Kirahvin kiima

Oli varhaisraskauden ultran vuoro. On tämä vaan jotenkin ihmeellistä. Ultra vahvistaa sen, mitä sitä onkaan tullut tehtyä. Tai jäänyt tekemättä. Siitä on jo aikaa, kun muksut ovat olleet pienempiä. Nyt on siis aika palauttaa vaihteeksi tämä aika mieleen. Tietysti kauhukuvana voisin lukea aikaisempia blogejani, joissa lapset olivat pienempiä. Kertausharjoituksena. Jätän väliin.

Tämän kirjoituksen ja ajatuksen katkaisi sopivasti Oulusta soitteleva lehti-myyjä, joka kauppasi Tiede-lehteä sekä H-kirjainta joka läpheen. En tilhannhut, mutta naurhoin murtheelle.

Mutta tässä on siis muutoksen tuulia ilmassa. Sopivasti kun auto on maksettu, niin se käykin pieneksi. Se on raskauden ensimmäisiä merkkejä. Muita oireita, kun raskaus etenee ovat esim. huushollin käyminen pieneksi, selittämätön halu äänestää RKP:tä, printata 3D-tulostimella vauvalle kaikki lelut, Moron lukeminen, filatelia, äänenmurros (lässytysmoodi päälle), käsittämätön halu hakea kaikkia Kelan tarjoamia tukipalveluja, Alex Stubbin seuraaminen Twitterissä jne jne… Oireet ovat yksilölisiä.

Tunsin itseni hieman vanhaksi ultran odotussalissa. Tietysti tämä on tuttua huttua, mutta kun niistä aikaisemmista on jo aikaa… Muut älypuhelintaan naputtavat jonottajat olivat minua kymmenkunta vuotta nuorempia. Odotussalissa oli televisio päällä. Yleisradiomme esitti luontodokumenttia. Oli juuri kirahvin parittelu menossa. Itse olen muuten 184 cm pitkä. Tuli vain kirahvista mieleen. Kirahvilla on kiima-aika kerran kahdessa vuodessa. Silloin on kenokaulojen toimittava. Kirahvi haistelee takapuolta huulissa olevilla systeemeillä. Niinpä kiima-aikoina kirahvin naama on mallia Mick Jagger. Yritin ajatuksen voimalla vaihtaa television kanavaa. Esimerkiksi teksti-TV olisi toiminut nyt äärimmäisen hyvin. Ja sieltä esim. varoitussivut tulevista tykistön kovapanosammunnoista.

Onneksi meidät kutsuttiin sisään. Ennen kuin joku virtahepo tai Afrikannorsu olisi ennättänyt kiimaan. Mutta kyllä sitä isommalle ukollekin tippa tuli… LINSSIIN, kun näki tulevan veronmaksajan ja peruskoulussa koodaavan ihmishahmon lilluvan vielä turvallisissa vesissä autuaan tietämättömänä kylmästä maailmasta ja Kansallisesta Kokoomuksesta. Hieman hymyilytti, kun saimme näköyhteyden kuun pimeälle puolelle, niin sielläpä Taantuma-Kestävyysvaje heilautti heti kättään meille. Morjens!

Tämä tulokas muuttaa mun elämän aivan totaalisesti. Teenkö mä nyt vauvablogin, askartelublogin, odotusblogin, vauvamasublogin, odotusajan muotiblogin, ruokablogin, remppablogin… vai pitäydynkö tässä varphusparvhessa, niin kuin murretta väänthävät lehtimyyjhät sanhoisivat.

No eiköhän tämä Varpusparvi taivu noihin kaikkiin tilanteisiin.

Ultran kanssa samalle päivälle sattui yksi haastattelukin. Välittömästi. Tosin ennätimme me vaimon kanssa hörppästä sikiökahvit, ennen kiirehdintää haastatteluun. Minun olisi pitänyt ottaa CV mukaani. Meinasin näyttää CV:nä ultrakuvaa tulevasta Taantuma-Kestävyysvajeesta. Jotain tämäkin insinööri osaa.

Koti ja koulu

Tampereen kouluissa on käytössä Helmi. Ja se on työllistänyt meitä vanhempina. Aika paljon. Ja olisikohan tässä myös tätä tuskan lisääntymistä suhteutettava saatavilla olevan tiedon määrään. Helmen sivuilla on määritelmä tästä ohjelmasta:

"Helmi on nykyaikainen, helppokäyttöinen ja täysin Internet-pohjainen järjestelmä, joka on suunniteltu kokonaisvaltaiseksi työkaluksi opetustoimelle ja kouluille vastaamaan 2010-luvun haasteisiin. Helmi-järjestelmä tarjoaa joustavat toiminnallisuudet kaikille käyttäjäryhmille aina oppilaan kotoa sivistystoimen johtoon asti sidosryhmät mukaanlukien."

Omana kouluaikana oli käytössä reissuvihot ja puhelimet. Nyt emme olekaan enää lapsiemme vanhempia vaan joku hemmetin sidosryhmä. Tänään viimeksi kirjauduin Helmeen. Minulla on siihen salasana ja käyttäjätunnus. Okei, naputan ne järjestelmään ja pian napsahtavat molempien lasten teidot näytölle. Ensimmäiseksi katsoin, oliko pojan opettaja lukenut viestin, minkä laitoin eilen. Poika oksenteli ja oli joku mahatauti iskenyt yön aikana. Poika oli siis kotona minun kanssani. Laitoin siitä siis viestiä ja olipa tullut vastauskin. Nyt minun oli kuitattava nähdyksi kuuden tunnin poissaolot. Naks. Naks. Naks. Naks. Naks. Naks. Nämä oli useampi eri opettaja laittanut järjestelmään.

Tämä oli selvä. Sitten kahlasin molempien lasten viestejä läpi. Onkin tulossa aika paljon kaikennäköistä: molemmilla luokkakuvat, tytöllä useampi uintikerta, pojalla taas äikän ja englannin kokeet. Bilsan koe oli mennyt luokalla hyvin, koska on käyttänyt lievempää arvostelutaulukkoa. Pojan luokalle tulossa uusi oppilas. Poika on menossa katsomaan elokuvaa, jonka hän on jo nähnyt ja tarvitsee neljä euroa... Terkkari laittanut omat terveisensä. Rehtori taas käski muistuttaa kännyköiden käytöstä. Ja kertoi arvostavansa kodin ja koulun yhteistyötä, mutta muistutti vanhempien vastuuta lapsista. Pojan vanhempainilta tuleekin nyt ihan seuraavaksi, anteeksi myöhäinen ilmoitus. Vanhempainyhdistys taas oli huolissaan tulevasta gospel-konsertista...

Ei hittolainen. Mun oli otettava nyt tietsikan kalenteri käyttöön. Niin paljon asioita muistettavana. Joustavat toiminnallisuudet kaikille käyttäjäryhmille aina oppilaan kotoa sivistystoimen johtoon asti työllistää niin kotona ja koulussa. Napsuttelut, raportoinnit ja kalenterimerkinnät muistuttavat minua tuotannonohjausjärjestelmistä. Onko lapsesta tullut liukuhihnalla menevä koulubroileri, jonka läpimenoaika tässä koulutusprosessissa on n. 15 vuotta? Raporteista puuttuu vain hintalappu, paljonko mikäkin vahaliidun käyttö tai kouluruokailu kustantaa. Ja sekin vielä puuttuu, etten muista nähneeni viestiä, joissa etsitään syyllistä johonkin.

Noh. Turha pullikoida 2010-luvun haasteiden edessä. Minut ja vaimoni käsittävä sidosryhmä siis luki opettajan viestit. Ja aika hauskaksi tämän teki, että monessa jutussa, etenkin koeuutisissa, oli loppukaneettina: oppilaat ovat kyllä tietoisia koealueesta....

Tämä voi tulla yllätyksenä monelle opettajalle, mutta mulle noi koejutut tuli ylläripyllärinä. Lapsilta kun kyselen kokeista/koulupäivästä: niin saan usein vastauksena emmäätiijä, ihansama, eisenväliä, äläkyselekokoajanmunkoulusta... jne.

Eli koulupäivän kulusta olen lasten ihan hyvin se meni-tiedon varassa.

Minä: "Hei, teillä on huomenna kokeet! Tiesitkö sitä?"
Poika: "Kyllä mä sen tiesin! Entä sitten?"
Minä: "Oletko lukenut yhtään?"
Poika: "En ole."
Minä: "Mikset sä ole kertonut, että sulla on kokeet? Nyt vasta luin Helmestä."
Poika: "Et sä kysynyt..."

Ja otsasuoneni pullistuu.

Helmen kaltaisten ohjelmien myötä olemme kotona ehkä liiankin tietoisia koulusta. Huomaamme käyvämme alakoulua lastemme kanssa. Ehkäpä monet haluavat lapsilleen "vain parasta" ja haluavat välttää karikot, missä itse on seilannut koulutaipaleen alkuvuosina. Mutta onko tämä karhunpalvelus lapsille? Ja meistä on tullut ohjelmistotalojen mainitsema sidosryhmä, jonka eteen on paiskaistu 2010-luvun koulunkäynnin haasteellisuus. Ja halutessamme siis saadaan yhteys sivistystoimen johtoon.

Koululaisena minua olisi rassannut, jos vanhemmat olisivat puuttuneet minun läksyjen tekoon. Samoin kuin omat lapseni nyt mä vastailin koulupäivästä: ihan hyvin se meni-virrellä. Ja se riitti vanhemmille. Luultavasti vanhempainilloissa sitten kävivät asioita läpi, kun nykyään ne läpsähtää tietokoneen, tabletin, kännykän tai läppärin näytölle. Muistan yhden kerran vanhempieni kertoneen vanhempainillan jälkeen:

"Kuuleppas. Opettajat olivat huolissaan sinun nimikirjoituksesta. Se on suttuinen."

Viesti meni perille. Ja muistan tuon vuosikymmenien jälkeenkin.