Kirahvin kiima

Oli varhaisraskauden ultran vuoro. On tämä vaan jotenkin ihmeellistä. Ultra vahvistaa sen, mitä sitä onkaan tullut tehtyä. Tai jäänyt tekemättä. Siitä on jo aikaa, kun muksut ovat olleet pienempiä. Nyt on siis aika palauttaa vaihteeksi tämä aika mieleen. Tietysti kauhukuvana voisin lukea aikaisempia blogejani, joissa lapset olivat pienempiä. Kertausharjoituksena. Jätän väliin.

Tämän kirjoituksen ja ajatuksen katkaisi sopivasti Oulusta soitteleva lehti-myyjä, joka kauppasi Tiede-lehteä sekä H-kirjainta joka läpheen. En tilhannhut, mutta naurhoin murtheelle.

Mutta tässä on siis muutoksen tuulia ilmassa. Sopivasti kun auto on maksettu, niin se käykin pieneksi. Se on raskauden ensimmäisiä merkkejä. Muita oireita, kun raskaus etenee ovat esim. huushollin käyminen pieneksi, selittämätön halu äänestää RKP:tä, printata 3D-tulostimella vauvalle kaikki lelut, Moron lukeminen, filatelia, äänenmurros (lässytysmoodi päälle), käsittämätön halu hakea kaikkia Kelan tarjoamia tukipalveluja, Alex Stubbin seuraaminen Twitterissä jne jne… Oireet ovat yksilölisiä.

Tunsin itseni hieman vanhaksi ultran odotussalissa. Tietysti tämä on tuttua huttua, mutta kun niistä aikaisemmista on jo aikaa… Muut älypuhelintaan naputtavat jonottajat olivat minua kymmenkunta vuotta nuorempia. Odotussalissa oli televisio päällä. Yleisradiomme esitti luontodokumenttia. Oli juuri kirahvin parittelu menossa. Itse olen muuten 184 cm pitkä. Tuli vain kirahvista mieleen. Kirahvilla on kiima-aika kerran kahdessa vuodessa. Silloin on kenokaulojen toimittava. Kirahvi haistelee takapuolta huulissa olevilla systeemeillä. Niinpä kiima-aikoina kirahvin naama on mallia Mick Jagger. Yritin ajatuksen voimalla vaihtaa television kanavaa. Esimerkiksi teksti-TV olisi toiminut nyt äärimmäisen hyvin. Ja sieltä esim. varoitussivut tulevista tykistön kovapanosammunnoista.

Onneksi meidät kutsuttiin sisään. Ennen kuin joku virtahepo tai Afrikannorsu olisi ennättänyt kiimaan. Mutta kyllä sitä isommalle ukollekin tippa tuli… LINSSIIN, kun näki tulevan veronmaksajan ja peruskoulussa koodaavan ihmishahmon lilluvan vielä turvallisissa vesissä autuaan tietämättömänä kylmästä maailmasta ja Kansallisesta Kokoomuksesta. Hieman hymyilytti, kun saimme näköyhteyden kuun pimeälle puolelle, niin sielläpä Taantuma-Kestävyysvaje heilautti heti kättään meille. Morjens!

Tämä tulokas muuttaa mun elämän aivan totaalisesti. Teenkö mä nyt vauvablogin, askartelublogin, odotusblogin, vauvamasublogin, odotusajan muotiblogin, ruokablogin, remppablogin… vai pitäydynkö tässä varphusparvhessa, niin kuin murretta väänthävät lehtimyyjhät sanhoisivat.

No eiköhän tämä Varpusparvi taivu noihin kaikkiin tilanteisiin.

Ultran kanssa samalle päivälle sattui yksi haastattelukin. Välittömästi. Tosin ennätimme me vaimon kanssa hörppästä sikiökahvit, ennen kiirehdintää haastatteluun. Minun olisi pitänyt ottaa CV mukaani. Meinasin näyttää CV:nä ultrakuvaa tulevasta Taantuma-Kestävyysvajeesta. Jotain tämäkin insinööri osaa.

Lataa ja varmista

Kun on kotona, muodostuu tietyt rutiinit ikään kuin itsestään. Kello soi. Meikäläinen tikkana ylös. Käyn heittämässä prosessiveteni vessanpönttöön. Vedän vessan. Tai no. Mitäs vetämistä siinä on. Vessanpöntön nuppi on huonosti suunniteltu ja se on katkeillut useasti. Nyt nupin kohdalla on reikä josta pilkistää namiskuukelin torso, johon pitkällä etusormellani yletyn just ja just. Painan sitä ja vessanpönttö tekee sen, mihin se on tarkoitettukin. Eli suhisee ja sihisee aikansa.

Seuraavaksi käsien pesu ja aamupalan vääntöön samalla tarkistaen lasten lukujärjestykset. Ne olivat aikaisemmin värikoodatut. Pojalla oli tumma väri ja tytöllä punainen väri. Mutta nyt saa olla tarkkana. Jompikumpi on käynyt sotkemassa lukkariaan niin, että punaisen päälle on käytetty mustaa väriä. Tämä on aiheuttanut minulle muutaman kerran todellisen haasteen: kumman lapsesta mä nyt herätän. Erään kerran olen jo meinannut laittaa väärän lapsen koulua kiertävälle radalle.

Kun aamupala on väännetty, niin sitten on lapsen/lasten herättäminen vuorossa. Nuoremman herätys onnistuu helposti. Vanhemman taas ei. Nyt tässä vaiheessa on minun aikani. Keitän kahvini ja luen uutiset. Joskus tässä olisi voinut lukea: luen sanomalehden. Mutta minäkin olen kohdannut mediamurrosiän. En jaksa lukea lehdestä vanhoja uutisia.

Ovet käyvät ja huusholliin tulee hiljaisuus. Päivän tunnit ovat sitten minun tehoaikaa. Tai pitäisivät olla. Joskus jopa jotain viksuakin. Olin yhtenä päivänä testaamassa CAD:eja. Tämä tarkoittaa sitä, että nenä on tietokoneen näytöllä kiinni. Kone oli keittiön pöydällä. Minä näytän keskittyneen näköiseltä. Lapset tulivat koulusta. Ovelta kuului:

“Mooooi!”

Vastasin: “Mooi. Miten päivä meni? Oliko hyvää ruokaa?”

“Joo. Oli. Ihan hyvin meni.”

Ja minä sain jatkaa hommiani. Äänistä päätellen oli joitain kavereitakin kylässä. No tämä on tuttua huttua. Pleikkaa hakattiin ja olohuoneesta kuului kovaäänistä hirnumista. Pian minun vierestä kuului:

“Moi!”

Vähänkö säikähdin. Minun viereeni oli hiipinyt minulle tuntematon poika.

“Öööh… No moi.”

Samalla keittiön lamppuna oleva Ikean valaisin rupesi pätkimään. Saatoin olla pikkupojalle pelottava näky. Iso mies, 3D-CAD-ohjelma ja vilkkuvat valot. Aivan kuin jostain toimistotyöntekijästä kertovasta kauhuelokuvasta.

“Mitä sä teet?”

Sanoin miettiväni, mitä CAD-ohjelmaa ryhdyn käyttämään.

“Aha.”

“Saanko mä iPadin lainaan?”

“Tota… no ootappas kun laitan omat jutut sieltä kiinni. Ole hyvä.”

“Saanko ladata pelin?”

“No jos se ei ole maksullinen, niin voidaan joku peli ladata.”

“Mikä sun salasana on? Lataatko Minecraftin? Se maksais alta kympin.”

Nyt meni Vuoden kaverin isä-palkinto tai Kokoomuksen puoluekirja, mutta tähän diiliin en suostunut. Anteeksi.

Lapset vanhenevat, aikuiset nopeammin

Nykypäivän Suomessa monilla lapsiperheillä on lapsia. Lapset tehdään, ne syntyvät, ne kasvavat, ne vanhenevat ja lopulta ne käyvät vain lompakolla. Meillä on kaksi lasta. Tyttö ja poika. Kun lapset kasvavat, he siirtyvät tarhaan, eskariin ja lopulta kouluun, niinkuin meidänkin muksut.

Vanhetessaan heidän vaatimukset muuttuvat. Etenkin jos kyseessä ovat syntymäpäivät tai vaikkapa joulu. Muistan sen ajan kaiholla, kun tytön toiveet lahjoiksi olivat paperia ja vahaliidut. Sen muiston haluaisin kehystää. Laittaa kuvitteelisen muistojen takan yläpuolelle. Kalle Päätalon Iijoki-sarjan ja Silmät auki sosiaaliseen mediaan- pdf:n viereen.

Mutta aika entinen ei koskaan enää palaa. Tyttö tuli mulle sanomaan yhtenä päivänä. Tai heti sen jälkeen, kun hän oli kaverillaan kylässä. Niin, juuri sen kaverin, joilla tytön mukaan on kristallikruunu joka huoneessa, parveke on kolmen meidän parvekkeen mittainen ja kaiken kukkuraksi heillä oli tytön mukaan kaksi suihkua.

"VOITKO ISÄ USKOA?! KAKSI SUIHKUA!"

Teki mieleni sanoa, että onhan meilläkin kylppärissä suihku ja erillisessä suihkussa oli vielä alapääsuihku, mutta jo niin pitkän isän uran tehneenä, olin vain hiljaa. Alapääsuihkun mainitseminen olisi johtanut luultavasti siihen, että meillä olisi pian vessan laipiossa kosteusvahinko.

"Ja tiedätkö isä mitä? Niillä on iPadikin. Mä pelasin niillä jotain etanapeliä. Mä haluan joululahjaksi iPadin."

Minä yskäsin. Ensinnäkin minulla oli nyt se #twitterlentsu13tre ja joka röörinki on nyt tukossa. Mutta nyt mentiin vähän ikävämmälle alueelle. Olisiko minun kerrottava asioista lapsilleni? Kukkia ja mehiläisiä-keskustelua edeltävä lääkäri-isä ja syrjäytynyt isä-keskustelu. Se on hieman eri asia, jos iskä on lääkäri kuin se, että iskä on irtisanottu insinööri, joka hamstraa punaisen hintalapun ostoksia. Kun tyttö oli pienempi ja oli edellinen lama, niin me kävimme aina ilmoittautumassa työttömäksi yhdessä. Tai viemässä jonkun selvityksen. Tai viemässä jonkun todistuksen. Tyttö joskus muisteleekin:

"Iskä. Käydäänkö me joskus työkkärissä syömässä niitä hyviä karkkeja?"

Ounou. Pitäisikö nyt kertoa tytölle "TE-toimisto on tehostanut toimintaansa"-keskustelukin? Enää ei käydä jonottamassa puolta päivää, vaan sen jonotuksen saa tehdä puhelimella. Eikä saada enää niitä äärimmäisen hyviä salmiakkikarkkeja. Siinä oli mennyt kyllä työllistämisrahat oikeaan osoitteeseen. Eräänkin kerran käytiin tytön kanssa infotiskin kipolla rohmuamassa karamelloksia.

"Ei. Et saa iPadia joululahjaksi. Ota nyt ne vahakynät ja paperia ja ala piirtämään."

Lahjojen kallistuminen liittyy vanhenemiseen. Oma operaatio on tuo vanhenemisen viettäminen. Synttärijuhlat. Lasten kavereilla on yleensä ollut kilpavarustelua, missä synttäreitä vietetään. Olen kuskannut silloisella laadukkaalla jaappanilaisella sitimaasturilla ja nykyisellä vikatilastokuningattarella niitä Särkänniemeen, Näsinneulaan, Käsityöpajaan, Työläismuseoon, Elokuviin, Lasersotaan, Sisähuvipuistoon jne jne. Lista on uskomaton ja tuntuu kokoajan, että juhlat menevät omituisemmaksi ja omituisemmaksi. Kyseiset firmat ovat tietoisia ja lasten syntymäpäivien lähestyessä, postista lopsahtaa jos jonkinlaisia paikkoja, missä "lapsenne voi viettää unohtumattomat ja elämykselliset synttärit."

Mutta me ollaan tylsiä ja vietämme juhlat kotona. Vaikka ei ole kolmen parvekkeen kokoista parveketta ja on se kaksi suihkua jos alapääsuihku luetaan yhdeksi. Mutta hyvin on kelvannut ja kaveritkin tulevat mielellään.

Poika täytti vuosia. Virallinen päivä sattui minun onnekseni hääpäivälle, niin minäkin muistan tuon päivän. Mutta niinkuin yleensä, synttärit jakautuu useampaan erään. Pari viikkoa sitten vietimme kummisynttärit. Sitten oli oikeat synttärit. Ja sit oli mummu ja pappa-synttärit. Kaverisynttärit ovat sitten myöhemmin.

Eilen oli siis mummu ja pappa-synttärit. Ja se oli kohtuullisen otsasuoni pullistuu-kamaa. Päivällä minulla oli aikaa siivoilla ja illalla ennen teatterin ensi-iltaa tulisivat vieraat. Vaimo oli töissä. Minulla oli siis hyvin aikaa huushollata ja kuunnella radiosta oma nimeni. Edellisenä päivänä oli pojalla joku ihme oksennustauti. Ja kaikki poitsun vuodevaatteet olivat sitten tuossa eritteessä, mikä tuli väärästä päästä. No vuodevaatteet pesukoneeseen ja pönttöön jotain tehoputsputs-ainetta, jotta blogini nimi kuivuneena lähtisi irti. Kaikki meni ihan nappiin. Tosin hieman ihmettelin, miten oksennusta oli päässyt välioveenkin, mutta lapsiperheen isänä olen tottunut tähän: "Asioita vaan sattuu."

Kello kävi ja lapset tulivat koulusta. Pojalla oli pitkä päivä ja kun hän pääsi kotiin, sai hän ryhtyä tekemään läksynsä.

"Mä oon iskä hukannut Äikän kirjani."

Pitkä puhallus. No laitetaan viestiä opettajalle, jospa se löytyisi koulusta. Ja sitten pamahtikin pojan kaveri kylään.

"Moi! Mitä syödään. Mulla on nälkä! Voinko ottaa jotain välipalaa."

Ja mies menee jääkaapille tutkimaan sisältöä.

"Nyt ei syödä mitään. Meillä on juhlat tulossa."

Meidän poika tekee pöydän ääressä läksyjä. Ja meidän tyttö laittoi oven kiinni huoneeseen ja lapun: "Ei saa häiritä." Ja sitten pojan kaveri, joka ei siis tänään ois juhliin tullut, vaan kaverisynttäreille, pelaa olohuoneessa pleikkaria.

Mun otsasuoneni. Mä en kestä sitä, että omassa kodissani vieraat lapset tonkivat toisten kaappeja. Tietysti kyseessä on pojan paras kaveri. Ja hänellä on omat nepsy-jutut, mutta kuitenkin. Ja nyt muutenkin oli kiirettä. Synttärisankari teki läksyjä. Tyttö tuli huoneestaan ja sanoi pojan kaverille:

"Sun pitää kyllä lähtee. Pian tulee vieraat."

"JOOJOO!!"

Vaimokin tuli töistä. Reilun puolen tunnin päästä tulisivat vieraat.

"Se kakku pitää ottaa sulaamaan."

Kaivelin pakastista ja huomasimme: "SULATUSAIKA 3 TUNTIA."

Voi tykittävä otsasuoni!!! Voihan Sastamala! Voiskohan tuota mikrottaa? Aito ruotsalainen pakastekakku. Ei muuta kuin Benny Hill-loppukohtauksen pikakävelyvauhtia lähimpään konditoriaan. Ja siellä tietysti mä jouduin jonoon. Edessä oli kaksi opiskelijatyttöstä, jotka arpoivat kumman -50% hintaisen eilen elmekelmuun väännetyn leivän he nyt sitten söisivät ja kumpi tarjoo ja mitä. Ei hittolainen. Tommonen leipä, missä on kaksi ruohonkortta ristissä. Puoleen hintaan. Varmaankin yksisarvisen kullattuja peräkarvoja.

He tekivät onnistuneen ostotapahtuman. Ja sitten minun vuoroni.

"Ja mitä herralle saisi olla?"

"Joku kakku ja äkkiä. Kiitos!"

Aamupahoinvointia

Dear Eki! Aamut on mulla yhtä hässäkkää. Olenko normaali? Terv. Yx faija Tampesterista.

Lapsiperheen aamut ovat yleensä yhtä hässäkkää. Ja eläminen yleensä. Tämän pitäisi sanoa vanhan Clearasil-kasvovesimainoksen teini-ikäisen poitsun suomeksi dubatulla äänellä. Ja oikeastaan kaikki, mikä liittyy elämiseen 24/7. Mutta etenkin aamut. Sit kun en keksi mitään kirjoitettavaa, voin kirjoittaa lapsiperheen päivästä, iltapäivästä, aamupäivästä, illasta, alkuillasta, yöstä jne. Mutta nyt siis aamusta.

Aamut menevät yleensä aika samalla kaavalla. Tietysti allekirjoittanut on syrjäytymisvaarassa oleva insinööri, jolle sitten on aika paljon lasten hoitoon liittyviä tehtäviä päivänsaikaan annettu. Normiperheissä minun virkaa ajavat jääkaapin oveen kiinnitetyt post-it lappuset ja kustannuspaikoilta soitetut lukuisat huolestuneet älypuhelinsoitot...

Vaimo herää ensin. Hän käy töissä. Tuo leivän kotiin. Ja hänen on kiiruhdettava. Minä jään yleensä makoilemaan. Niin kuin minunlaiset usein jäävät. En tuo leipää kotiin. Kuuntelen aikani rapinaa jo kolinaa, mitä keittiöstä kantautuu. Pian makuuhuoneeseen leviää tuoreen kahvin tuoksu. Aito, lapsityövoimalla kerätty halpa kahvilaatu on muuttunut teräksisessä termoskeittimessä lähes normikahviksi. (Kirjoittajan huom: Presidentti on jo ns. Toimihenkilöpaahtoa)

Kun aamun rapinat on rapisteltu, niin seuraa pukeutumisen kahinat. Ja saattaa tulla kuiskaus: heräähän pian, niin ennätät laittaa lapset kouluun. En ollut tällä kertaa itseohjautuva, vaan minun veltto ruumiinkieleni pakotti vaimoni lähettämään signaalin, jota kuiskaukseksi yleisesti määritellään. Kuiskaus taas tarkoittaa minun aivoissa sitä, ettei vielä ollut todellakaan kiirettä. Vaan esikiire. Ennätin ihan hyvin nähdä tukityöllistämis-uniloita. Kiireessä ihmisen äänensävy muuttuu huomattavan kovaäänisemmäksi ja jopa aggressiiviseksi. Usein valtiovarainministeriössä käytetään tällaista signaalia herätystarkoituksessa.

Ovi kävi. No kyllä se oli minunkin herättävä. Kävin vessassa heittämässä prosessivedet pönttöön ja ihailin hetken suomalaisen toimihenkilön kauneutta. Mutta tämän jälkeen olikin jo käpyteltävä keittiöön. Lapset vetivät vielä huoneissaan Zetoria. Ensimmäiseksi tarkistin lukujärjestykset. Punainen rasti menee tuntia aikaisemmin kouluun kuin sininen rasti. Tämä selvä.

Vaikka herätykset tapahtuivat eriaikaan, niin tein kummankin aamupalat valmiiksi. Siinä oli kaakaota, viiliä, leipää, leikkelettä ja olisiko ollut vielä banskua. Kun ne oli mielestäni siististi lajiteltu. Olikin aamun ensimmäisen mokan vuoro: Meillä on kaksi lasta ja jompi kumpi oli herätettävä. Kumpikohan... Lukujärjestyksessä oli punainen rasti. Eli...

Kuten arvata saattaa, mä menin herättämään pojan.

- Heräätys ukulele. Aamupalalle. Kiirehdithän, ettet myöhästy koulusta. Aikainen lintu madon nappaa...

Poika oli kuin uniltaan herätetty poika. Kun ei meinannut mitään reaktiota syntyä, niin räppäsin kirkkaan valot päälle. Johan alkoi liikettä syntyä. Poika alkoi nousta ja minä menin kaatamaan itselleni kahvia ja laitoin Aamu-TV:n auki. Minusta on hauska ajatella, että minun mediamaksuni ansiosta voin ihmetellä kotosohvalta käsin Annika Damströmin pituutta.

Poika raahautui keittiöön. Minä olin olkkarissa. Ja jonkun ajan kuluttua tyttökin nousi omia aikojaan. Eipähän tarvinnut minun herättää likkaa. Mutta jos tähän mennessä oli keittiöstä kuulunut pieni rapina, niin tilanne tuli muuttumaan.

Heti, kun tyttö istuutui tuolille, kuului:

- ÄLÄ! ÄLÄÄ! LOPETA!

- Mitä siellä oikein tapahtuu?

- TOI KIUSAA MUA!

- Lopeta kiusaaminen. Mitä sä teet siskollesi?

- EN MITÄÄN. SE ÄRSYTTÄÄ!

- ÄLÄÄÄ! EN ÄRSYTÄ. ITE ÄRSYTÄT.

- *huoh*

-ÄLÄÄ. ÄLÄÄÄ.

- Mikä siellä nyt on hätäänä.

- TOI SUUKOTTELEE.

- Älä suukottele. Minua saat suukotella jos haluat.

- ENKÄ SUUKOTTELE!

- Ei sit.

- ÄLÄÄ ÄLÄÄÄ ÄLÄÄ. TON HIHAAN VALUU RÄKÄÄ! YÄÄÄK!

- Syöhän kunnolla, vai kaivellaanko vanha ruokalappu esille?

- ÄLÄÄÄÄ. ÄLÄÄÄ. ÄLÄÄÄ. TOI TUIJOTTAA RUMASTI.

- Tuijota nätisti.

- ÄLÄÄÄ. ÄLÄÄ. ÄLÄÄÄ. TOI NIPISTELEE!

Siis tällaista toisten ärsyttämista koko aamu. Aamu-uutisissa oli kuvaa, kuinka Greenpeacin aktivistit oli laitettu kalterihäkkiin, kuulemaan oikeutensa. Voisikohan pari tuollaista häkkiä toimittaa myös tänne Tampereelle? Venäläistä kalterihäkkiosaamista tässä nyt tarvittiin.

Minulta alkoi palaa käämit. Mä menin vihaisen näköisenä keittiöön ja nyt viilipytty alkoi hieman kiehua yli.

- SIIS MITÄ IHMEEN ÄLYVAPAATA SEKOILUA ON OLLUT KOKO AAMUN? ETTEKÖ OSAA ENÄÄ SYÖDÄ KUNNOLLA?! MÄ KIRJOITAN OPETTAJILLENNE VIESTIN, MITÄ TÄÄLLÄ KOTONA TAPAHTUU.

- Äläää. Hei äläää. Lopeta. Poika pyysi.

Tyttö taas purskahti itkuun. Tämä nyt ei ollut tarkoitukseni. Mutta tällä hetkellä tytöllä on tapa rueta itkemään joka asiasta, jossa häntä kritisoidaan. Oli sitten kyseessä huonosti menneet matikan kokeet tai vaikkapa huoneen siivoomatta jättäminen. Olin kuitenkin suurieleisesti ottanut kynää ja paperiakin esille. Tosin tämä jäi uhkaukseksi, koska vielä tämä toimi.

Tilanne rauhoittui. Keittiöstä ei kuulunut yhtään kinastelua. Kello alkoi jo olla niin paljon, että mun piti sanoa pojalle:

- Ryhdypäs pukemaan ulkovaatteita. Pian tulee kiire.

Poika tuli mun luo ja katsoi kelloa ja minua:

- Ei minulla ole mikään kiire. Mä meen ysiin. Sisko menee kasiin.

- Siis ei yhden kerran?! Mikset sanonut, että mä oon herättänyt ekana väärän tyypin??!!

- Et sä kysynyt. Saanko mennä pelaamaan tabletilla?

Ziiiiiit. Ziiiiit. Ziiiiit. Siis mä tunsin mun otsasuonteni pullistuvan. Mä olin herättänyt väärän lapsen. Tyttö oli vielä keittiössä yöpuvussaan. Koska kaikki aika oli hänellä mennyt ÄLÄ-huutojen huutamiseen ja veljen kikkailuista ilmoittamiseen, niin hän oli leivästä ennättänyt pari pientä nokaretta haukkaista.

- Kuule, nyt. Sun pitäis olla ihan pian jo koulumatkalla. Sulla on kiire. Mene nyt äkkiä pukemaan.

Tyttö alkoi taas itkemään.

- MIKSET SÄ HERÄTTÄNYT MUA. MÄ NYT MYÖHÄSTYN SUN TAKIA. MUT OIS PITÄNYT HERÄTTÄÄ ENSIN. SUN VIKA!

Huokaus. En jaksanut muistuttaa, että jos hän olisi istunut ja syönyt aamupalapöydässä kiltisti ja syönyt reippaasti, niin hän olisi hyvin ennättänyt tehdä kaikki aamutoimet.

Tyttö ryhtyi heti pukemaan Ja minun korvistani tuli samanlainen valkoinen savu, fumata bianca, mitä konklaavi tupsauttelee paavia valittaessa Vatikaanissa.

- Heihei. Tyttö huikkasi ovelta.

- Heippa. Hyvää koulupäivää.

Kysymyksiä meille ja kiusaajille

Kiusa se on pienikin kiusa. Haukkuva koira ei pure. Joka toiselle kuoppaa kaivaa, itse siihen lankeaa... Sananlaskut vilisee kiusaamista. Kiusaamista on tapahtunut iät ja ajat. Ja tulee tapahtumaan. Kiusaamisen muodot saattavat vain ajan mukaan muuttua. Mutta mitä se kiusaaminen on? Miksi ryhdytään kiusaajaksi? Kiusaamiseen liittyy paljon kysymyksiä, mutta pelottavan vähän vastauksia.

Nyt on netit täynnä kiusaamis-tarinoita. Toinen toistaan järkyttävämpiä. Monet niistä liittyy työpaikalla tapahtuvaan kiusaamiseen. Mutta on myös nettikiusaamista. Ja monet uskaltautuvat vasta paljon vanhempina kertoa lapsuudessa tapahtuneesta kiusaamisesta. Jotkut kiusatutkin ovat tulleet julkisuuteen. Ja kertovat tietysti olevansa pahoillaan asiasta ja he ovat kasvaneet ihmisinä ja persoonina.

Miten kiusaaminen määritellään? Jos haluaa käsittää kiusaamisen laajasti, niin ehkäpä se voi olla tunne, että nyt minua kiusataan. Tämä on jokaisella henkilökohtaista ja kynnys siihen, että mennään vaikkapa harmittomasta vitsin heittelystä suoranaiseen nälvimiseen on eri ihmisillä hyvinkin eri tasolla. Ja juuri tämä tekeekin asian hyvin vaikeaksi. Jos hyvin laajasti katsellaan, niin tämän määritelmän mukaan kiusaamista on kaikki väliltä alakoulun huutoäänestyksestä viimeiseksi jättämisestä kansojen väliseen sotaan.

Ystävämme Wikipedia kertoo kiusaamisen olevan "verbaalista, eleellistä tai fyysistä aggressiivista käyttäytymistä. Kiusaaminen on toisen suunnitelmallista ja tahallista alistamista onnettomaan ja voimattomaan mielentilaan."

Kiusaamista on netissä. Ja kiusan puolelle menee toisten asiaton syyttely. Ehkä monet kiusatuksi tulleet kokevat, että he voivat antaa vahingon kiertää. Ehkäpä se tuo jonkinlaista Hammurabin lain suomaa oikeutusta asiaan. Netissä, kuten "oikeassakin elämässä" kiusaaminen voi tapahtua nimellä tai nimimerkillä. Syytä tai ilman syytä.

Netti ja sosiaalinen media nopeuttavat kiusan tekoa. Monet väärät tilit voivat olla tätä. Mutta jos ajatellaan vaikkapa jotain yritystä nykypäivänä. Nyt on ollut muotia, että kun perheen isä ostaa kaupasta lakusekoituksen, niin hänpä päättääkin ensin lajitella eri karkit eri pinoihin. Ja jos käykin niin, että salmiakin makuisia onkin vain kaksi ja tavallisia lakuja kaksikymmentä, niin otetaanpas kuva ja laitetaanpas Naamakirjaan. Ja kun ihmiset ovat kauhistelleet tarpeeksi kauan, niin lopulta iltapäivälehdetkin heräävät ja tekevät uutisen aiheesta. Kuluttaja tuntee tulleensa kusetetuksi (hassua, miten sanat kiusattu ja kusetettu näyttävät samalta kirjoitettuina), kun on saanut vaihtelevantasoisen pussin ja yrittäjä taas tuntee tulleensa kiusatuksi, kun kuluttaja toitottaa kaikelle kansalle, eikä ota ensin heihin yhteyttä. Muistan itsekin ostaneeni 1980-luvulla Noitapillipussin. Ihmettelin, kun pussissa oli puinen tikku. Laitoin sen roskiin. Jos se olisi tapahtunut nyt, niin siitä olisi varmaan tullut #tikkukohu.

Työpaikoilla kiusaamista sattuu kokoajan. Itselläni on kokemusta paperitehtaalta, jossa yksi mieshenkilö itketti kokoajan yhtä naistyöntekijää. Tunsin olevani aika voimaton tilanteessa. Olin kesätyöntekijä ja sivullisena katselin tätä tilannetta. Tämä oli sitä aikaa, jolloin ei vielä julkisesti puhuttu kiusaamisesta. Tähän olisi pitänyt puuttua. Kiusaaminen on myös asiasta vaikeneminen. Olisiko tämä passiivista kiusaamista? Jälkeenpäin olen miettinyt aika useinkin tätä naishenkilöä.

YT-neuvotteluiden aikana asiantuntijaorganisaatioissa ainakin miesvoittoisissa työpaikoissa tapahtuu taas oman arvon nostoa ja toisten taitojen mollaamista. Miehet ovat usein piilokiusaajia. Silmien alla voidaan olla hyvää kaveria, mutta esimiesten seurassa sitten sävel vaihtuukin. Usein kriisitilanteet voivat aiheuttaa "kiusaamistarvetta" yhteisöissä. Heikoimmat jätetään leijonille.

Voiko opettajat olla kiusaajia? Tämä tapaus tuli mieleen, kun mietin vanhoja opettajiani. Usein monet vertasivat minua isoveljeen. Ja pikkuveljeä verrattiin minuun. Mä en ollut niin hyvä historiassa kuin vanhempi velipoika. Ja äikän aineissakin veli ois kirjoittanut paremmin. Tosin pikkuveljen erään aineen opettaja alakoulussa ihmetteli, miten huono pikkuveljeni onkaan tännä aineessa.. Ottaisi opiskelussa minusta mallia. Kyseinen ope ei tainnut tietää, että minä tein läksyt tunnin alussa ja painelin muistilla. Veli olisi tarvinnut toisenlaista palautetta. Eikä tee niinkuin veljesi. Myös silmätikuksi ottaminen voi olla kiusaamista. Olisikohan niin, että ammattitaidon puute aiheuttaa tarpeen kiusaamiselle jopa opettajillekin?

Entäs ihmiset, jotka ovat sairaita? Oikeuttaako se kiusaamiseen? Itselläni oli jonkin sortin narsistinen äiti. Ja aika ajoin hän teki asioista hyvinkin vaikeita. Koska hän oli äitini, niin vaihtoehtoina oli totaalinen välirikko tai tasapainoilu trapetsinarulla ilman suojaverkkoa. Valitsin taiteilun. Netistä olen nyt myöhemmin lukenut kohtalotovereiden kirjoituksia. Monet olisivat valinneet tilanteessani toisin. Onko se kiusaamista, jos ei tiedosta kiusaamista?

Itse pienten lasten isänä olen joutunut olemaan aika tarkkakorvainen, mitä tapahtuu heidän elämässä. Yrittänyt kysellä kiusaamisasioista ja yrittänyt kitkeä sisarusten kanssa käytävän sanasodan/tappelun vaihtelevalla menestyksellä. Nyt kun on seksuaalivähemmistöasiat pinnalla, niin lasten suussa raikuvat homot ja heterot ja lesbot kokoajan. Vanhempina joudumme puuttumaan kiusaamistilanteisiin.

Löysin itsestäni pelottavan puolen. Hautausmaahan, johon isäni ja äitini on haudattu, on vanhempien hautapaikan läheisyyteen haudattu minua muutaman vuoden minua aikaisemmin syntynyt mies. Meinasin kirjoittaa, että "poika", koska minä muistan hänet aina isona korstona, joka koulumatkalla Notkotien puolessavälin järjesti aina jonkin kohtauksen. Pilkkasi, nauroi ja nälvi. Ja muutaman kerran jopa esti fyysisesti mun koulumatkan. Etenkin ala-asteella ensimmäisillä luokilla tämä tuntui ahdistavalta.

Tiet erkanivat koulujen vaihtuessa, enkä varmaan asiaa ajatellut parin vuosikymmeneen, kunnes sitten hautajaisissa näin hautakiven. Mieleeni tuli heti lapsuusajan tapahtumat. Vaikka asia ei ollut painanut minua pitkään, pitkään aikaan, minulle tuli ajatus: "Nyt minä olen turvassa" mieleeni. Anteeksi.

Vianetsintäopas

1. Vian kuvaus: Lapsi ei huuda kaupassa mitään.

• Mahdollinen vika: Sinulla ei ole lasta mukana.
• Vian korjaus: Hae lapsi mukaasi.
• Mahdolinen vika: Sinä et ole kaupassa.
• Vian korjaus: Mene lapsesi kanssa kauppaan.
• Mahdollinen vika: Et kuule mitään.
• Vian korjaus: Vaihda kuulolaitteeseen patteri.

2. Vian kuvaus: Tunnistat jonkun kilpailijan Julkkis-BB:ssä.

• Mahdollinen vika: Et näe selvästi.
• Vian korjaus: Käy optiikollasi.
• Mahdollinen vika: Katsot väärää kanavaa (mahdollisesti ulkomaista).
• Vian korjaus: Asenna kanavasi oikein.
• Mahdollinen vika: Näet näkyjä.
• Vian korjaus: Käy selvännäkijällä.

3. Vian kuvaus: Suomessa valmistetaan yhtä matkapuhelimia.

• Mahdollinen vika: Sinulla on suomalainen toimitusjohtaja.
• Vian korjaus: Hae uusi, pyylevä toimitusjohtaja Kanadasta.
• Mahdollinen vika: Kännykkämyynti luistaa ja katteet kasvavat.
• Vian korjaus: Vaihda käyttöjärjestelmää.
• Mahdollinen vika: Valmistat suurta yleisöä kiinnostavia ja innovatiivisia matkapuhelimia.
• Vian korjaus: Avaa takkisi, nosta optiosi ja paukuttele henkseleitäsi.

4. Vian kuvaus: Meillä talous pyörii ja on lähes täystyöllisyys.

• Mahdollinen vika: Näet unta.
• Vian korjaus: Herää jo.
• Mahdollinen: Et ole Suomessa.
• Vian korjaus: Tule Suomeen.
• Mahdollinen vika: Olet kilpailukykyinen.
• Vian korjaus: Kadota kilpailukykysi.

5. Vian kuvaus: Sinulla ei ole työtä.

• Mahdollinen vika: Olet korkeastikouluttautunut.
• Vian korjaus: Älä kouluttaudu.
• Mahdollinen vika: Olet alikouluttautunut.
• Vian korjaus: Kouluttaudu.
• Mahdollinen vika: Olet liian kallis.
• Vian korjaus: Lopeta olemasta kallis.
• Mahdollinen vika: Olet kohdannut rakennemuutoksen.
• Vian korjaus: Katso onko pistoke seinässä.

6. Vian kuvaus: Hallituksen toimet rakennemuutoksen edessä toimivat.

• Mahdollinen vika: Hallituksella on oikeat lääkkeet.
• Vian korjaus: Ota väärät lääkkeet.
• Mahdollinen vika: Sinulla on oikea hallitus.
• Vian korjaus: Vaihda hallitusta.
• Mahdollinen vika: Näet unta.
• Vian korjaus: Herää jo.

7. Vian kuvaus: Tuloerot eivät kasva Suomessa.

• Mahdollinen vika: Rikkaat eivät rikastu.
• Vian korjaus: Palkitse rikkaat.
• Mahdollinen vika: Köyhät eivät köyhdy.
• Vian korjaus: Kuunteluta heillä Mikko Alatalon koko tuotanto.
• Mahdollinen vika: Syrjäytyminen on loppunut.
• Vian korjaus: Käynnistä syrjäytyminen.

8. Vian kuvaus: Joku luki bloggauksesi.

• Ainoa vika: Pistoke on seinässä.
• Vian korjaus: Ota pistoke pois seinästä.

Paina nappia

“Isä.”

Poika sanoi ja näytti Maailman eläimet äänessä äänikirjaansa. Just sellaista, josta nappia painamalla saa aukeamalla olevan elukan äänen kuuluviin.

“Sulla ei ole mihinkään kiire. Sä voit kuunnella sadan eläimen ääntä milloin sua vain huvittaa. Niissä on muuten muun muassa simpanssi ja puna-ara. Saat ihan mun luvalla kuunnella”

Naurahdin. Lasten näkökulma on ihaltavan poikkeava. Tai ei se mikään yllätys ole, että lasten suusta pamahtaa mitä milloinkin, mutta aina ne vain jaksaa yllättää. Poikkeavia näkökulmia.

Sata erilaista ääntä. Vain nappia painamalla. Tässä on vuosia ollut vähän samanmonen tilanne hyvinvointimaassamme. Nappia painamalla kuuluvat samat virret.

Mistä uusi Nokia?

Emme eroa Eurosta.

Aika entinen ei koskaan enää palaa.

Nyt on kaikkien herättävä työn tekoon.

Maltillinen palkkaratkaisu.

Emme rupea elvytystoimiin.

Viinaveroa.

Bensaveroa

Veroveroa.

Ja mitä kaikkea muuta. Varsinainen hallituksen luontokirja. Sillä erotuksella, ettei sieltä nyt mitään poikkeavaa löydy. Tai yllättävää. Paina nappia ja vaikutu: Samat itkuvirret HD-kuvan kera ja HiFi-äänellä. Ja kirjava on myöskin Arkadianmäen fauna. Kenellä on kirkkaanpunaiset kynnet, kenellä taas kello näkyy tiedotustilaisuudessa. Joku tekstailee soidintekstareitaan. Joku munii istuntosalissa pähkinänruskeiden jakarandapuukalusteiden seassa. Joku saattaa tanssia tähtien kanssa.

Jotenkin touhusta puuttuu unilukkari. Järjen ääni. Joku poikkeava esitys. Sopulilaumana mennään kriisistä toiseen. Saavutetuista eduista ei kukaan halua tinkiä ja lopputulos on arvattavissa. Muutokseen ryhdytään vasta toinen jalka haudassa tai muistotilaisuudessa. Jos silloinkaan. Muutosta tarvitaan. Mutta muutosta ei ole se, että halutaan Facebook-ryhmään paljon tykkääjiä. Peukutukset eivät tuo hyvinvointia. Tungetaan se peukku perseeseen ja ryhdytään töihin. Ja autetaan kaveria. Niillä on ennenkin pärjätty. Ja pärjätään vast’edeskin.

Painelenkin nyt tässä eläkeläisten täyttämässä, hiljaisessa taloyhtiössä hieman viidakon eläinten ääniä. Kultatöyhtökakadun käheä, sorahtava ja läpitunkeva ääni valtaa Tampereen uinuvan kaupungin. Piiska-timali taas alkaa äännellä tunnustelevan vaimeasti vu-vu-vuuuuu ja jatkaa muutamilla huilumaisilla äänillä. Mutta paluu realismiin: Mikko Alatalo esiintyy parin tunnin kuluttua Lielahdessa. Painan nappia.

“Mä maalaispoika oon. Laitan suihketta kainaloon. Se on hyvin joviaali ilmiö. Auuu…”

Toivottavasti huumepoliisi ei tämän perusteella tee mitään ratsiaa meille. Ei meillä ole höpöheinän kasvatushuonetta lämpölamppuineen.

Kauraa ja kannabista

Katselinpas aamulla ikkunasta ulos. Vähän piti hieraista silmiäni uudemman kerran, kun kadulla painelikin joku sirkus-tirehtööri paineli yksipyöräisellä akrobaattipyörällä. Odotin hetken, milloin tulee 15 pelleä kuplavolkkariin ahtautuneena, norsujono ja Timo Taikuri vääntelemässä narisevia ja kitiseviä ilmapalloeläimiä. Mutta ei. Pari rollaattorimummelia vain.

Naapuripihalla ahkeroi joku kesärenkaiden vaihdon kimpussa. Ei mennytkään kauaa, kun taivas repesikin Tampereella ja punaisesta kaupungistamme tulikin nyt sitten valkea. Nyt ei Mannerheimia tarvittu, vaan riitti ihan tavalliset luonnonvoimat. Pohjois-Korean uhkaamaa ydinpommin aiheuttamaa kivikautta ei tullut. Ainoastaan hiihtokausi vain jatkuu muutamalla päivällä.

Kesärenkaiden vaihtajalla ei ollut paras mahdollinen ajoitus.

Mjooh. Paras mahdollinen ei ollut meikäläisellään, kun menin perheen kanssa suureen hypermarkettiin. Sattui olemaan joku lasten teemapäivä ja vierailevana tähtenä oli TeeVeestäkin tuttu Täti Taikakynä. Tota… Mistäköhän helk… eikun telkkarista tämä täti oli karannut?! Myöhempien aikojen pyhä Kylli-Täti? No jos olisin mennyt Kalevaan, niin  siellä olisivat määkineet Mimi ja Kuku. Linnainmaalla taas Mimmit Duo. Kohtalo valitsi meille siis Täti Taikakynän. Arpa kohtalon on meille niin arvaamaton.

Kun lapset alkavat olla sen verran isompia, niin näiden lapsille suunnattujen esitysten/esiintyjen kanssa ollaan jo aika pettävällä jäällä. Alkaa musiikkimaku olla jo lähes aikuismaista. Välttämättä Mimi ja Kuku tai Hevisaurukset oikein iske enää. Salaa mä toivoisin, että poika innostuisi iskän levykokoelmasta. Itsehän olen kova Deep Purple-fani. Ja haluaisinpa mennä vielä kerran Purplen keikalle. Mutta minä valitettavasti tiedän pojan vastauksen, jos esittäisin Deep Purplen levyjä sille:

Deep Purple on sulla housuissasi.

Lapsilta sitä vaaditaan kokoajan tarkkaavaisuutta ja huolellisuutta. Ja mitä kaikkea. Joka paikassa vaatimuksia tulee. Kasvaminen on vaikeaa ja siihen haluaa puuttua niin kovin moni. Eniten tietysti lasten vanhemmat. Monet jättävät kasvatusvastuun päiväkodille ja kouluille. Silloin tietysti oikeina vanhempina ovat nämä instituutiot vanhempien ollessa vain lapsen biologisena puksauttajana.

Itse olin koululaisena itseohjautuva. Ja en halunnut, että kukaan puuttuu läksyihini. Jälkeenpäin aateltuna, voi kun joku ois vähän katsonut meikäläisenkin perään. Nyt isänä olemme kotona yhdessä aina lukeneet kokeisiin. On kyselty sanoja. Harjoiteltu matikan laskuja. Kyselty kappaleista kysymyksiä. Etenkin nyt tämä tuntuu olevan tärkeää, kun on menossa ihme “Koulu on suolesta”-ajanjakso.

Tämä vaatii melkoista kikkailua. Hyviä numeroita on kyllä tullut. Mutta nyt eka kerran tuli hieman huonompaa numeroa. Itku silmässä mulle näytettiin koepaperia. Opettajakin oli merkannut kysymyksen: Kuinkas nyt näin? Meitä kaikki harmitti. Mutta eipä siinä auttanut muu, kuin sanoa, tuleppas viereen ja lasketaanpas nämä laskut uudestaan.

Sitten nämä “virheistä opitaan”. “Jokainen meistä mokaa”. Jne. Mutta kun saatiin laskettua, niin tuli ainakin parempi mieli. Ja kommenttikin raikui:

“On tää paljon parempi kuin kolmonen!!!”

Milloinkohan lapsille voi kertoa, mitä suomalainen yhteiskunta tuumaa virheistä? Ennättääköhän asenteet muuttua vai vieläkö etsitään jostain syyllisiä tulevaisuudessa?

Jotenkin sääliksi käy meidän ministereitämme. En tiedä korvaako heidän palkkansa sen, että nuo rämpivät kohusta kohuun. Voi kun nuo kodinviihde-elektroniikkavalmistajat tulisivat hätiin ja auttaisivat meidän ministereitämme vian etsintä-taulukoilla. Ne varmaan menisivät suurin piirtein näin:

SOTE-uudistus

SOTE-uudistus ei toimi. Oletko tarkistanut sen, että töpseli on seinässä?

Osinkoverotus-uudistus

Osinkoverotus ei toimi. Oletko tarkistanut sen, että töpseli on seinässä?

Kalastuskiintiökritiikki

Kalastuskiintiökritiikin ääni on vaiennettu tai yritetty vaientaa. Oletko tarkistanut sen, että töpseli on seinässä? Onko äänenvoimakkuus säädetty liian hiljaiselle?

Tämäpä lohduttavaa. Riippumaton, mutta salaa keskustalainen sanomalehti Keskisuomalainen otsikoi raflaavasti eräässä pikku-uutisessa, kuinka Suomi on jo päässyt kannabis-omavaraiseksi. Tätä väitettä tukee se, että esim. tullin haaviin jää ihan muut aineet. Omavaraisuus on yleensä hyvä asia. Suomi on kuuluisa siitä, että me odotetaan aina jotain kriisiä tulevaksi. Joka paikkaan rakennetaan väestönsuojia mahdollisen kriisin varalle. Joka paikassa näemme näkymättömiä vihollisia. Tietysti historia antaa tähän hyvät perustelut.

Kriisin varalta mietimme myös näitä omavaraisuus-asioita. Kun koskaan ei tiedä, mitä huomenna tapahtuu, sanotaan. Okei, me olemme siis kannabis-omavaraisia. Kaivelinpas Suomen viljataseesta 1.7.2011 – 30.6.2012 tietoa. (Viljatase) Miten on Suomen viljantuotannon kanssa? Mitkä viljat pääsevät kannabiksen tasolle omavaraisuusasteessa. Kaura. Kaura oli ainoa vilja, jota ei tuotu viime vuonna ulkomailta. Ohraa tuotiin 0,2 milj. kg, vehnää 8,5 milj. kg sekä ruista 41 milj. kg Suomeen.

Kauraa ja kannabista. Kriisi voi siis tulla. Meikäläinen on muutes läskin suhteen omavarainen.

Massakausi alkoi

Elämä on epäreilua. Lapset aika usein hokevat tuota. Epäreilua. Epäreilua. Nallekarkit eivät mene tasan.

Onhan näitä epäreiluuksia maailma täynnä. Puhelimen keksijänä on pidettyä Graham Belliä. Koulussa niin opetettiin ja jos kokeessa olisi vastannut toisin, niin siitä olisi Terttu raapaissut konseptipaperille valtavan väärinmerkin. Ja luultavammin Kunnia olisi kuulunut italialaiselle Antonio Meuccille. Tämän elämää varjostivat vakavat sairastumiset ja köyhyys, joten hänen piti laittaa patenttinsa kaniin. Ja tässä vaiheessa tuli kuvioihin Bell. Toinen epäreiluuksia kokenut keksijä oli tunnetumpi tapaus, Nikola Tesla, jolla voisi olla jotain hampaankolossa Edisonille. Teslasta sentääs tuli magneettivuon tiheyden yksikkö. Meucci taas on biljardikeppien tuotemerkki.

Onnistuisikohan tänä päivänä yhtä helposti toisen tekemän työn hyödyntäminen epäreilusti? Väittäisin, että onnistuu. Tosin aika jokapäiväisellä tavalla. Voit tehdä haasteellisia projektia tai jopa sinulle kuulumattomia töitä, joista kunnian ottavat organisaatiossa sinua ylemmällä tasolla olevat. Puhutaan delegoinnista. Vastuun jakamisesta.

Epäreilua. Elämä on.

Varoitus! Seuraa aasinsilta-varoitus. Herkimmät lukijat voivat sulkea silmänsä hetkeksi ja yrittää unohtaa ensimmäiset lauseet. (Jos minä joskus siirtyisin ravintola-alalle, ravintolan nimi tulisi oleman Ravintola Aasinsilta.)

Epäreilua tai ei, niin sellainenkin ihme nyt koettiin, että molemmat lapset kävivät virpomassa palmusunnuntaina. Elämänsä ensimmäistä kertaa. Edes vanhempien virpomisviha tai peräti vitsaraivo ei auttanut asiaa. Naapuritalojen lasten houkuttelu toimi. Tämä tarkoitti sitä, että oli jostain löydettävä tähän vuoden aikaan pajunkissoja. On ollut sen verran arktisia öitä ja lumisia päiviä, ettei pajunkissoja löytynyt ihan helpolla. Ennätin muutaman kerran sanoa “Pajunkissa”, mutten “kissaa”, kun ensimmäiset risut löytyivät. Ja ne olivat risuja. pelkkiä risuja Pajun oksia, jotka saattavat sisältää pajunkissoja tai niitä muistuttavia aihioita. Näillä olisi tietyissä piireissä saanut aikaan melkoiset raapimisjäljet. Elikkä kuvaamani pajunkissat eivät olleet kauniita, lasten karjalais-perinteen jatkeita vaan tiettyjen piirien kidutus/huvitustuotteita.

Varoitus! Seuraa puujalkavitsi-varoitus. Herkimmät lukijat voisivat mennä someen kehittämään jotain kohua muutaman seuraavan lauseen ajaksi.

Kun on vihta-Suomi ja vasta-Suomi, niin miten sitten vitsojen kanssa? Vitsa-Suomi ja vatsa-Suomi?

Ikäväkseni oli todettava, että pajunkissat olivat keskellä Niihaman koskematonta korpea. Ja niitä piti hakea ilman pajunkissojen hakuun soveltuvia pajunkissanhakukenkiä. Kuin Adolf Erik Nordenskiöld tai Professori Nordström konsanaan kohti risuja.

Mutta kaksi reilua markettikassillista oksia lopultakin saatiin. Kun saalis oli villistä luonnosta haettu, oli aika perustaa Tampereen keskustaan pieni virpomisvitsatehdas. Lapset olivat delegoineet urakan meille. Kyseessä oli lasten mobilisoima laiton aikuistyön käyttö. Ja vielä raskauttavampana asianoksanhaarana mainittakoon, että pop up-tehtaamme oli pystyssä Earth Hourin aikana. Kun muu Tampere oli pelastamassa maailmaa tuholta, niin me vaimon kanssa rävelsimme Ikean keittiölampun loisteessa vaatimattomia oksia. Minä tarjoilin teipin palasia ja vaimo kiinnitti niillä kirjavanväriset höyhenet muutaman hassun pajunkissan kaveriksi.

Saimme oksat valmiiksi. Parisenkymmentä hellyttävää pienten aikuisten kätösten tuotosta. Valmiina noidan ja hänen kissa-apulaisensa vaihtokauppoihin.

Ennen virpomista on hyvä miettiä seuraavia kysymyksiä:

• Onko virpominen verovapaata tuloa?
• Pitääkö virpojilla olla hygieniapassi suoritettuna?
• Huomioidaanko virpomisessa pyhätyölisät?
• Mikä on virpomisen yhteiskunnallinen merkitys tulevaisuusvaliokunnan mielestä?
• Miten kitketään harmaa virpominen suomalaisesta yhteiskunnasta?

Noita ja kissa lähtivät kierrokselle. Mukaansa he saivat naapuritalon noidat. Aluksi puhetta oli, että he käyvät vain meidän talon ja naapuritalon ovet pimputtelemassa, mutta markkina-alue kasvoikin tuplasti. Neljässä talossa he kävivät. Sitä en tiedä, miten he olivat livahtaneet noihin kahteen ylimääräiseen taloon. Se jäänee markkinasalaisuudeksi.

Ja se saalis? Kaikki vitsat tekivät kauppansa. Meidän noita ja hänen kissa-apulaisensa saivat melkoisen karkkisaldon. Ja vähän rahaakin. Mutta itseäni hymyilytti yksinäinen ryppyinen proteiinipatukka. Massakausi näemmä saa luvan alkaa.

Virpojat ovat virpoikia

Laadukasta jaappanilaista sitimaasturia ei ole enää. Joulukuun lopussa meikäläisen luotettava ajopeli sitten levisi ja möin sen hinausauton ajajalle asevelihintaan. Mikään ei muutes ole säälittävämpää kuin käydä autokaupoissa kävellen. Outoa on, että autokaupat ovat sijoitettu niin, että sinne pääsee vain… autolla. Niin. Juuri sillä, mitä ei ollut käytettävissä. Voitaneen tästä vetää johtopäätös, että auton ostaja on henkilö, jolla on ennestään auto. No, minä käytin tässä tapauksessa julkisia. Tampereen sininen bussi vei alueelle, jossa olivat autokaupat kohtalaisen kävelymatkan päässä.

No laadukkaan jaappanilaisen sitimaasturin tilalle tuli sitten amerikkalainen, vikatilastojen kruunaamaton kuningatar. Ensimmäisenä vikana olen huomannut yhden polttimon palaneen takalasilämmittimen merkkivalon ja ilmastoinnin merkkivalon välissä. Mutta ihan hyvin selviää ilman tuota merkkivaloakin: jos ohjaamo on täynnä hengityksestä johtuvaa vesihöyryä ikkunoissa, niin namiskuukeli on päällä. Toisessa asennossa näkyvyys tiehen palautuu muutaman vaaratilanteen jälkeen.

Tällä viikolla Vikatilastokuningatar oli varsinainen liito-oravatehdas. Varsinainen kantahämäläinen EU-hanke oravasta liito-oraviksi. Eilen ajelin autolla kohti kustannuspaikkaani, niin Satamakadulla oli uhkarohkea orava ylittämässä katua. Ja tietysti minun kohdalla orava päätti sitten maallisen vaelluksensa oravan hahmossa. Salaa toivoin, että pieni O olisi selviytynyt. Jospa liito-oravamuuntimina toimineet renkaat ja niiden JUMPS JUMPS-äänet olivatkin vain pelkkää kuvitelmaa? Kun päivä oli pulkassa ajoin tietysti samaa katua toiseen suuntaan. Ja tapahtumapaikalla oli littein näkemäni orava. Liito-oravaakin lituskaisempi. Anteeksi oravia rakastava maailma.

Ymparisto.fi:n mukaan liito-oravan hinta on 1009€. On vain ajan kysymys, milloin ensimmäinen oravien väärennys-liiga paljastuu.

Ääh. Palmusunnuntai lähestyy. Vaikka itselläni on karjalaista verta vanhempien puolelta ja virallisissa papereissakin lukee syntymäpaikkana kyseinen maakunta, mutta Suomelle jäänyt palanen. Niin hirmuisen ilahtunut en ole tästä virpomisperinteestä. Ja muutamalla lapsuuden kaverilla on karmeita muistoja virpomisesta ilahtuneista oven avaajista. Eräässäkin osoitteessa puhdisteltiin haulikkoa siihen malliin, että hyvän tulevan vuoden toivotukset jäivät tarinan mukaan kertomatta sillä kertaa. Voitaneen tätä estettä kutsua virpomisen Force majeureksi.Tässä taloyhtiössä ei ole virpojia käynyt. Ovet ovat lukossa alakerrassa ja taloyhtiöön eivät näin ollen pääse ainakaan puolalaiset kaupustelijat sisälle. Kotimaisten virpojien läpäisykykyä vielä testataan.

Mutta nyt tyttö pudotti meikäläisen silmille melkoisen virpomispommin.

“Isi.”

Alkoi lause. Tämä tietää jotakin ruinaamista. Etenkin tuolla äänenpainolla. Mielenkiintoista, etten ole iskä, fatsi, faija, ukulele, ukko, ukkeli. Vaan pelkkä Isi. Oikeastaan Isi on aika kiva. Tai on se parempi kuin pojan käyttämä “Seymour” (pron.: /ˈsiːmɔr/, locally [ˈsiːmoː]) mikä vielä lausutaan tarkastaja Gary Chalmersin äänellä. Niin arvaatte varmaan, mitä meillä lähinnä katsellaan televisiosta joka päivä…

“Isi. Voinko mä mennä sunnuntaina virpomaan?”

“Ööh. Hä?”

“Niin. Sunnuntaina virpomaan?”

Muistin onnekseni, että tyttö on myös menossa sunnuntaina kaverinsa synttäreihin, jotka tällä kertaa ovat elokuvateatterissa.

“Mutta. Sinullahan on ne kaveris synttärit….”

“Mut ne on ens sunnuntaina.”

“Niin, mut ne on nyt.”

“Isi. Sä et tajuu sitten yhtään mitään: Virpominen on tänä sunnuntaina ja synttärit on ens sunnuntaina.”

“Se on sama asia. Ne on samaan aikaan.”

Loppujen lopuksi en tiedä, miten tässä väittelyssä kävi. Pyysin tyttöä menemään äidin luokse selvittämään palmusunnuntain mysteeriä. Tietysti yksi mahdollisuus on syväjäädyttää lapsemme nyt siihen saakka, kunnes maailmassa keksitään taito olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Tiedän, että ainoana ihmisenä vain Paavo Väyrynen onnistuu tähän. Hän lukee samalla Dostojevskin tuotannon.