Tämän kertainen Varpusparven pörähdys käsittelee jälleen kerran saksalaishenkisen lähikauppani tämän joulun hittikuulutusta "Kassoille tarvitaan henkilökuntaa, kiitos." Tosin nyt uudesta näkökulmasta. Joten minun pitää aloittaa tämä jorina hyvinkin kaukaa, aina robotisaatiohöpötysten alusta.
Tässä kun olen seurannut julkista keskustelua, niin pinnalla on yleensä vain muutama aihe. Suomi on niin pieni maa, ettei tänne mahdu Cheekin lisäksi montaa puheenaihetta. Nyt mikä tuntuu olevan todella hottis-aihe, tai ainakin kytee pinnan alla on "Robotit Suomen pelastajana"-aihe. Suomelle on puuhattu uutta Nokiaa vaikka mistä: On cleantechiä, snowhowta, joulupukkia, ja mitä kaikkea muuta... Mutta nyt myös robotit. Varpusparven kirjoittajalla on joissain asioissa valitettavan hyvä muisti. Joku vuosi sitten oli suunnitteilla monella rintamalla oikea robottiverokin. Ainakin puheissa. Robotit nähtiin uhkana. Jos ulkomaalaiset vei meidät naiset, niin robotit vei meidän työpaikat.
Mutta robottivero jäi kuitenkin puheiden asteelle. Ehkäpä lama tuli aikaisemmin kuin robotit ja vei sitten ne työpaikat. Eipä tarvittu siis robottiveroa. Mutta miten ihmiset toimivat, kun huomaavat olevansa ehkä väärässä. No nuttu nurin ja onni oikein. Vai miten se vanha sananlasku menikään? Jos joku asia ei olekaan nounou, niin voihan sitä olla toista mieltä. Ja nyt ei sitten robotit vienytkään työpaikkoja, vaan ne nyt luetaan yhdeksi Suomen pelastajabakteeriksi. Robotit nostavat meidät tästä murheen suosta... ja vievät lopulta meidän koulutetut naiset.
Ainoa paha puoli on, että sitten herätään, ettei meillä ole tekijöitä tähän toimialaan. Puhujia tuntuu riittävän. Pian polkaistaan varmaan joku robottikoulutussysteemi Suomeen ja sieltä valmistuu väki silloin, kun ulkomaiset robotit ovat vieneet meidän naisemme.
No tietysti Varpusparvi toivottaa roboteille onnea ja toivottavasti niille keksitän muitakin käyttökohteita kuin ihmisten tappaminen. Tosin toistemme nirhaaminen on ollut aina hyvin innovatiivinen ala. Olisikin "hauska" nähdä Häjy-robotti. Vaihdettava puukkokäsi. Teroittaa Moran itse. Mustasukkaisuus säädettävissä ja vallitseva humala-aste. Muistaa ravistaa lopuksi kustessaan porttikonkiin. Ja toisi kukkia kotiin parittoman vuoden keskiviikkona. Minä voisin olla iloinen tukien hakurobotista. Osaisi automaattisesti käyttää KELAN, TE-toimiston, ELY-keskuksen ja Sossun nettisivuja ja täyttää blanketit automatik ilman kyyneleitä.
Jees. Mutta Robotit on in. (Siinä on out sekä in, se on viksu vekotin.) Tämä suuri robottiasia oli minulla mielessäni tänä aamuna. Tämän lisäksi mietin, pitäisikö minun käydä Lidlissä. Mikä on se signaali, jolloin mun täytyy mennä? Okei. Avasin hedelmärahkapurkin. Naureskelin samalla niille työntekijöille, jotka ottavat jättiannoksen työpaikan ruokalasta. Olipas kosteutta tullut rahkan pinnalla... Ja olipas se... pahaa. Parasta ennen päivä mennyt umpeen pari viikkoa sitten. Ounou. Mutta ei tämä katkaissut kamelilta selkää. Seuraavaksi kauhoin vitamiini-poretabletteja. Suomalainen syrjäytynyt syö yleensä sitä sun tätä. Vitamiinejä pitää saada, jotta jaksaa täyttää kaavakkeita.
Horasin Mauno Koivisto-käsilläni purkkia ja yritin saada korkkia auki. Meni äheltämiseksi, mutta voimaa käyttäen sain tuubin auki, mutta kaikki tabletit lensivät lavuaariin. Eipä siinä vielä mitään, mutta lavuaarin pohjalla oli sen verran vesiroiskeita, että tabletit alkoivat kiivaasti suhista. Hei hemmetti. Voihan sateenkaarihallitus! Minun piti sitten siis lähteä lähikauppaani.
Käpyttelin Lidliin ja otin ostoskorin. Silloin kuulutettiin välittömästi:
"Kassoille tarvitaan henkilökuntaa, kiitos."
Aamun robottiajatus ja nyt tämä. Onko Lidlillä joku salainen robottihanke? Aina kun minä tulen kauppaan ja otan ostoskorin, niin kuuluu sama kuulutus. Olen huomannut, että kuulutuksen loppumiseen tarvitaan kolme toistokertaa. Silloin aivan kuin pienet menninkäiset, Lidlin myyjät käpyttelevät taukotilan ovesta kassoille. Siihen valumiseen menee keskimäärin kolme soittokertaa.
"HEI-HOO HEI-HOO, NÄIN LAULU REIPAS SOI..."
Tai sitten taustalla voisi soida Vuorenpeikkojen tanssi, kun nämä kiemurtelevat kohti kassoja, joissa tarvitaan lisää henkilökuntaa. Nämä hoitavat hommansa, punnitsevat kassoilla hevi-tuotteet ja kysyvät robottiäänellä:
ONKSNÄÄ KOTIMAISIA.
Ja sitten ne katoavat. Joku häipyy sipsipussin alle. Joku riisimuropakettiin. Joku on tehnyt pesän WC-raikastinpakkaukseen. Henkilökunta ennättää kadota siihen mennessä, kun minä olen ostoskierrokseni tehnyt ja jonotan Lidlin ainoalla auki olevalla kassalla. Kaikki muut seitsemän on kiinni yhtä lukuunottamatta, joka oli mennyt rikki pari kuukautta sitten ja odottaa huoltoa. Kun minun vuoroni jonossa tulee kajahtaa taas ilmoille:
"Kassoille tarvitaan henkilökuntaa, kiitos."
Ja kolmen toistokerran jälkeen kuuluukin:
"Ain laulain työtäs tee...."
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Arki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Arki. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 20. marraskuuta 2013
keskiviikko 6. marraskuuta 2013
Kaksi esimerkkiä arjen viestinnästä
Viestintää on kaikkialla. Halusimme tai emme. Viestintä voi olla sanatonta, munatonta, välitöntä, salaista, julkista, informatiivista, väärää, tarkoitushakuista etc... etc... Listaa voi jatkaa loputtomiin, riippuen missä tämä tapahtuu, kenelle se on tarkoitettu ja millä se viestitetään. Jopa tämä meikäläisen naputtelu blogiini on viestintää. Viestimme kaikilla aisteilla. Ja jos on viestijä on myös viestin vastaanottaja. Esittelen nyt kaksi arkipäivän viestintäesimerkkiä.
Yksi arkipäivän viestintäväline on astianpesukone. Se kököttää kiltisti tuossa keittiössä, vanhan koneen paikalla. Kuten muistanette, niin täällä oli melkoinen vedenpaisumus ja keittiö oli pitkään kuivauksessa. Vielä tapellaan vakuutusmaksuista ja kuka korvaa ja mitäkin, mutta se on toinen asia. Luulen, että pahimmat juoksuhautataistelut on käyty ja taloyhtiön väkikin on alkanut moikkalla taas minulle, kun vien roskia roskakatoksessa lymyileville. Vähään aikaan ei ole tullut mitään korvausvaatimuksia mistään suunnalta.
Okei. Viestintäväline ei ole tuo vanha alakertaan vettä sylkevä astianpesukone, kun se on vanhojen astianpesukoneiden hoitokodissa, vaan kohtalaisen tuore masiina, mikä hoitaa meidän perheen astioiden pesun luontoa kuormittavilla pesuaineilla. Perheen isänä joudun tekemään päätöksiä maapallon tulevaisuuden ja Ikeasta ostettujen venäläisten juomalasien kirkkauden välillä. Mutta nelihenkisessä perheessä likaisia astioita tulee ja menee. Kone täyttyy ja välillä saattaa olla kaikki astiat koneessa likaisena.
Mutta tähän markkinarakoon tulee minunkaltainen koti-isä. Olen huomannut, että minun, vaimon ja astianpesukoneen välille on tullut jonkinlainen sanattomien viestien rinki. Kodinkoneverkostoitumista. Olen nyt vuosien saatossa huomannut, että aina kun astianpesukoneen ovi on auki niin, että siihen meinaa kompastua, silloin on toimittava. Melkein välittömästi heti sen jälkeen, kun on saanut twiitattua lähes kompastumisen astianpesukoneen oveen. Kun astianpesukoneen ovi on auki, se tarkoittaa minulle, että kone on tyhjennettävä. Kone on täynnä puhtaita, kirkkaita astioita, jotka odottavat siirtoa ovella suljettaviin keittiökalusteisiin.
Mutta yhtenä aamuna oli pieni viestintäepäselvyys. Jälleen oli kiireinen aamu kaikilla muilla, paitsi minulla, joka sitten kiirehti vähän myöhemmin, kun mun piti päästä saunailtaan paikkaan, jossa ei ollutkaan saunaa. Siksi sitä vanhaksi saunaksi kutsuttiinkin. Eli muilla perheessä oli kiire aamulla ja minulla vasta myöhemmin. Laitoin lapsille aamupalat ja huomasin heti astianpesukoneen viestin: ovi oli auki. Ahaa. Se oli sellainen juttu, että ennätän hyvin hoitaa tuon viimeiseksi. Ennätin hyvin vaikkapa kirjoittaa blogia ja olla näennäisesti hauska hetken ajan. Sain auton pakattua mun romuilla, kirjoitin blogin, kävin jopa suihkussa, jotta saisin jo kainaloista työntyvän haarovälituoksun pois. Kello alkoi olla jo sen verran, että voisipa tuon koneen nyt tyhjentää. Kumarruin koneeseen, tartuin lasiin ja tein havainnon: hei hemmetti! Nää onkin likaisia. En pessyt silloin astioita. Arkipäivän viestinnässä oli virhe. Nyt muutes oli ovi auki taas ennenkuin aloitin tän kirjoittamisen. Jälleen oli puhtaita astioita. Maailma on taas radallaan.
Toinen esimerkki on jo lähes kriisiviestintää. Joskus voi olla viestin vastaanoton kanssa ongelmia. Jos viestii, niin se on tapahduttava niin, että vastaanottajakin sen ymmärtää. Joskus viestintä kannattaa tehdä niin, että saa aikaan välittömiä korjausliikkeitä. Tämä seuraava arkipäivän viestintäesimerkki on tapahtunut "kaverilleni", joka on muutes samannäköinen ja samanoloinen kuin eräs, joka kirjoittaa tätä tekstiä. Ääni on muutettu ja nimi vaihdettu. Taitaa käyttää samaa twitter-nimeäkin. Eli hyvin samanmoinen tyyppi on tuo "kaveri".
Joskus saattaa käydä niin, että katse jää päälle. Sitä saattaa miettiä jotain samalla. Tai on väsynyt. Tai... No syitä on miljoonia. Mutta minä... eikun kaveri on joskus tuijottanut Sarin näkkileipääkin pitkään. Katse siis jää päälle. Minä... eikun kaverini kutsuu sitä "näytönsäästäjäksi". Etenkin tietyssä humalan vaiheessa tämä läpsähtää päälle. Joskus jopa kaihtimien kera.
Okei. Kaverilla jäi joskus lasittunut katse päälle, johon nuorempi naisihminen viestitti hyvin selväsanaisesti ja selkeästi, tosin kovaäänisesti artikuloiden kiihtyneessä mielentilassa:
"VITUN PEDOFIILI!!!! MITÄ SÄ TUIJOTAT???!!!"
"Ööööh... Anteeksi.... Mulla jäi näytönsäästäjä päälle."
"TSIISUS! HANKI ELÄMÄ!!!"
Voiko enää selväsanaisemmin viestinsä ilmoittaa?
Yksi arkipäivän viestintäväline on astianpesukone. Se kököttää kiltisti tuossa keittiössä, vanhan koneen paikalla. Kuten muistanette, niin täällä oli melkoinen vedenpaisumus ja keittiö oli pitkään kuivauksessa. Vielä tapellaan vakuutusmaksuista ja kuka korvaa ja mitäkin, mutta se on toinen asia. Luulen, että pahimmat juoksuhautataistelut on käyty ja taloyhtiön väkikin on alkanut moikkalla taas minulle, kun vien roskia roskakatoksessa lymyileville. Vähään aikaan ei ole tullut mitään korvausvaatimuksia mistään suunnalta.
Okei. Viestintäväline ei ole tuo vanha alakertaan vettä sylkevä astianpesukone, kun se on vanhojen astianpesukoneiden hoitokodissa, vaan kohtalaisen tuore masiina, mikä hoitaa meidän perheen astioiden pesun luontoa kuormittavilla pesuaineilla. Perheen isänä joudun tekemään päätöksiä maapallon tulevaisuuden ja Ikeasta ostettujen venäläisten juomalasien kirkkauden välillä. Mutta nelihenkisessä perheessä likaisia astioita tulee ja menee. Kone täyttyy ja välillä saattaa olla kaikki astiat koneessa likaisena.
Mutta tähän markkinarakoon tulee minunkaltainen koti-isä. Olen huomannut, että minun, vaimon ja astianpesukoneen välille on tullut jonkinlainen sanattomien viestien rinki. Kodinkoneverkostoitumista. Olen nyt vuosien saatossa huomannut, että aina kun astianpesukoneen ovi on auki niin, että siihen meinaa kompastua, silloin on toimittava. Melkein välittömästi heti sen jälkeen, kun on saanut twiitattua lähes kompastumisen astianpesukoneen oveen. Kun astianpesukoneen ovi on auki, se tarkoittaa minulle, että kone on tyhjennettävä. Kone on täynnä puhtaita, kirkkaita astioita, jotka odottavat siirtoa ovella suljettaviin keittiökalusteisiin.
Mutta yhtenä aamuna oli pieni viestintäepäselvyys. Jälleen oli kiireinen aamu kaikilla muilla, paitsi minulla, joka sitten kiirehti vähän myöhemmin, kun mun piti päästä saunailtaan paikkaan, jossa ei ollutkaan saunaa. Siksi sitä vanhaksi saunaksi kutsuttiinkin. Eli muilla perheessä oli kiire aamulla ja minulla vasta myöhemmin. Laitoin lapsille aamupalat ja huomasin heti astianpesukoneen viestin: ovi oli auki. Ahaa. Se oli sellainen juttu, että ennätän hyvin hoitaa tuon viimeiseksi. Ennätin hyvin vaikkapa kirjoittaa blogia ja olla näennäisesti hauska hetken ajan. Sain auton pakattua mun romuilla, kirjoitin blogin, kävin jopa suihkussa, jotta saisin jo kainaloista työntyvän haarovälituoksun pois. Kello alkoi olla jo sen verran, että voisipa tuon koneen nyt tyhjentää. Kumarruin koneeseen, tartuin lasiin ja tein havainnon: hei hemmetti! Nää onkin likaisia. En pessyt silloin astioita. Arkipäivän viestinnässä oli virhe. Nyt muutes oli ovi auki taas ennenkuin aloitin tän kirjoittamisen. Jälleen oli puhtaita astioita. Maailma on taas radallaan.
Toinen esimerkki on jo lähes kriisiviestintää. Joskus voi olla viestin vastaanoton kanssa ongelmia. Jos viestii, niin se on tapahduttava niin, että vastaanottajakin sen ymmärtää. Joskus viestintä kannattaa tehdä niin, että saa aikaan välittömiä korjausliikkeitä. Tämä seuraava arkipäivän viestintäesimerkki on tapahtunut "kaverilleni", joka on muutes samannäköinen ja samanoloinen kuin eräs, joka kirjoittaa tätä tekstiä. Ääni on muutettu ja nimi vaihdettu. Taitaa käyttää samaa twitter-nimeäkin. Eli hyvin samanmoinen tyyppi on tuo "kaveri".
Joskus saattaa käydä niin, että katse jää päälle. Sitä saattaa miettiä jotain samalla. Tai on väsynyt. Tai... No syitä on miljoonia. Mutta minä... eikun kaveri on joskus tuijottanut Sarin näkkileipääkin pitkään. Katse siis jää päälle. Minä... eikun kaverini kutsuu sitä "näytönsäästäjäksi". Etenkin tietyssä humalan vaiheessa tämä läpsähtää päälle. Joskus jopa kaihtimien kera.
Okei. Kaverilla jäi joskus lasittunut katse päälle, johon nuorempi naisihminen viestitti hyvin selväsanaisesti ja selkeästi, tosin kovaäänisesti artikuloiden kiihtyneessä mielentilassa:
"VITUN PEDOFIILI!!!! MITÄ SÄ TUIJOTAT???!!!"
"Ööööh... Anteeksi.... Mulla jäi näytönsäästäjä päälle."
"TSIISUS! HANKI ELÄMÄ!!!"
Voiko enää selväsanaisemmin viestinsä ilmoittaa?
perjantai 25. lokakuuta 2013
Päiväni parkkitalossa
Okei. Parkkitalot eivät yleensä ole mitään hyytäviä kauhun pesiä. Jos kaikki toimii, niin sinnehän on periaatteessa ihan kivakin sujahtaa. Paitsi vähän vanhempiin taloihin, joissa mitoituslähtökohtana on varmaan ollut Fiat 600. Mutta ajat automaatille. Painat nappia. Pysäköintilippu lopsahtaa käteen. Tämän jälkeen puomi nousee ja sä hurautat taloon. Näin menee Suomessa. Yksinkertaista.
Mutta entäpäs jos tuo automatiikka ei toimikaan? Ne puomit ja ne hällävärkit, joihin sä kurottelet sojottavalla etusormellasi, kun yrität painaa isoa, pyöreää nappulaa ja ottaa kiinni aukosta sujahtavaa parkkilappua. Puomi ei nousekaan? Sä yrität rämpyttää namiskuukelia ilman mitään hyötyä. Liuskalla takaa tulevat ovat hermostuneet ja tööttäilevät ja huutavat kurkkusuorana "MIESHUORA!" Sitten huomaat vikapäivystysnumeron painonappilootan (jota voisin tässä yhteydessä virheellisesti kutsua "keskusyksiköksi") alanurkassa kuluneen tarran, johon on painettu vikapäivystysnumero. Kun puhelin on kaiveltu esille, niin huomaat luultavammin, että numerosta on kulunut puolet pois ja soitat vahingossa etniseen ravintolaan.
Näin minä kuvittelin asioiden tapahtuvan. Siksi en halua ikinä töpeksiä parkkitalossa. Mutta näin oikeasti tapahtui: Oli tytön partioilta. Satoi vettä kaatamalla ja minun piti viedä tyttö autolla Pyynikin näkötornille. Heillä oli siellä joku häppeninki. En ole ihan varma mikä, sillä minulle ei jostain syystä tule noita partion sähköposteja ja olen sitten vaimon informaation varassa. Ne on tyyliin: vie joku sinne, hae siihen ja siihen aikaan, kuskaa ne sinne, ota auto täyteen ja vie taas tuonne. Ja on muistettava rollata kainalotkin. Partiolaisen isän täytyy olla aina valmiina. Vaikkei niin huvittaiskaan. Partiolaisen isällä ei voi olla vääriä kelejä, vaan varusteet ovat väärät. On mahtanut Baden-Powellin iskääkin jurppia.
Mutta muistanette aikaisemmasta, että oli poitsun synttärit. Ja hän sai kaikilta rahaa. Niin minä lupasin viedä hänet kauppaan, koska hän ei halunnut säästää, vaan pelastaa suomalaisen tavaratalon leluosaston talouden kantamalla lahjusrahat sinne. Täydellinen suunnitelma: Likka näkötornille, reilu tunti aikaa hurauttaa Anttilaan pojan kanssa ja jos mä heitän auton vielä PARKKITALOON, niin säästyisi aikaa ja minä säästyisin kuivana, kun ei tarvinnut tuolla suomalaisessa tuhnupimeydessä tallustaa. Pojalla oli uusi lompakko ja hän oli sentilleen laskenut rahavaransa. Paperiset creditcardit olivat väistyneet kirjastokortin tieltä.
Teimme suunnitelman mukaisesti. Juutuimme Hämeenpuiston muutamiin liikennevaloihin. Mutta aikaa ei nyt niissä hirmuisesti tärvääntynyt. Pian olimmekin jo Anttilan nurkilla ja huomasin kyseisen tavaratalon parkkitalossa olevan tilaa ja vihreä valo limputti illan ainoana elonmerkkinä tässä tulevassa itsenäisyysjuhlakaupungissa. Kurvasin kohti parkkitaloa ja huomasin liuskojen olevan ikävän kapeat. Ei ollut ihan uusinta uutta nämä järjestelyt. Sisään pääsi kahdelta kaistalta. Valitsin vasemman.. Ajoin puomisysteemin keskusyksikön luokse, painoin ikkunan avaus-nappia, ikkuna aukesi, minun käsi ulos ja painoin isoa, pyöreää nappia. Näin olen tehnyt tuhat kerta. Ei vaikeaa.
Mutta laitos ei hiiskunutkaan. Puomi oli edelleen alhaalla ja tuntui, ettei koko tsysteemi tajunnut minun painallusta. Mitäpä suomalainen, roteva mies tekee tässä tapauksessa? No tietysti rupeen hakkaamaan kovaa sitä nappulaa. Ikäänkuin se auttaisi nyt missään tilanteessa.
"Eikö me päästäkään ostaan sitä Lego Star Warsia, niinkuin lupasit....."
Pojan alahuuli väpätti mun otsasuonen kanssa kaksiäänisesti. No kyllä me se leegoloota haetaan, mutta tästä oli jotenkin selvittävä. En nähnyt missään vikapäivystysnumeroa. Ylläripylläri. Takapeiliin hätääntynyt vilkaisu: Ei onneksi ketään takana. Tosin olisin mä ne MIESHUORA-huudot kuullut ja tööttäykset, jos siellä ois joku ollut.
Puomi ei inahtanut. Eikä keskusyksikkökään. Huomasin raosta, mistä ne parkkilaput tulostuvat, pilkottavan yksi lappunen... Hei... olisiko tuosta ratkaisu?! Nyt olisi pitänyt tajua pari asiaa: a) mitä tapahtuu, jos näät puserosta pilkottavan langan pätkän ja ryhdyt sitä vetämään ja b) mitä tapahtuu, jos ryhdyt repimään finnin päälle kasvavaa partakarvaa? Niissä kummassakaan ei käy hyvin. Eikä käynyt tässäkään.
Näin raosta pilkottavan parkkilipun. Ryhdyin vetämään sitä pois, kun sain mun nakkisormilla siitä otteen. Olipas tiukassa. Ihankuin parkkitaloyhtiön automaatti ei tästä tykännyt.
"Ootsä iskä aivan varma, mitä teet?"
Tuollaista nyt apumies kehtaakin kysellä. Tottakai mä tiedän. Kun äly ei riitä, otetaan vaistot peliin. Ja mun vaisto käski toimimaan juuri edellä kuvatun kaltaisella tavalla.
Ei liikkunut lappunen. Käytetäänpäs voimaa ja rouhasin kovempaa. No nyt se on mulla, mutta tämä hällävärkki rupesi surisemaan kuin naapurin tytön kumisapeli. Masiina alkoi sylkemään näitä lippuja enemmänkin... yksi, kaksi, kolme, neljä..... varmaan kymmenkunta oli jo kädessä, kun mä repäsin liuskan irti hätääntyneenä ja parkkilippukärmes rauhoittui.
Poika nauroi melkoista röhönaurua. Ja minä mietin, onko tää joku piilokamera tai vastaava. Mutta taakse ei ollut tullut muita autoilijoita. Jes. Ei muuta kuin varovarovasti peruuttaen liuskaa taaksepäin ja valitsin oikean kaistan.
Vannotin pojalla, ettei tästä hiiskuta kellekään.
Mutta entäpäs jos tuo automatiikka ei toimikaan? Ne puomit ja ne hällävärkit, joihin sä kurottelet sojottavalla etusormellasi, kun yrität painaa isoa, pyöreää nappulaa ja ottaa kiinni aukosta sujahtavaa parkkilappua. Puomi ei nousekaan? Sä yrität rämpyttää namiskuukelia ilman mitään hyötyä. Liuskalla takaa tulevat ovat hermostuneet ja tööttäilevät ja huutavat kurkkusuorana "MIESHUORA!" Sitten huomaat vikapäivystysnumeron painonappilootan (jota voisin tässä yhteydessä virheellisesti kutsua "keskusyksiköksi") alanurkassa kuluneen tarran, johon on painettu vikapäivystysnumero. Kun puhelin on kaiveltu esille, niin huomaat luultavammin, että numerosta on kulunut puolet pois ja soitat vahingossa etniseen ravintolaan.
Näin minä kuvittelin asioiden tapahtuvan. Siksi en halua ikinä töpeksiä parkkitalossa. Mutta näin oikeasti tapahtui: Oli tytön partioilta. Satoi vettä kaatamalla ja minun piti viedä tyttö autolla Pyynikin näkötornille. Heillä oli siellä joku häppeninki. En ole ihan varma mikä, sillä minulle ei jostain syystä tule noita partion sähköposteja ja olen sitten vaimon informaation varassa. Ne on tyyliin: vie joku sinne, hae siihen ja siihen aikaan, kuskaa ne sinne, ota auto täyteen ja vie taas tuonne. Ja on muistettava rollata kainalotkin. Partiolaisen isän täytyy olla aina valmiina. Vaikkei niin huvittaiskaan. Partiolaisen isällä ei voi olla vääriä kelejä, vaan varusteet ovat väärät. On mahtanut Baden-Powellin iskääkin jurppia.
Mutta muistanette aikaisemmasta, että oli poitsun synttärit. Ja hän sai kaikilta rahaa. Niin minä lupasin viedä hänet kauppaan, koska hän ei halunnut säästää, vaan pelastaa suomalaisen tavaratalon leluosaston talouden kantamalla lahjusrahat sinne. Täydellinen suunnitelma: Likka näkötornille, reilu tunti aikaa hurauttaa Anttilaan pojan kanssa ja jos mä heitän auton vielä PARKKITALOON, niin säästyisi aikaa ja minä säästyisin kuivana, kun ei tarvinnut tuolla suomalaisessa tuhnupimeydessä tallustaa. Pojalla oli uusi lompakko ja hän oli sentilleen laskenut rahavaransa. Paperiset creditcardit olivat väistyneet kirjastokortin tieltä.
Teimme suunnitelman mukaisesti. Juutuimme Hämeenpuiston muutamiin liikennevaloihin. Mutta aikaa ei nyt niissä hirmuisesti tärvääntynyt. Pian olimmekin jo Anttilan nurkilla ja huomasin kyseisen tavaratalon parkkitalossa olevan tilaa ja vihreä valo limputti illan ainoana elonmerkkinä tässä tulevassa itsenäisyysjuhlakaupungissa. Kurvasin kohti parkkitaloa ja huomasin liuskojen olevan ikävän kapeat. Ei ollut ihan uusinta uutta nämä järjestelyt. Sisään pääsi kahdelta kaistalta. Valitsin vasemman.. Ajoin puomisysteemin keskusyksikön luokse, painoin ikkunan avaus-nappia, ikkuna aukesi, minun käsi ulos ja painoin isoa, pyöreää nappia. Näin olen tehnyt tuhat kerta. Ei vaikeaa.
Mutta laitos ei hiiskunutkaan. Puomi oli edelleen alhaalla ja tuntui, ettei koko tsysteemi tajunnut minun painallusta. Mitäpä suomalainen, roteva mies tekee tässä tapauksessa? No tietysti rupeen hakkaamaan kovaa sitä nappulaa. Ikäänkuin se auttaisi nyt missään tilanteessa.
"Eikö me päästäkään ostaan sitä Lego Star Warsia, niinkuin lupasit....."
Pojan alahuuli väpätti mun otsasuonen kanssa kaksiäänisesti. No kyllä me se leegoloota haetaan, mutta tästä oli jotenkin selvittävä. En nähnyt missään vikapäivystysnumeroa. Ylläripylläri. Takapeiliin hätääntynyt vilkaisu: Ei onneksi ketään takana. Tosin olisin mä ne MIESHUORA-huudot kuullut ja tööttäykset, jos siellä ois joku ollut.
Puomi ei inahtanut. Eikä keskusyksikkökään. Huomasin raosta, mistä ne parkkilaput tulostuvat, pilkottavan yksi lappunen... Hei... olisiko tuosta ratkaisu?! Nyt olisi pitänyt tajua pari asiaa: a) mitä tapahtuu, jos näät puserosta pilkottavan langan pätkän ja ryhdyt sitä vetämään ja b) mitä tapahtuu, jos ryhdyt repimään finnin päälle kasvavaa partakarvaa? Niissä kummassakaan ei käy hyvin. Eikä käynyt tässäkään.
Näin raosta pilkottavan parkkilipun. Ryhdyin vetämään sitä pois, kun sain mun nakkisormilla siitä otteen. Olipas tiukassa. Ihankuin parkkitaloyhtiön automaatti ei tästä tykännyt.
"Ootsä iskä aivan varma, mitä teet?"
Tuollaista nyt apumies kehtaakin kysellä. Tottakai mä tiedän. Kun äly ei riitä, otetaan vaistot peliin. Ja mun vaisto käski toimimaan juuri edellä kuvatun kaltaisella tavalla.
Ei liikkunut lappunen. Käytetäänpäs voimaa ja rouhasin kovempaa. No nyt se on mulla, mutta tämä hällävärkki rupesi surisemaan kuin naapurin tytön kumisapeli. Masiina alkoi sylkemään näitä lippuja enemmänkin... yksi, kaksi, kolme, neljä..... varmaan kymmenkunta oli jo kädessä, kun mä repäsin liuskan irti hätääntyneenä ja parkkilippukärmes rauhoittui.
Poika nauroi melkoista röhönaurua. Ja minä mietin, onko tää joku piilokamera tai vastaava. Mutta taakse ei ollut tullut muita autoilijoita. Jes. Ei muuta kuin varovarovasti peruuttaen liuskaa taaksepäin ja valitsin oikean kaistan.
Vannotin pojalla, ettei tästä hiiskuta kellekään.
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
Lapset vanhenevat, aikuiset nopeammin
Nykypäivän Suomessa monilla lapsiperheillä on lapsia. Lapset tehdään, ne syntyvät, ne kasvavat, ne vanhenevat ja lopulta ne käyvät vain lompakolla. Meillä on kaksi lasta. Tyttö ja poika. Kun lapset kasvavat, he siirtyvät tarhaan, eskariin ja lopulta kouluun, niinkuin meidänkin muksut.
Vanhetessaan heidän vaatimukset muuttuvat. Etenkin jos kyseessä ovat syntymäpäivät tai vaikkapa joulu. Muistan sen ajan kaiholla, kun tytön toiveet lahjoiksi olivat paperia ja vahaliidut. Sen muiston haluaisin kehystää. Laittaa kuvitteelisen muistojen takan yläpuolelle. Kalle Päätalon Iijoki-sarjan ja Silmät auki sosiaaliseen mediaan- pdf:n viereen.
Mutta aika entinen ei koskaan enää palaa. Tyttö tuli mulle sanomaan yhtenä päivänä. Tai heti sen jälkeen, kun hän oli kaverillaan kylässä. Niin, juuri sen kaverin, joilla tytön mukaan on kristallikruunu joka huoneessa, parveke on kolmen meidän parvekkeen mittainen ja kaiken kukkuraksi heillä oli tytön mukaan kaksi suihkua.
"VOITKO ISÄ USKOA?! KAKSI SUIHKUA!"
Teki mieleni sanoa, että onhan meilläkin kylppärissä suihku ja erillisessä suihkussa oli vielä alapääsuihku, mutta jo niin pitkän isän uran tehneenä, olin vain hiljaa. Alapääsuihkun mainitseminen olisi johtanut luultavasti siihen, että meillä olisi pian vessan laipiossa kosteusvahinko.
"Ja tiedätkö isä mitä? Niillä on iPadikin. Mä pelasin niillä jotain etanapeliä. Mä haluan joululahjaksi iPadin."
Minä yskäsin. Ensinnäkin minulla oli nyt se #twitterlentsu13tre ja joka röörinki on nyt tukossa. Mutta nyt mentiin vähän ikävämmälle alueelle. Olisiko minun kerrottava asioista lapsilleni? Kukkia ja mehiläisiä-keskustelua edeltävä lääkäri-isä ja syrjäytynyt isä-keskustelu. Se on hieman eri asia, jos iskä on lääkäri kuin se, että iskä on irtisanottu insinööri, joka hamstraa punaisen hintalapun ostoksia. Kun tyttö oli pienempi ja oli edellinen lama, niin me kävimme aina ilmoittautumassa työttömäksi yhdessä. Tai viemässä jonkun selvityksen. Tai viemässä jonkun todistuksen. Tyttö joskus muisteleekin:
"Iskä. Käydäänkö me joskus työkkärissä syömässä niitä hyviä karkkeja?"
Ounou. Pitäisikö nyt kertoa tytölle "TE-toimisto on tehostanut toimintaansa"-keskustelukin? Enää ei käydä jonottamassa puolta päivää, vaan sen jonotuksen saa tehdä puhelimella. Eikä saada enää niitä äärimmäisen hyviä salmiakkikarkkeja. Siinä oli mennyt kyllä työllistämisrahat oikeaan osoitteeseen. Eräänkin kerran käytiin tytön kanssa infotiskin kipolla rohmuamassa karamelloksia.
"Ei. Et saa iPadia joululahjaksi. Ota nyt ne vahakynät ja paperia ja ala piirtämään."
Lahjojen kallistuminen liittyy vanhenemiseen. Oma operaatio on tuo vanhenemisen viettäminen. Synttärijuhlat. Lasten kavereilla on yleensä ollut kilpavarustelua, missä synttäreitä vietetään. Olen kuskannut silloisella laadukkaalla jaappanilaisella sitimaasturilla ja nykyisellä vikatilastokuningattarella niitä Särkänniemeen, Näsinneulaan, Käsityöpajaan, Työläismuseoon, Elokuviin, Lasersotaan, Sisähuvipuistoon jne jne. Lista on uskomaton ja tuntuu kokoajan, että juhlat menevät omituisemmaksi ja omituisemmaksi. Kyseiset firmat ovat tietoisia ja lasten syntymäpäivien lähestyessä, postista lopsahtaa jos jonkinlaisia paikkoja, missä "lapsenne voi viettää unohtumattomat ja elämykselliset synttärit."
Mutta me ollaan tylsiä ja vietämme juhlat kotona. Vaikka ei ole kolmen parvekkeen kokoista parveketta ja on se kaksi suihkua jos alapääsuihku luetaan yhdeksi. Mutta hyvin on kelvannut ja kaveritkin tulevat mielellään.
Poika täytti vuosia. Virallinen päivä sattui minun onnekseni hääpäivälle, niin minäkin muistan tuon päivän. Mutta niinkuin yleensä, synttärit jakautuu useampaan erään. Pari viikkoa sitten vietimme kummisynttärit. Sitten oli oikeat synttärit. Ja sit oli mummu ja pappa-synttärit. Kaverisynttärit ovat sitten myöhemmin.
Eilen oli siis mummu ja pappa-synttärit. Ja se oli kohtuullisen otsasuoni pullistuu-kamaa. Päivällä minulla oli aikaa siivoilla ja illalla ennen teatterin ensi-iltaa tulisivat vieraat. Vaimo oli töissä. Minulla oli siis hyvin aikaa huushollata ja kuunnella radiosta oma nimeni. Edellisenä päivänä oli pojalla joku ihme oksennustauti. Ja kaikki poitsun vuodevaatteet olivat sitten tuossa eritteessä, mikä tuli väärästä päästä. No vuodevaatteet pesukoneeseen ja pönttöön jotain tehoputsputs-ainetta, jotta blogini nimi kuivuneena lähtisi irti. Kaikki meni ihan nappiin. Tosin hieman ihmettelin, miten oksennusta oli päässyt välioveenkin, mutta lapsiperheen isänä olen tottunut tähän: "Asioita vaan sattuu."
Kello kävi ja lapset tulivat koulusta. Pojalla oli pitkä päivä ja kun hän pääsi kotiin, sai hän ryhtyä tekemään läksynsä.
"Mä oon iskä hukannut Äikän kirjani."
Pitkä puhallus. No laitetaan viestiä opettajalle, jospa se löytyisi koulusta. Ja sitten pamahtikin pojan kaveri kylään.
"Moi! Mitä syödään. Mulla on nälkä! Voinko ottaa jotain välipalaa."
Ja mies menee jääkaapille tutkimaan sisältöä.
"Nyt ei syödä mitään. Meillä on juhlat tulossa."
Meidän poika tekee pöydän ääressä läksyjä. Ja meidän tyttö laittoi oven kiinni huoneeseen ja lapun: "Ei saa häiritä." Ja sitten pojan kaveri, joka ei siis tänään ois juhliin tullut, vaan kaverisynttäreille, pelaa olohuoneessa pleikkaria.
Mun otsasuoneni. Mä en kestä sitä, että omassa kodissani vieraat lapset tonkivat toisten kaappeja. Tietysti kyseessä on pojan paras kaveri. Ja hänellä on omat nepsy-jutut, mutta kuitenkin. Ja nyt muutenkin oli kiirettä. Synttärisankari teki läksyjä. Tyttö tuli huoneestaan ja sanoi pojan kaverille:
"Sun pitää kyllä lähtee. Pian tulee vieraat."
"JOOJOO!!"
Vaimokin tuli töistä. Reilun puolen tunnin päästä tulisivat vieraat.
"Se kakku pitää ottaa sulaamaan."
Kaivelin pakastista ja huomasimme: "SULATUSAIKA 3 TUNTIA."
Voi tykittävä otsasuoni!!! Voihan Sastamala! Voiskohan tuota mikrottaa? Aito ruotsalainen pakastekakku. Ei muuta kuin Benny Hill-loppukohtauksen pikakävelyvauhtia lähimpään konditoriaan. Ja siellä tietysti mä jouduin jonoon. Edessä oli kaksi opiskelijatyttöstä, jotka arpoivat kumman -50% hintaisen eilen elmekelmuun väännetyn leivän he nyt sitten söisivät ja kumpi tarjoo ja mitä. Ei hittolainen. Tommonen leipä, missä on kaksi ruohonkortta ristissä. Puoleen hintaan. Varmaankin yksisarvisen kullattuja peräkarvoja.
He tekivät onnistuneen ostotapahtuman. Ja sitten minun vuoroni.
"Ja mitä herralle saisi olla?"
"Joku kakku ja äkkiä. Kiitos!"
Vanhetessaan heidän vaatimukset muuttuvat. Etenkin jos kyseessä ovat syntymäpäivät tai vaikkapa joulu. Muistan sen ajan kaiholla, kun tytön toiveet lahjoiksi olivat paperia ja vahaliidut. Sen muiston haluaisin kehystää. Laittaa kuvitteelisen muistojen takan yläpuolelle. Kalle Päätalon Iijoki-sarjan ja Silmät auki sosiaaliseen mediaan- pdf:n viereen.
Mutta aika entinen ei koskaan enää palaa. Tyttö tuli mulle sanomaan yhtenä päivänä. Tai heti sen jälkeen, kun hän oli kaverillaan kylässä. Niin, juuri sen kaverin, joilla tytön mukaan on kristallikruunu joka huoneessa, parveke on kolmen meidän parvekkeen mittainen ja kaiken kukkuraksi heillä oli tytön mukaan kaksi suihkua.
"VOITKO ISÄ USKOA?! KAKSI SUIHKUA!"
Teki mieleni sanoa, että onhan meilläkin kylppärissä suihku ja erillisessä suihkussa oli vielä alapääsuihku, mutta jo niin pitkän isän uran tehneenä, olin vain hiljaa. Alapääsuihkun mainitseminen olisi johtanut luultavasti siihen, että meillä olisi pian vessan laipiossa kosteusvahinko.
"Ja tiedätkö isä mitä? Niillä on iPadikin. Mä pelasin niillä jotain etanapeliä. Mä haluan joululahjaksi iPadin."
Minä yskäsin. Ensinnäkin minulla oli nyt se #twitterlentsu13tre ja joka röörinki on nyt tukossa. Mutta nyt mentiin vähän ikävämmälle alueelle. Olisiko minun kerrottava asioista lapsilleni? Kukkia ja mehiläisiä-keskustelua edeltävä lääkäri-isä ja syrjäytynyt isä-keskustelu. Se on hieman eri asia, jos iskä on lääkäri kuin se, että iskä on irtisanottu insinööri, joka hamstraa punaisen hintalapun ostoksia. Kun tyttö oli pienempi ja oli edellinen lama, niin me kävimme aina ilmoittautumassa työttömäksi yhdessä. Tai viemässä jonkun selvityksen. Tai viemässä jonkun todistuksen. Tyttö joskus muisteleekin:
"Iskä. Käydäänkö me joskus työkkärissä syömässä niitä hyviä karkkeja?"
Ounou. Pitäisikö nyt kertoa tytölle "TE-toimisto on tehostanut toimintaansa"-keskustelukin? Enää ei käydä jonottamassa puolta päivää, vaan sen jonotuksen saa tehdä puhelimella. Eikä saada enää niitä äärimmäisen hyviä salmiakkikarkkeja. Siinä oli mennyt kyllä työllistämisrahat oikeaan osoitteeseen. Eräänkin kerran käytiin tytön kanssa infotiskin kipolla rohmuamassa karamelloksia.
"Ei. Et saa iPadia joululahjaksi. Ota nyt ne vahakynät ja paperia ja ala piirtämään."
Lahjojen kallistuminen liittyy vanhenemiseen. Oma operaatio on tuo vanhenemisen viettäminen. Synttärijuhlat. Lasten kavereilla on yleensä ollut kilpavarustelua, missä synttäreitä vietetään. Olen kuskannut silloisella laadukkaalla jaappanilaisella sitimaasturilla ja nykyisellä vikatilastokuningattarella niitä Särkänniemeen, Näsinneulaan, Käsityöpajaan, Työläismuseoon, Elokuviin, Lasersotaan, Sisähuvipuistoon jne jne. Lista on uskomaton ja tuntuu kokoajan, että juhlat menevät omituisemmaksi ja omituisemmaksi. Kyseiset firmat ovat tietoisia ja lasten syntymäpäivien lähestyessä, postista lopsahtaa jos jonkinlaisia paikkoja, missä "lapsenne voi viettää unohtumattomat ja elämykselliset synttärit."
Mutta me ollaan tylsiä ja vietämme juhlat kotona. Vaikka ei ole kolmen parvekkeen kokoista parveketta ja on se kaksi suihkua jos alapääsuihku luetaan yhdeksi. Mutta hyvin on kelvannut ja kaveritkin tulevat mielellään.
Poika täytti vuosia. Virallinen päivä sattui minun onnekseni hääpäivälle, niin minäkin muistan tuon päivän. Mutta niinkuin yleensä, synttärit jakautuu useampaan erään. Pari viikkoa sitten vietimme kummisynttärit. Sitten oli oikeat synttärit. Ja sit oli mummu ja pappa-synttärit. Kaverisynttärit ovat sitten myöhemmin.
Eilen oli siis mummu ja pappa-synttärit. Ja se oli kohtuullisen otsasuoni pullistuu-kamaa. Päivällä minulla oli aikaa siivoilla ja illalla ennen teatterin ensi-iltaa tulisivat vieraat. Vaimo oli töissä. Minulla oli siis hyvin aikaa huushollata ja kuunnella radiosta oma nimeni. Edellisenä päivänä oli pojalla joku ihme oksennustauti. Ja kaikki poitsun vuodevaatteet olivat sitten tuossa eritteessä, mikä tuli väärästä päästä. No vuodevaatteet pesukoneeseen ja pönttöön jotain tehoputsputs-ainetta, jotta blogini nimi kuivuneena lähtisi irti. Kaikki meni ihan nappiin. Tosin hieman ihmettelin, miten oksennusta oli päässyt välioveenkin, mutta lapsiperheen isänä olen tottunut tähän: "Asioita vaan sattuu."
Kello kävi ja lapset tulivat koulusta. Pojalla oli pitkä päivä ja kun hän pääsi kotiin, sai hän ryhtyä tekemään läksynsä.
"Mä oon iskä hukannut Äikän kirjani."
Pitkä puhallus. No laitetaan viestiä opettajalle, jospa se löytyisi koulusta. Ja sitten pamahtikin pojan kaveri kylään.
"Moi! Mitä syödään. Mulla on nälkä! Voinko ottaa jotain välipalaa."
Ja mies menee jääkaapille tutkimaan sisältöä.
"Nyt ei syödä mitään. Meillä on juhlat tulossa."
Meidän poika tekee pöydän ääressä läksyjä. Ja meidän tyttö laittoi oven kiinni huoneeseen ja lapun: "Ei saa häiritä." Ja sitten pojan kaveri, joka ei siis tänään ois juhliin tullut, vaan kaverisynttäreille, pelaa olohuoneessa pleikkaria.
Mun otsasuoneni. Mä en kestä sitä, että omassa kodissani vieraat lapset tonkivat toisten kaappeja. Tietysti kyseessä on pojan paras kaveri. Ja hänellä on omat nepsy-jutut, mutta kuitenkin. Ja nyt muutenkin oli kiirettä. Synttärisankari teki läksyjä. Tyttö tuli huoneestaan ja sanoi pojan kaverille:
"Sun pitää kyllä lähtee. Pian tulee vieraat."
"JOOJOO!!"
Vaimokin tuli töistä. Reilun puolen tunnin päästä tulisivat vieraat.
"Se kakku pitää ottaa sulaamaan."
Kaivelin pakastista ja huomasimme: "SULATUSAIKA 3 TUNTIA."
Voi tykittävä otsasuoni!!! Voihan Sastamala! Voiskohan tuota mikrottaa? Aito ruotsalainen pakastekakku. Ei muuta kuin Benny Hill-loppukohtauksen pikakävelyvauhtia lähimpään konditoriaan. Ja siellä tietysti mä jouduin jonoon. Edessä oli kaksi opiskelijatyttöstä, jotka arpoivat kumman -50% hintaisen eilen elmekelmuun väännetyn leivän he nyt sitten söisivät ja kumpi tarjoo ja mitä. Ei hittolainen. Tommonen leipä, missä on kaksi ruohonkortta ristissä. Puoleen hintaan. Varmaankin yksisarvisen kullattuja peräkarvoja.
He tekivät onnistuneen ostotapahtuman. Ja sitten minun vuoroni.
"Ja mitä herralle saisi olla?"
"Joku kakku ja äkkiä. Kiitos!"
perjantai 27. syyskuuta 2013
Aamupahoinvointia
Dear Eki! Aamut on mulla yhtä hässäkkää. Olenko normaali? Terv. Yx faija Tampesterista.
Lapsiperheen aamut ovat yleensä yhtä hässäkkää. Ja eläminen yleensä. Tämän pitäisi sanoa vanhan Clearasil-kasvovesimainoksen teini-ikäisen poitsun suomeksi dubatulla äänellä. Ja oikeastaan kaikki, mikä liittyy elämiseen 24/7. Mutta etenkin aamut. Sit kun en keksi mitään kirjoitettavaa, voin kirjoittaa lapsiperheen päivästä, iltapäivästä, aamupäivästä, illasta, alkuillasta, yöstä jne. Mutta nyt siis aamusta.
Aamut menevät yleensä aika samalla kaavalla. Tietysti allekirjoittanut on syrjäytymisvaarassa oleva insinööri, jolle sitten on aika paljon lasten hoitoon liittyviä tehtäviä päivänsaikaan annettu. Normiperheissä minun virkaa ajavat jääkaapin oveen kiinnitetyt post-it lappuset ja kustannuspaikoilta soitetut lukuisat huolestuneet älypuhelinsoitot...
Vaimo herää ensin. Hän käy töissä. Tuo leivän kotiin. Ja hänen on kiiruhdettava. Minä jään yleensä makoilemaan. Niin kuin minunlaiset usein jäävät. En tuo leipää kotiin. Kuuntelen aikani rapinaa jo kolinaa, mitä keittiöstä kantautuu. Pian makuuhuoneeseen leviää tuoreen kahvin tuoksu. Aito, lapsityövoimalla kerätty halpa kahvilaatu on muuttunut teräksisessä termoskeittimessä lähes normikahviksi. (Kirjoittajan huom: Presidentti on jo ns. Toimihenkilöpaahtoa)
Kun aamun rapinat on rapisteltu, niin seuraa pukeutumisen kahinat. Ja saattaa tulla kuiskaus: heräähän pian, niin ennätät laittaa lapset kouluun. En ollut tällä kertaa itseohjautuva, vaan minun veltto ruumiinkieleni pakotti vaimoni lähettämään signaalin, jota kuiskaukseksi yleisesti määritellään. Kuiskaus taas tarkoittaa minun aivoissa sitä, ettei vielä ollut todellakaan kiirettä. Vaan esikiire. Ennätin ihan hyvin nähdä tukityöllistämis-uniloita. Kiireessä ihmisen äänensävy muuttuu huomattavan kovaäänisemmäksi ja jopa aggressiiviseksi. Usein valtiovarainministeriössä käytetään tällaista signaalia herätystarkoituksessa.
Ovi kävi. No kyllä se oli minunkin herättävä. Kävin vessassa heittämässä prosessivedet pönttöön ja ihailin hetken suomalaisen toimihenkilön kauneutta. Mutta tämän jälkeen olikin jo käpyteltävä keittiöön. Lapset vetivät vielä huoneissaan Zetoria. Ensimmäiseksi tarkistin lukujärjestykset. Punainen rasti menee tuntia aikaisemmin kouluun kuin sininen rasti. Tämä selvä.
Vaikka herätykset tapahtuivat eriaikaan, niin tein kummankin aamupalat valmiiksi. Siinä oli kaakaota, viiliä, leipää, leikkelettä ja olisiko ollut vielä banskua. Kun ne oli mielestäni siististi lajiteltu. Olikin aamun ensimmäisen mokan vuoro: Meillä on kaksi lasta ja jompi kumpi oli herätettävä. Kumpikohan... Lukujärjestyksessä oli punainen rasti. Eli...
Kuten arvata saattaa, mä menin herättämään pojan.
- Heräätys ukulele. Aamupalalle. Kiirehdithän, ettet myöhästy koulusta. Aikainen lintu madon nappaa...
Poika oli kuin uniltaan herätetty poika. Kun ei meinannut mitään reaktiota syntyä, niin räppäsin kirkkaan valot päälle. Johan alkoi liikettä syntyä. Poika alkoi nousta ja minä menin kaatamaan itselleni kahvia ja laitoin Aamu-TV:n auki. Minusta on hauska ajatella, että minun mediamaksuni ansiosta voin ihmetellä kotosohvalta käsin Annika Damströmin pituutta.
Poika raahautui keittiöön. Minä olin olkkarissa. Ja jonkun ajan kuluttua tyttökin nousi omia aikojaan. Eipähän tarvinnut minun herättää likkaa. Mutta jos tähän mennessä oli keittiöstä kuulunut pieni rapina, niin tilanne tuli muuttumaan.
Heti, kun tyttö istuutui tuolille, kuului:
- ÄLÄ! ÄLÄÄ! LOPETA!
- Mitä siellä oikein tapahtuu?
- TOI KIUSAA MUA!
- Lopeta kiusaaminen. Mitä sä teet siskollesi?
- EN MITÄÄN. SE ÄRSYTTÄÄ!
- ÄLÄÄÄ! EN ÄRSYTÄ. ITE ÄRSYTÄT.
- *huoh*
-ÄLÄÄ. ÄLÄÄÄ.
- Mikä siellä nyt on hätäänä.
- TOI SUUKOTTELEE.
- Älä suukottele. Minua saat suukotella jos haluat.
- ENKÄ SUUKOTTELE!
- Ei sit.
- ÄLÄÄ ÄLÄÄÄ ÄLÄÄ. TON HIHAAN VALUU RÄKÄÄ! YÄÄÄK!
- Syöhän kunnolla, vai kaivellaanko vanha ruokalappu esille?
- ÄLÄÄÄÄ. ÄLÄÄÄ. ÄLÄÄÄ. TOI TUIJOTTAA RUMASTI.
- Tuijota nätisti.
- ÄLÄÄÄ. ÄLÄÄ. ÄLÄÄÄ. TOI NIPISTELEE!
Siis tällaista toisten ärsyttämista koko aamu. Aamu-uutisissa oli kuvaa, kuinka Greenpeacin aktivistit oli laitettu kalterihäkkiin, kuulemaan oikeutensa. Voisikohan pari tuollaista häkkiä toimittaa myös tänne Tampereelle? Venäläistä kalterihäkkiosaamista tässä nyt tarvittiin.
Minulta alkoi palaa käämit. Mä menin vihaisen näköisenä keittiöön ja nyt viilipytty alkoi hieman kiehua yli.
- SIIS MITÄ IHMEEN ÄLYVAPAATA SEKOILUA ON OLLUT KOKO AAMUN? ETTEKÖ OSAA ENÄÄ SYÖDÄ KUNNOLLA?! MÄ KIRJOITAN OPETTAJILLENNE VIESTIN, MITÄ TÄÄLLÄ KOTONA TAPAHTUU.
- Äläää. Hei äläää. Lopeta. Poika pyysi.
Tyttö taas purskahti itkuun. Tämä nyt ei ollut tarkoitukseni. Mutta tällä hetkellä tytöllä on tapa rueta itkemään joka asiasta, jossa häntä kritisoidaan. Oli sitten kyseessä huonosti menneet matikan kokeet tai vaikkapa huoneen siivoomatta jättäminen. Olin kuitenkin suurieleisesti ottanut kynää ja paperiakin esille. Tosin tämä jäi uhkaukseksi, koska vielä tämä toimi.
Tilanne rauhoittui. Keittiöstä ei kuulunut yhtään kinastelua. Kello alkoi jo olla niin paljon, että mun piti sanoa pojalle:
- Ryhdypäs pukemaan ulkovaatteita. Pian tulee kiire.
Poika tuli mun luo ja katsoi kelloa ja minua:
- Ei minulla ole mikään kiire. Mä meen ysiin. Sisko menee kasiin.
- Siis ei yhden kerran?! Mikset sanonut, että mä oon herättänyt ekana väärän tyypin??!!
- Et sä kysynyt. Saanko mennä pelaamaan tabletilla?
Ziiiiiit. Ziiiiit. Ziiiiit. Siis mä tunsin mun otsasuonteni pullistuvan. Mä olin herättänyt väärän lapsen. Tyttö oli vielä keittiössä yöpuvussaan. Koska kaikki aika oli hänellä mennyt ÄLÄ-huutojen huutamiseen ja veljen kikkailuista ilmoittamiseen, niin hän oli leivästä ennättänyt pari pientä nokaretta haukkaista.
- Kuule, nyt. Sun pitäis olla ihan pian jo koulumatkalla. Sulla on kiire. Mene nyt äkkiä pukemaan.
Tyttö alkoi taas itkemään.
- MIKSET SÄ HERÄTTÄNYT MUA. MÄ NYT MYÖHÄSTYN SUN TAKIA. MUT OIS PITÄNYT HERÄTTÄÄ ENSIN. SUN VIKA!
Huokaus. En jaksanut muistuttaa, että jos hän olisi istunut ja syönyt aamupalapöydässä kiltisti ja syönyt reippaasti, niin hän olisi hyvin ennättänyt tehdä kaikki aamutoimet.
Tyttö ryhtyi heti pukemaan Ja minun korvistani tuli samanlainen valkoinen savu, fumata bianca, mitä konklaavi tupsauttelee paavia valittaessa Vatikaanissa.
- Heihei. Tyttö huikkasi ovelta.
- Heippa. Hyvää koulupäivää.
Lapsiperheen aamut ovat yleensä yhtä hässäkkää. Ja eläminen yleensä. Tämän pitäisi sanoa vanhan Clearasil-kasvovesimainoksen teini-ikäisen poitsun suomeksi dubatulla äänellä. Ja oikeastaan kaikki, mikä liittyy elämiseen 24/7. Mutta etenkin aamut. Sit kun en keksi mitään kirjoitettavaa, voin kirjoittaa lapsiperheen päivästä, iltapäivästä, aamupäivästä, illasta, alkuillasta, yöstä jne. Mutta nyt siis aamusta.
Aamut menevät yleensä aika samalla kaavalla. Tietysti allekirjoittanut on syrjäytymisvaarassa oleva insinööri, jolle sitten on aika paljon lasten hoitoon liittyviä tehtäviä päivänsaikaan annettu. Normiperheissä minun virkaa ajavat jääkaapin oveen kiinnitetyt post-it lappuset ja kustannuspaikoilta soitetut lukuisat huolestuneet älypuhelinsoitot...
Vaimo herää ensin. Hän käy töissä. Tuo leivän kotiin. Ja hänen on kiiruhdettava. Minä jään yleensä makoilemaan. Niin kuin minunlaiset usein jäävät. En tuo leipää kotiin. Kuuntelen aikani rapinaa jo kolinaa, mitä keittiöstä kantautuu. Pian makuuhuoneeseen leviää tuoreen kahvin tuoksu. Aito, lapsityövoimalla kerätty halpa kahvilaatu on muuttunut teräksisessä termoskeittimessä lähes normikahviksi. (Kirjoittajan huom: Presidentti on jo ns. Toimihenkilöpaahtoa)
Kun aamun rapinat on rapisteltu, niin seuraa pukeutumisen kahinat. Ja saattaa tulla kuiskaus: heräähän pian, niin ennätät laittaa lapset kouluun. En ollut tällä kertaa itseohjautuva, vaan minun veltto ruumiinkieleni pakotti vaimoni lähettämään signaalin, jota kuiskaukseksi yleisesti määritellään. Kuiskaus taas tarkoittaa minun aivoissa sitä, ettei vielä ollut todellakaan kiirettä. Vaan esikiire. Ennätin ihan hyvin nähdä tukityöllistämis-uniloita. Kiireessä ihmisen äänensävy muuttuu huomattavan kovaäänisemmäksi ja jopa aggressiiviseksi. Usein valtiovarainministeriössä käytetään tällaista signaalia herätystarkoituksessa.
Ovi kävi. No kyllä se oli minunkin herättävä. Kävin vessassa heittämässä prosessivedet pönttöön ja ihailin hetken suomalaisen toimihenkilön kauneutta. Mutta tämän jälkeen olikin jo käpyteltävä keittiöön. Lapset vetivät vielä huoneissaan Zetoria. Ensimmäiseksi tarkistin lukujärjestykset. Punainen rasti menee tuntia aikaisemmin kouluun kuin sininen rasti. Tämä selvä.
Vaikka herätykset tapahtuivat eriaikaan, niin tein kummankin aamupalat valmiiksi. Siinä oli kaakaota, viiliä, leipää, leikkelettä ja olisiko ollut vielä banskua. Kun ne oli mielestäni siististi lajiteltu. Olikin aamun ensimmäisen mokan vuoro: Meillä on kaksi lasta ja jompi kumpi oli herätettävä. Kumpikohan... Lukujärjestyksessä oli punainen rasti. Eli...
Kuten arvata saattaa, mä menin herättämään pojan.
- Heräätys ukulele. Aamupalalle. Kiirehdithän, ettet myöhästy koulusta. Aikainen lintu madon nappaa...
Poika oli kuin uniltaan herätetty poika. Kun ei meinannut mitään reaktiota syntyä, niin räppäsin kirkkaan valot päälle. Johan alkoi liikettä syntyä. Poika alkoi nousta ja minä menin kaatamaan itselleni kahvia ja laitoin Aamu-TV:n auki. Minusta on hauska ajatella, että minun mediamaksuni ansiosta voin ihmetellä kotosohvalta käsin Annika Damströmin pituutta.
Poika raahautui keittiöön. Minä olin olkkarissa. Ja jonkun ajan kuluttua tyttökin nousi omia aikojaan. Eipähän tarvinnut minun herättää likkaa. Mutta jos tähän mennessä oli keittiöstä kuulunut pieni rapina, niin tilanne tuli muuttumaan.
Heti, kun tyttö istuutui tuolille, kuului:
- ÄLÄ! ÄLÄÄ! LOPETA!
- Mitä siellä oikein tapahtuu?
- TOI KIUSAA MUA!
- Lopeta kiusaaminen. Mitä sä teet siskollesi?
- EN MITÄÄN. SE ÄRSYTTÄÄ!
- ÄLÄÄÄ! EN ÄRSYTÄ. ITE ÄRSYTÄT.
- *huoh*
-ÄLÄÄ. ÄLÄÄÄ.
- Mikä siellä nyt on hätäänä.
- TOI SUUKOTTELEE.
- Älä suukottele. Minua saat suukotella jos haluat.
- ENKÄ SUUKOTTELE!
- Ei sit.
- ÄLÄÄ ÄLÄÄÄ ÄLÄÄ. TON HIHAAN VALUU RÄKÄÄ! YÄÄÄK!
- Syöhän kunnolla, vai kaivellaanko vanha ruokalappu esille?
- ÄLÄÄÄÄ. ÄLÄÄÄ. ÄLÄÄÄ. TOI TUIJOTTAA RUMASTI.
- Tuijota nätisti.
- ÄLÄÄÄ. ÄLÄÄ. ÄLÄÄÄ. TOI NIPISTELEE!
Siis tällaista toisten ärsyttämista koko aamu. Aamu-uutisissa oli kuvaa, kuinka Greenpeacin aktivistit oli laitettu kalterihäkkiin, kuulemaan oikeutensa. Voisikohan pari tuollaista häkkiä toimittaa myös tänne Tampereelle? Venäläistä kalterihäkkiosaamista tässä nyt tarvittiin.
Minulta alkoi palaa käämit. Mä menin vihaisen näköisenä keittiöön ja nyt viilipytty alkoi hieman kiehua yli.
- SIIS MITÄ IHMEEN ÄLYVAPAATA SEKOILUA ON OLLUT KOKO AAMUN? ETTEKÖ OSAA ENÄÄ SYÖDÄ KUNNOLLA?! MÄ KIRJOITAN OPETTAJILLENNE VIESTIN, MITÄ TÄÄLLÄ KOTONA TAPAHTUU.
- Äläää. Hei äläää. Lopeta. Poika pyysi.
Tyttö taas purskahti itkuun. Tämä nyt ei ollut tarkoitukseni. Mutta tällä hetkellä tytöllä on tapa rueta itkemään joka asiasta, jossa häntä kritisoidaan. Oli sitten kyseessä huonosti menneet matikan kokeet tai vaikkapa huoneen siivoomatta jättäminen. Olin kuitenkin suurieleisesti ottanut kynää ja paperiakin esille. Tosin tämä jäi uhkaukseksi, koska vielä tämä toimi.
Tilanne rauhoittui. Keittiöstä ei kuulunut yhtään kinastelua. Kello alkoi jo olla niin paljon, että mun piti sanoa pojalle:
- Ryhdypäs pukemaan ulkovaatteita. Pian tulee kiire.
Poika tuli mun luo ja katsoi kelloa ja minua:
- Ei minulla ole mikään kiire. Mä meen ysiin. Sisko menee kasiin.
- Siis ei yhden kerran?! Mikset sanonut, että mä oon herättänyt ekana väärän tyypin??!!
- Et sä kysynyt. Saanko mennä pelaamaan tabletilla?
Ziiiiiit. Ziiiiit. Ziiiiit. Siis mä tunsin mun otsasuonteni pullistuvan. Mä olin herättänyt väärän lapsen. Tyttö oli vielä keittiössä yöpuvussaan. Koska kaikki aika oli hänellä mennyt ÄLÄ-huutojen huutamiseen ja veljen kikkailuista ilmoittamiseen, niin hän oli leivästä ennättänyt pari pientä nokaretta haukkaista.
- Kuule, nyt. Sun pitäis olla ihan pian jo koulumatkalla. Sulla on kiire. Mene nyt äkkiä pukemaan.
Tyttö alkoi taas itkemään.
- MIKSET SÄ HERÄTTÄNYT MUA. MÄ NYT MYÖHÄSTYN SUN TAKIA. MUT OIS PITÄNYT HERÄTTÄÄ ENSIN. SUN VIKA!
Huokaus. En jaksanut muistuttaa, että jos hän olisi istunut ja syönyt aamupalapöydässä kiltisti ja syönyt reippaasti, niin hän olisi hyvin ennättänyt tehdä kaikki aamutoimet.
Tyttö ryhtyi heti pukemaan Ja minun korvistani tuli samanlainen valkoinen savu, fumata bianca, mitä konklaavi tupsauttelee paavia valittaessa Vatikaanissa.
- Heihei. Tyttö huikkasi ovelta.
- Heippa. Hyvää koulupäivää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)