perjantai 23. elokuuta 2013

Paina nappia

“Isä.”

Poika sanoi ja näytti Maailman eläimet äänessä äänikirjaansa. Just sellaista, josta nappia painamalla saa aukeamalla olevan elukan äänen kuuluviin.

“Sulla ei ole mihinkään kiire. Sä voit kuunnella sadan eläimen ääntä milloin sua vain huvittaa. Niissä on muuten muun muassa simpanssi ja puna-ara. Saat ihan mun luvalla kuunnella”

Naurahdin. Lasten näkökulma on ihaltavan poikkeava. Tai ei se mikään yllätys ole, että lasten suusta pamahtaa mitä milloinkin, mutta aina ne vain jaksaa yllättää. Poikkeavia näkökulmia.

Sata erilaista ääntä. Vain nappia painamalla. Tässä on vuosia ollut vähän samanmonen tilanne hyvinvointimaassamme. Nappia painamalla kuuluvat samat virret.

Mistä uusi Nokia?

Emme eroa Eurosta.

Aika entinen ei koskaan enää palaa.

Nyt on kaikkien herättävä työn tekoon.

Maltillinen palkkaratkaisu.

Emme rupea elvytystoimiin.

Viinaveroa.

Bensaveroa

Veroveroa.

Ja mitä kaikkea muuta. Varsinainen hallituksen luontokirja. Sillä erotuksella, ettei sieltä nyt mitään poikkeavaa löydy. Tai yllättävää. Paina nappia ja vaikutu: Samat itkuvirret HD-kuvan kera ja HiFi-äänellä. Ja kirjava on myöskin Arkadianmäen fauna. Kenellä on kirkkaanpunaiset kynnet, kenellä taas kello näkyy tiedotustilaisuudessa. Joku tekstailee soidintekstareitaan. Joku munii istuntosalissa pähkinänruskeiden jakarandapuukalusteiden seassa. Joku saattaa tanssia tähtien kanssa.

Jotenkin touhusta puuttuu unilukkari. Järjen ääni. Joku poikkeava esitys. Sopulilaumana mennään kriisistä toiseen. Saavutetuista eduista ei kukaan halua tinkiä ja lopputulos on arvattavissa. Muutokseen ryhdytään vasta toinen jalka haudassa tai muistotilaisuudessa. Jos silloinkaan. Muutosta tarvitaan. Mutta muutosta ei ole se, että halutaan Facebook-ryhmään paljon tykkääjiä. Peukutukset eivät tuo hyvinvointia. Tungetaan se peukku perseeseen ja ryhdytään töihin. Ja autetaan kaveria. Niillä on ennenkin pärjätty. Ja pärjätään vast’edeskin.

Painelenkin nyt tässä eläkeläisten täyttämässä, hiljaisessa taloyhtiössä hieman viidakon eläinten ääniä. Kultatöyhtökakadun käheä, sorahtava ja läpitunkeva ääni valtaa Tampereen uinuvan kaupungin. Piiska-timali taas alkaa äännellä tunnustelevan vaimeasti vu-vu-vuuuuu ja jatkaa muutamilla huilumaisilla äänillä. Mutta paluu realismiin: Mikko Alatalo esiintyy parin tunnin kuluttua Lielahdessa. Painan nappia.

“Mä maalaispoika oon. Laitan suihketta kainaloon. Se on hyvin joviaali ilmiö. Auuu…”

Toivottavasti huumepoliisi ei tämän perusteella tee mitään ratsiaa meille. Ei meillä ole höpöheinän kasvatushuonetta lämpölamppuineen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti