai sä oot se L_inssi"-kommenttia. Ja vielä kerran halailua.

"Mä oon jo seurannut sua vuosia"

Minä lunttaan vaivihkaa rinnuksissa olevasta nimilapusta nimimerkin ja minullakin jokin hehkulamppu syttyi pään yläpuolella.

Kaikki lähti siitä, että piti saada @millamumille pikkujoulut. Jos meitä tulisi kymmenen ja menisimme alepubiin kaljoille. Vaimo kysyi minulta, voisinko hjelpata. Pitäisi pari flaijeria vääntää ja hoitaa tiedotuspuoli. Päivämäärä sen verran aikaiseksi, ettei ihmisillä ole oikeasti pikkujoulukiireitä.

No, eihän mulla arkisin muutakaan ole.

Homma sitten paisui. Syntyi Taskupikkujoulupukki. Levitettiin ilosanomaa Twitterin lisäksi, Google+:ssa ja Facebookissa. Plussasta tuli närkästynyt viestikin. Voisitko lopettaa tuon spämmäämisen Twitter-aktiivien sivuilla. Olkoon, hiljaisuus kuulukoon sille foorumille.

Minäkin kävin "Taskupikkareita" varten ostamassa Dressmannista kauluspaidan. Ja solmion. Ja kieltäydyin kohteliaasti kassalla lyömättömästä sukkatarjouksesta, ylivertaisesta boxeritarjouksesta sekä mielettömästä hansikastarjouksesta.

Pian meitä oli siis jo lähes 60. Ja se oli ehdoton maksimi. Enempää ei ravintolan tilaan mahdu. Ravintolakin oli ihmeissään meidän pikkujouluista. Aikaa ei annettu kuin yhdeksään. Ja epäilyksiä väkimäärän suhteen tuli kokoajan.

"Tuleeko aivan varmasti edes 30 henkilöä?"

Luulen, että ravintolan suhtautuminen Twitteriin muuttui sinä iltana merkittävästi.

Lauantaina olimme Suomi-twitterin lauantain kolmanneksi puhutuin puheenaihe Liigan ja Hifkin jälkeen. Sunnuntainakin olimme vielä viidenneksi puhutuin.

Viritimme tilaisuuteen Twitter-seinän, johon kansalaiset pääsivät kommentoimaan juttujamme paikasta riippumatta. Alkupuhe kesti ruhtinaaliset kahdeksan twiittiä ja ensimmäistä kertaa luimme perinteisen Taskupikkujouluevankeliumin L_inssin mukaan.

Saimme myös lahjoja. Ensimmäistä kertaa minäkin olin ravintolassa kaurahiutalepaketti kainalossa.

Lämmin kiitos kaikille! Moneen minä törmäsin. Moneen minä vielä törmään. Ensimmäinen kerta voi olla vain kerran. Ensimmäinen kerta oli nyt.

Tunnelmapaloja jatkoilta.

Iso Hoo – Kana vai lintu?

Pääsiäinen on ohi. Ja pitkät pyhät saman tien. Itselläni olikin vähän pidempi vapaa, kun kiirastorstaina olinkin sitten lasaretin pitäjänä kotona. Pääsiäinen meni hyvin pitkälti akkujen latailuun. Mökillä tuli käytyä kurkkimassa olivatko kaikki reilassa. Ja kuten pääsiäisenä yleensä, pääsiäiskoristeet viuhahtavat huushollissamme. Ne kerätään jo pois, ennen kuin ymmärrän koristeiden olemassaolon.

Nyt päällimmäisenä mielessä ovat Pohjois-Korea ja Hermunen. Pohjois-Korean käytännössä sodanjulistus ja ydinaseen ylistys on pelottavaa luettavaa, mutta vielä karmaisevampi uutinen oli Iso-Hoo.

Hermunen oli kaivettu jostakin loppusijoituspaikasta valtakunnan verkkoon. Ja siitähän nyt ainakin toimittajat älähtivät. En katsonut kyseistä haastattelua, joten minun on lupa kommentoida kärkkäästi tästä asiasta. Niinhän muutkin tekevät. Okei. Hermunen on Laukaasta. Siitä iso plussa. Hermusen ohjelmat kuuluivat minun nuoruuteeni. Ja lapsuuteeni. Muistan aina Hermuskan kirkkaan punaisiksi lakatut kynnet. Itse Hermuskan ulkonäkö muistuttaa etäisesti Kyöpelinvuoren emäntää.

Mutta suusta ei tullut sammakoita. Yleissivistys on maassamme rappiolla. Eivätkä pinnalliset toimittajat yksin ole syyllisiä tähän. Heidät on löydetty. Olleet oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja ovat riittävän kauniita, niin siinäpä on pienen Suomen suojatyöpaikka valmis. Nykyään ei tarvitse osata mitään. Kaiken voi googlettaa. Ja jos on aukkoja sivistyksessä, niin aina voi tehdä taustatyötä aiheeseen. Sekin jätetään usein tekemättä.

Hermunen sivalsi eritoten Tuomas Enbuskea ja Vappu Pimiää. Mietinpä, että jos Vappu Pimiä olisi löydetty ennen syntymää, niin ensin olisi tehty tosi-TV-ohjelma Vappu Pimiän syntymästä. Seuraavaksi Vappu Pimiä taaperona- viihteellinen makasiiniohjelma. Seuraavaksi opastava Vappu Pimiä koulutiellä. Vappu Pimiän murrosikä-viihteellinen keskusteluohjelma, johon voi osallistua tekstiviestein ja twitterein. Vappu Pimiä muuttaa kotoa – Viihteellinen muutosjohtajuusohjelma. Vappu Pimiä löytää miehen-viihteellinen parinvaihto-ohjelma. Vappu Pimiä synnyttää-viihteellinen synnytyssaliohjelma, jossa katsojat voivat lähettää kysymyksiä sikiölle. Vappu Pimiä kasvattaa lapsen. Vappu Pimiä vanhenee. Vappu Pimiä goes Studio55. Ja niin pois päin.

Kuinka pitkään ihmisiä kiinnostaa Vappu Pimiä? Tai saman voi kysy Enbuskesta: Kuinka kauan Tuomas Enbuskea voidaan pitää Suomen ainoana Twitteristinä?

Mutta kun näin kirjoitamme, niin unohdamme helposti, miten pieni maa Suomi on. Ei tänne mahdu kuin yksi Vappu Pimiä. Ei tässä kauaskaan tarvitse mennä, kun synonyymi Suomi-viihteelle oli Spede Pasanen. Tosin erona on, että silloin Hra Pasanen oli vain yhdellä telkkarikanavalla. Rouva Pimiä lienee vieraillut kymmenellä kotimaisella kanavalla.

Itse kaipailisin televisioon jotain, missä tarvitsee aivoja. Mistään ei tule tietokilpailuja. Tai jos tuleekin, niin kysymykset ovat niin järjettömän helppoja, jotta siihen täkyyn iskisi mahdollisimman moni kilpailija kännykällään ja puhelinmaksullaan. Rehelliset tietokilpailut ole muodissa. Kaikki kilpailut perustuvat kilpakumppanin nolaamiseen. Tai tiputtamiseen jonkun perssilmäisen tuomariston edessä. Parempia, viisaampia aikoja odotellessa meinasin ensin katsella Suomen tyhmimmän kuskin ja sitten Kulta, sinusta on tullut pullukan. Mutta kiitos Hermunen kun ravistit aivojemme näytönsäästäjän hetkeksi pois päältä.

Ei tekosavua ilman tekotulta

Kirjoittaisinkohan blogiini jotain vaiko lukisinko vielä juttua ketsupilla maalaavasta muotokuvataiteilijasta? Elämässä on niin paljon vaikeita valintoja. Mikä niistä on oikea?

Alkuvuosi on mennyt kaikenkarvaisten kohujen ja mielensäpahoittajien merkeissä. On ollut hevoslihakohua, on ollut veronkiertokohua, on ollut Himaskohua, on ollut Talvivaaraa ja mitä kaikkea. En minä edes kaikkia muista. Yleensä kohut liittyy ruokiin (=oma vatsa) tai sitten johonkin, joka muu on saanut, mutta itse ei (=kateellisuus). Se tässä masentaakin, kun ei ole ajan tasalla mihin kaikkeen pitäisi olla närkästynyt ja loukkaantunut.

Oiskohan tämä kirosana ”sosiaalinen media” aiheuttanut monet kohuista. Poliittiset kohut syntyvät niin, että vanhat jarrut tekevät niin kuin on tehty vuosikymmenet. Ennen sai näitä tehdä ihan katseilta piilossa hyvään veljeen tukeutuen. Mutta nyt kun skandaali on yhden peukalon painalluksen päässä, niin kaikki ei olekaan niin yksinkertaista. Päättäjille on tullut some-sirkka, omatunto puuttuvan tilalle. Ja sen kanssa on vain opittava elämään.

Sosiaalinen media myöskin tuo seuraajien silmille sinun lomakuvasi, partyt yms yms. Niiden kanssa kannattaa pitää jonkinlaista makua. Kun seuraajissa voi olla ketä tahansa. Et sä voi tuntea lapsuuden koulukavereiden nykytilannetta. Toisaalta jos yrität kaikkia miellyttää, niin se vasta ärsyttävää onkin.

Etenkin näillä politiikan parissa puuhaavilla on netissä käyttäytyminen hieman hukassa ja hakusessa. Eräällä puolueella on Facebook varmin keino päästä tutustumaan käräjäoikeuden menettelytapoihin. Itse joskus oon hymähtänyt erään tutun (manageritasolla) kuvapäivityksiä. Etenkin työhuoneen uusi sisustus-kuvasarja nostatti meikäläisenkin kulmakarvoja ylös. No nyt tässä joku aika sitten hän laittoi aamupalakuvatuksen. Heidän yrityksessä on upeana tapana aamuisin tarjota hedelmiä aamupalaksi. Yrityksessä oli menossa YT:t ja 235 henkeä oli saamassa potkut. Mutta onneksi joku ennätti kommentoidakin: Taisitte saada noidenkin hedelmät ja linkki YT-uutiseen.

Hähää. Olin tyytyväinen. Sana voi olla tarjottua aamupalaa terävämpi.

Yksi kohu oli suomalaisen hiihdon tila. Hiihtoon voitaneen Val di Fiemmen MM-kisojen perusteella lukea kaikki, mikä liittyy suksiin, lumeen, jäähän, talveen jääkiekkoa lukuun ottamatta. Nojoo täytyy myöntää, että nämä MM-kisat tuli mulle ihan yllätyksenä. Mäntyrannan puun takaa. Puskista. Oliko kisoja käyty pari päivää, kun tajusin, että telkkarissa puhutaan jostain kisoista. Meillä oli näin ollen yllätyskisat. Juu, noista ei jäänyt paljoa jälkipolville kerrottavaa. Aivan kun olisi salailtu koko kisojen olemassaolo. Meikäläisen penkkiurheilu-uran venyminen sai riittää siihen, että tiedostin kyseisten kisojen olemassaolon.

Suomessa urheilussa mennään syvällä. Onneksi on perustettu työryhmiä huippu-urheilun tulevaisuuden pelastamiseksi. Ne ei vaan pelasta huippu-urheilun tulevaisuutta, vaan entisten huippu-urheilijoiden tulevaisuuden. Huippu-urheilun tukeminen on vähän kaksipiippuinen asia. Mielestäni järkevämpää olisi tunkea ne pienet rahat huippujen sijaan nuorison urheiluharrastuksiin. Mutta toisaalta nuoriso kaipaa niitä esikuviakin. Just niitä, jotka vetävät hemohessiä suoneensa ja vievät ne kirkkaimmat mitalit. Kielitoiveena jokin muu kuin norja.

1980-luvulla ei ollut puhettakaan, että MM-kisat olisi jäänyt näin huomioimatta. Jopa meidän ala-asteemme eli kisojen mukana ja usein me otimme luokasta omat tuolit mukaamme ja menimme yläkerran perjantain virsien veisuu-käytävälle katsomaan MM-hiihtoja ja jännäämään suomalaisten puolesta. Yläkerran käytävällä oli nimittäin koulun ainoa TV. Sieltä katselimme myöskin Koulu-TV:n ohjelmatkin.

Nyt meillä on kaikkien kohujen lisäksi yllätyspaavi. Valkoisen savun tupsahdus Sikstuksen kappelin katolta on niin nähty juttu, vaikkei käsittääkseni kappelin katolla ole moista savupiippua. 9.3. asennettiin savupiippu katolle, jotta savukoneen aiheuttama pöllähdys sitten näkyisi kaikelle kansalle. Kysytäänköhän sitten joskus monenkymmenen vuoden päästä “Missä olit, kun Vatikaanissa savukone pössäytti väliaikaisesta savupiipusta valkoisen keinosavun?” Niin ja sehän tuli meille kaikille yllätyksenä, että paaviksi valittiin vanha papelo yhdellä keuhkolla. Yllättävää.