Tulkee kaikki nyt laulamaan

Blogimaailmassa on paljon tammikuun alun traditioita. Nuutin jälkeisenä päivänä onkin tapana kantaa blogin joulukalenteri roskikseen ja heittää kaikki jouluun liittyvät blogimerkinnät historiaan. Tämän jälkeen vihkiytynyt bloggaaja valittaa tammikuun ensimmäisessä bloggauksessaan, kuinka ei ole ennättänyt kirjoittaa, kun on ollut kiirettä. Ja sysää vastuun saamattomuudestaan itse joulupukille. Samoin tammikuun ensimmäisessä tekstissä on tapana paketoida kulunut vuosi pakettiin (ellei sen ole tehnyt jo vuoden viimeisessä bloggauksessa). Samoin on suurten lupausten aika, jotka syystä tai toisesta eivät toteudukaan tai sitten toteutuvat vesittyneinä.

Miltäs sitten uusi vuosi näyttääkään: 2014. Ne, jotka kirjoittavat numeroilla tekstejä, näkevät välittömästi vuodessa salaviestin. 2=Z, 0=O, 1=I ja 4=A. Saamme sanan ZOIA. Niinpä niin. Soija. Soijaa pukkaa. Putous alkoi. Ja meidän lapset rakastavat tuota ohjelmaa, jossa juontaja muistuttaa näyttelijöille kirosanojen ja alapäävitsien aikana, että tämä on lastenohjelma.

Hirmuisen nopeasti meni meikäläisen joulut ja uudet vuodetkin. Ollaan jo hyvää matkaa tammikuussa. Päällimmäisenä ajatuksena on oman virman perustaminen, mikä nyt tuntuu erityisen hyvältä uuden vuoden lupaukselta. Enpähän olisi itsestäni uskonut, että kovaa vauhtia ollaan puskemassa päätä yrittäjyyden pohjattomaan suohon, mutta näin siinä on käymässä. Mutta oikeastaan kansantaloudellisesti ajatus on kannatettava. Jos kukaan ei tajua mun erinomaisuuttani, niin työllistetäänpäs sitten itseni. Trololoo.

Ensimmäisenä urakkana on ollut tarvittavien vehkeiden hankkiminen yritystoimintaan. Se on melkoista riskipeliä. Jos homma ei lähdekään skulaan kuin Andy McCoyn kitarasoolo Million Miles Awayssa, on sitten itse vastattava riskeistä. No, silloinhan minä voin sanoa, onpahan mulla sit ainakin kalliit lelut.

Ensimmäisenä tuotekehityksen huippuinnovaationa on tietysti Tulkee, kirkasvalodildo. Jos Jari Sarasvuon kirjat kuuluvat Täällä pohjantähden alla-trilogian ja Tuntemattoman väliin, niin Tulkee laitetaan ehdottomasti Kipukoukun ja Korvavalon kanssa samaan vitriiniin pölyttymään. Tuotekehittely on menossa ja ensimmäinen prototyyppi on jo tulostettu.

 

Tulkeen hyvänä ominaisuutena mainittakoon, että se on Rivo-Riitta mallistoa. Mahtuu sisälle kuukauden eväät. Tuonne sisälle vois printata vielä kaverimukinkin. Ja se on niin valtava, ettei sitä voi vahingossa tunkea korvaan ja työntyä kilpailijaksi korvavalomarkkinoille.

Tulkeen ensimmäisen teaserikin tehtiin minuutissa.

Ja prototyyppi tulostettuna:

 

Luulenpa, ettei ensi jouluna Sauli ja Jenni saakaan perinteistä jouluhaukea…

Kysymyksiä meille ja kiusaajille

Kiusa se on pienikin kiusa. Haukkuva koira ei pure. Joka toiselle kuoppaa kaivaa, itse siihen lankeaa... Sananlaskut vilisee kiusaamista. Kiusaamista on tapahtunut iät ja ajat. Ja tulee tapahtumaan. Kiusaamisen muodot saattavat vain ajan mukaan muuttua. Mutta mitä se kiusaaminen on? Miksi ryhdytään kiusaajaksi? Kiusaamiseen liittyy paljon kysymyksiä, mutta pelottavan vähän vastauksia.

Nyt on netit täynnä kiusaamis-tarinoita. Toinen toistaan järkyttävämpiä. Monet niistä liittyy työpaikalla tapahtuvaan kiusaamiseen. Mutta on myös nettikiusaamista. Ja monet uskaltautuvat vasta paljon vanhempina kertoa lapsuudessa tapahtuneesta kiusaamisesta. Jotkut kiusatutkin ovat tulleet julkisuuteen. Ja kertovat tietysti olevansa pahoillaan asiasta ja he ovat kasvaneet ihmisinä ja persoonina.

Miten kiusaaminen määritellään? Jos haluaa käsittää kiusaamisen laajasti, niin ehkäpä se voi olla tunne, että nyt minua kiusataan. Tämä on jokaisella henkilökohtaista ja kynnys siihen, että mennään vaikkapa harmittomasta vitsin heittelystä suoranaiseen nälvimiseen on eri ihmisillä hyvinkin eri tasolla. Ja juuri tämä tekeekin asian hyvin vaikeaksi. Jos hyvin laajasti katsellaan, niin tämän määritelmän mukaan kiusaamista on kaikki väliltä alakoulun huutoäänestyksestä viimeiseksi jättämisestä kansojen väliseen sotaan.

Ystävämme Wikipedia kertoo kiusaamisen olevan "verbaalista, eleellistä tai fyysistä aggressiivista käyttäytymistä. Kiusaaminen on toisen suunnitelmallista ja tahallista alistamista onnettomaan ja voimattomaan mielentilaan."

Kiusaamista on netissä. Ja kiusan puolelle menee toisten asiaton syyttely. Ehkä monet kiusatuksi tulleet kokevat, että he voivat antaa vahingon kiertää. Ehkäpä se tuo jonkinlaista Hammurabin lain suomaa oikeutusta asiaan. Netissä, kuten "oikeassakin elämässä" kiusaaminen voi tapahtua nimellä tai nimimerkillä. Syytä tai ilman syytä.

Netti ja sosiaalinen media nopeuttavat kiusan tekoa. Monet väärät tilit voivat olla tätä. Mutta jos ajatellaan vaikkapa jotain yritystä nykypäivänä. Nyt on ollut muotia, että kun perheen isä ostaa kaupasta lakusekoituksen, niin hänpä päättääkin ensin lajitella eri karkit eri pinoihin. Ja jos käykin niin, että salmiakin makuisia onkin vain kaksi ja tavallisia lakuja kaksikymmentä, niin otetaanpas kuva ja laitetaanpas Naamakirjaan. Ja kun ihmiset ovat kauhistelleet tarpeeksi kauan, niin lopulta iltapäivälehdetkin heräävät ja tekevät uutisen aiheesta. Kuluttaja tuntee tulleensa kusetetuksi (hassua, miten sanat kiusattu ja kusetettu näyttävät samalta kirjoitettuina), kun on saanut vaihtelevantasoisen pussin ja yrittäjä taas tuntee tulleensa kiusatuksi, kun kuluttaja toitottaa kaikelle kansalle, eikä ota ensin heihin yhteyttä. Muistan itsekin ostaneeni 1980-luvulla Noitapillipussin. Ihmettelin, kun pussissa oli puinen tikku. Laitoin sen roskiin. Jos se olisi tapahtunut nyt, niin siitä olisi varmaan tullut #tikkukohu.

Työpaikoilla kiusaamista sattuu kokoajan. Itselläni on kokemusta paperitehtaalta, jossa yksi mieshenkilö itketti kokoajan yhtä naistyöntekijää. Tunsin olevani aika voimaton tilanteessa. Olin kesätyöntekijä ja sivullisena katselin tätä tilannetta. Tämä oli sitä aikaa, jolloin ei vielä julkisesti puhuttu kiusaamisesta. Tähän olisi pitänyt puuttua. Kiusaaminen on myös asiasta vaikeneminen. Olisiko tämä passiivista kiusaamista? Jälkeenpäin olen miettinyt aika useinkin tätä naishenkilöä.

YT-neuvotteluiden aikana asiantuntijaorganisaatioissa ainakin miesvoittoisissa työpaikoissa tapahtuu taas oman arvon nostoa ja toisten taitojen mollaamista. Miehet ovat usein piilokiusaajia. Silmien alla voidaan olla hyvää kaveria, mutta esimiesten seurassa sitten sävel vaihtuukin. Usein kriisitilanteet voivat aiheuttaa "kiusaamistarvetta" yhteisöissä. Heikoimmat jätetään leijonille.

Voiko opettajat olla kiusaajia? Tämä tapaus tuli mieleen, kun mietin vanhoja opettajiani. Usein monet vertasivat minua isoveljeen. Ja pikkuveljeä verrattiin minuun. Mä en ollut niin hyvä historiassa kuin vanhempi velipoika. Ja äikän aineissakin veli ois kirjoittanut paremmin. Tosin pikkuveljen erään aineen opettaja alakoulussa ihmetteli, miten huono pikkuveljeni onkaan tännä aineessa.. Ottaisi opiskelussa minusta mallia. Kyseinen ope ei tainnut tietää, että minä tein läksyt tunnin alussa ja painelin muistilla. Veli olisi tarvinnut toisenlaista palautetta. Eikä tee niinkuin veljesi. Myös silmätikuksi ottaminen voi olla kiusaamista. Olisikohan niin, että ammattitaidon puute aiheuttaa tarpeen kiusaamiselle jopa opettajillekin?

Entäs ihmiset, jotka ovat sairaita? Oikeuttaako se kiusaamiseen? Itselläni oli jonkin sortin narsistinen äiti. Ja aika ajoin hän teki asioista hyvinkin vaikeita. Koska hän oli äitini, niin vaihtoehtoina oli totaalinen välirikko tai tasapainoilu trapetsinarulla ilman suojaverkkoa. Valitsin taiteilun. Netistä olen nyt myöhemmin lukenut kohtalotovereiden kirjoituksia. Monet olisivat valinneet tilanteessani toisin. Onko se kiusaamista, jos ei tiedosta kiusaamista?

Itse pienten lasten isänä olen joutunut olemaan aika tarkkakorvainen, mitä tapahtuu heidän elämässä. Yrittänyt kysellä kiusaamisasioista ja yrittänyt kitkeä sisarusten kanssa käytävän sanasodan/tappelun vaihtelevalla menestyksellä. Nyt kun on seksuaalivähemmistöasiat pinnalla, niin lasten suussa raikuvat homot ja heterot ja lesbot kokoajan. Vanhempina joudumme puuttumaan kiusaamistilanteisiin.

Löysin itsestäni pelottavan puolen. Hautausmaahan, johon isäni ja äitini on haudattu, on vanhempien hautapaikan läheisyyteen haudattu minua muutaman vuoden minua aikaisemmin syntynyt mies. Meinasin kirjoittaa, että "poika", koska minä muistan hänet aina isona korstona, joka koulumatkalla Notkotien puolessavälin järjesti aina jonkin kohtauksen. Pilkkasi, nauroi ja nälvi. Ja muutaman kerran jopa esti fyysisesti mun koulumatkan. Etenkin ala-asteella ensimmäisillä luokilla tämä tuntui ahdistavalta.

Tiet erkanivat koulujen vaihtuessa, enkä varmaan asiaa ajatellut parin vuosikymmeneen, kunnes sitten hautajaisissa näin hautakiven. Mieleeni tuli heti lapsuusajan tapahtumat. Vaikka asia ei ollut painanut minua pitkään, pitkään aikaan, minulle tuli ajatus: "Nyt minä olen turvassa" mieleeni. Anteeksi.

Passilla

Kävin hakemassa passin. En tiedä onko juuri nyt rahaa lähteä mihinkään. Mutta ompahan nyt sellainenkin mulla. Ehkä suurin syy oli siinä, että vanhemmassa matkustusasiakirjassani oli naama päässyt vanhenemaan: Parasta ennen- leima mennyt umpeen ja otsassa vilkkui henkinen punainen hintalappu. Näytin siis passissani valitettavan Pertti Perusinsinööriltä. Just sellaiselta, joka ei uskalla naisia hakeen tanssimaan, lämmittää iltapalaksi kissansa syömättä jättämän annoksen ja baari-illan jännittävin keskustelu liittyy mustekynään, jota joutuu lainaamaan jollekulle. Eli passi oli näihin syihin vedoten hankittava.

Okei. Ensiksi minun piti varata aika siihen, että täytän poliisiasemalla hakemuskaavakkeen. Kuulostaa tehokkaalta. Jollekin on maksettu paljon, jotta oli keksinyt työkalun kulujen pienentämiseen. Päivämäärä löytyi kalenterista. Tampereen poliisilaitoksella oli tilaa näinkin isolle ukolle kahden viikon päästä tästä verkossa tapahtuneesta toimituksesta. Byrokratian rattaiden hitauteen tottuneena, pidin tätä kohtuuaikana. Tämä tehokkuus on valitettavan yksipuolista.

Mutta jo pienenä Aku Ankasta opin, että “Turha taistella tutkainta vastaan”. Se pätee näissä asioissa, joten aikaani kiltisti odotellessa minun piti käydä passikuvassa. Viralliseen tarkoitukseen tarkoitettu kuvatus, joka näyttäisi minulta oli mulle saavuttamaton rasti. Eli käpyttelin kiltisti meistä parin korttelin päähän kuvaussessioihin. Kuvaamon ulkopuolella olikin iso mainos: “Passikuvat heti mukaasi”. Tämähän sopi minulle.

Astuin ovesta sisään ja minua tervehti oven aukaisuun reagoiva pimpom-ääni. Jouduin jonoon. Edessäni oli vanhempi naishenkilö. Seniorikansalainen, joka oli kuvia hakemassa. Koska kyseessä oli jono ja henkilö, joka on minun edessä, niin se yleensä tarkoittaa sitä, että jotain mystistä on tapahtunut ja sitä sitten selvitellään seuraava vartti. Mielessäni jo itkin paikan mainosta: “Passikuvat heti mukaasi.” Ja alla vakuutusyhtiöfontilla: “Odottaessasi.”

Siinä sitten edessä käytiin valokuvaushistoria lävitse. Mummelilla oli filmikamerakuvia kadoksissa. Ja sitä sitten penkoivat tiskin alta. Myyjä vihjaisi vielä, että heiltä saisi halpoja digikameroita, mutta mummeli kieltäytyi, kun hänen kameransa toimi ihan hyvin.

Itseäni hymyilytti. Jotenkin mahtava asenne: Miksi ostaa, kun entinenkin on kunnossa. Takahuoneesta taisi sitten tulla itse omistaja paikalle ja ei muuta ko palvelemaan minua. Omistaja on 40…50-vee naishenkilö. Tähän kategoriaan kuuluvat yrittäjät näyttävät samoilta, käyttävät samanlaisia silmälaseja, käyvät samalla kampaajalla, tuoksuvat samalta ja juttelevat samoja. Asiallinen tervehdys ja nyökkäys mulle.

Halusin passikuvan itsestäni ja niin mentiikin takahuoneeseen.

“Voisitko ottaa silmälasisi pois, kun ne ovat noin valtavat?”

Minä otin rillini päästä ja nyt oltiinkin vaaran vyöhykkeellä. Ilman silmälaseja olen kuin sokea lepakko vinkumassa tuolilla ja mä… en näytä ollenkaan minulta ilman laseja. Ennenkuin olin ennättänyt sanoa “suomalainen työ ei enää kannata nykymaailmassa” olikin musta otettu useita kuvia. Ilman silmälaseja. Kiva.

Kuvaaja meni tietokoneelle ja valittiin paras otos. Katselin juroja ilmeitäni. Mun kuvat oli koneella kuin takavuosien Baader-Meinhof-ryhmän etsintäkuulutukset. Joku niistä sitten valittiin suosikiksi.

“Me lähetetään tämä sähköisesti poliisille.”

“Tämäpä hyvä. Sitten mä en tarvitsekaan paperikopioita.”

“Tuota. Passikuvaan kuuluu kuusi paperikopiota.”

“Kuusi. Mitä hittoa mä teen kuudella kuvalla, jotka ei näytä minulta?”

“No…. öööh… sä voit antaa niitä kavareillesi.”

Tsiisus… tätä keskustelua oli turha jatkaa. Mä meen passikuvaan passia varten. Ja passikuvan lisäksi saan kuusi paperiversiota kammottavia läskipäitä, joista ei saa kuin vähäksi aikaa hupia Instagrammiin.

Menimme sitten kassalle. Kassalla omistaja sitten alkoi leikkurilla leikkaaman terroristejä toisistaan. Ja kuinkas ollakaan, leikkurin terä oli tylsynyt…

“Ääh… tämä pitäisi teroittaa…”

Ja toden tottakin. Tällä kertaa ei terä uponnut kuin veitsi pohjalaisukon vatsanahkaan, vaan sain katsella kassalla tapahtuvaa nitkuttamista jonkun aikaa.

Lopulta siamilaiset kuutoset oli saatu erotettua toisistaan ja laitettu kirjekuoreen, jotta kuvat eivät mene pilalle parin korttelin matkalla. Maksoin ja kiitin kohteliaasti ja käpyttelin kotiin. Nyt minulla oli passikuva hankittu ja kuusi kuvaa samalla, joilla en tee yhtään mitään.

Tuli sitten hakemuksen täyttöpäivä. Se oli aurinkoinen alkusyksyn tai loppukesän päivä. Ihana ilma täyttää passihakemus poliisilaitoksella. Mulla kiireisenä ihmisenä oli tietysti puhelimeen laitettu muistutus. “Käy poliisiasemalla. Passi.” Käpyttelin hälytyksen saatuani vallesmannin juttusille.

Vähään aikaan en ollutkaan tuolla käynyt. Muistissa oli edellinen kerta. Oli asunto palanut ja mun piti sitten hakea poliisilaitokselta poliisipartion lippulappu tapauksesta vakuutusyhtiötä varten. Mulla oli naama nokinen ja valkoinen Uuno-takki sotkuinen, kun olin käynyt palopaikalla katsomassa jälkiä ja siirrellytkin tavaroita pois alta. Soitin poliisilaitokselle ja kysyin, voisitteko toimittaa todistuksen sähköpostilla tai kirjeitse minulle vakuutusyhtiötä varten, niin vastaus tuli:

“Tulkaa ihan itse hakemaan. Me ei olla mikään palvelulaitos.”

Hieman hämmentyneenä vastauksesta, käpyttelin poliisilaitokselle ja menin tiskille kyselemään todistusta palopaikalle. Kun sellainen tarvitaan korvauksia ajatellen. Tiskillä oleva poliisi katsoi tuimasti minuun, ihmetteli mun nokista naamaani ja alkoi tonkimaan papereita etsiäkseen raporttia palosta.

“Tuotaa… meillä ei ole sellaista. Ilmeisesti partio ei ole vielä tullut kierrokseltaan. Tulkaa myöhemmin kyselemään”

Ahaa.

Tähän päivään. Olin siis menossa laitokseen, joka ei ole kuulemma palvelulaitos palveltavaksi. No nyt ei ollut ihan niin dramaattinen hetki. Mutta tulipa vain mieleeni. Poliisilaitoksella oli pitkä tiski. Vuorojonotuslappukoneen yläpuolella oli ohjeet. “Ajan varanneet palvellaan taaimmaisilla tiskeillä. Älä ota vuoronumeroa. Teidät kutsutaan.”

Istahdin juoksevan Paavo Nurmen patsaan eteen odottamaan vuoroa. Paavo Nurmi oli ainoa, jolla oli kiire. Kellon oltua sekunnin yli 10:50, huudettiin minut luukulle. Minulta otettiin sormenjäljet ja kirjoitin sähköisesti nimmarin. Jopa minun passikuvakin löytyi verkosta. Otin varulta ihmekuutoset mukaan, kun useimmiten sattuu jotain käsittämätöntä. Tämä kerta menikin jouhevasti. Kupeiden kaiveluiden jälkeen kerrottiin passin tulevan R-kioskille parin viikon sisään. Ja virkailija totesi:

“Sun kannattaa näyttää tuota ajokorttia ennemmin kuin vanhaa passiasi… Olet hieman muuttunut edellisestä passikuvasta…”

Sitä siis odottamaan. Tekstaria. Ilmoitus tuli sitten parin viikon sisään eli toissapäivänä mulle. Tekstiviestin lähettäjä oli POLIISI isoilla kirjaimilla. Passi oli noudettavissa. Tosin paikka ei ollutkaan lähin Ärrä, vaan kaupungin toisella puolella oleva Ärrä. Tietysti. R-kioskeista minulla ei ole sen kummempia muistikuvia. 90-luvulla välitunnilla Timo raaputti Laukaan ärrältä 100 markkaa Ässä-arvalla. Hän oli lähes yhtä iloinen, kuin minä nyt passinhakureissulla. Ässä Ärrältä.

Julkisuudessa oli joku itkenyt, kun oli saanut väärän passin. Tämä mielessäni minä avasin Ärrän oven. Menin jonottamaan vuoroani. Kiska oli täynnä hedelmäpelien pelaajia. Edelläoleva mieshenkilö oli arpomassa tupakka-askia. Se tehdään nykyään niin salamyhkäisesti, että uskon tämän kiinnostavan nuoria tupakanpolton aloittajia erityisesti.

Minun vuoro.

“Tulin passiani hakemaan.”

Kerroin tekstarilla tulleen koodin. Sit mä näytin ajokorttia.

“Voisitko jäädä odottamaan? Tässä on aikaviivelukko. Huudan sitten kun pari minuuttia on mennyt.”

Ahaa. Pari minuuttia R-kiskalla. No elämä on odottelua varten. Mikä kiire valmiissa maailmassa… Hätäilemällä saa vain… ööh ja niin poispäin. Suomi on täynnä sananlaskuja odottamisen riemusta. No lehtihyllyllä oli varsin kattava miestenlehtirivistö. Ärrällä oli näköjään myös –70% alennuksessa vanhaksi menevät karkit. En haksahtanut mihinkään. Odotin pari minuuttia, kunnes kassalta huudettiin:

“Noniin. Tuletkos, niin katsotaan onko pärstä sama.”

Niin. Passissa oleva tappaja näytti etäisesti minulta. Pärstä sama. Olin saanut passini.