Päässäni on soinut jonkun minua fiksumman, kokeneemman, menestyneemmän ja arvatenkin paremman ihmisen kommentti tämän hetken Suomesta: “Elämme aikaa, joka vaatii meiltä kaikilta uhrauksia.”
Nämä uhrilahjat ovat konkretisoituneet ja kirkastuneet minullekin vähitellen. Heräsin lauantai-aamuna puhelimen pirinään. Tai eihän mulla mikään lankapuhelin ole, vaan älypuhelimen pirinä-ääneen. Huolestunut ääni kertoi tutun joutuneen sairaalaan. Loppuunpalaminen.
Olin tietysti järkyttynyt, kun kyseessä oli läheinen. Töissä kiirettä. YT-neuvottelut paukkuvat koko ajan. Omien töiden lisäksi on pitänyt tehdä irtisanottujen työt. Ja ennen kaikkea kaveri on ollut LIIAN tunnollinen, ahkera työntekijä.
Soitin sairaalaan. Väsyneen kuuloinen ääni vastasi ja kuulosti ilahtuneelta minun äänen kuultuaan. Itseäni huoletti itsesyytökset. Lupasin käydä viikolla katsomassa.
Tänään taas kuulin ikäviä uutisia. Samoin eräässä konepajassa on henkilökuntaa karsittu ja toimintaa on sopeutettu ja tehostettu. Pienellä porukalla yritetään tulla toimeen ja saada ne pienet tilausnorot tehtyä tiukassa aikataulussa, mitä alihankintaan valuu. Kohtalaisen nuori ja hyväkuntoinen kaveri oli saanut kohtauksen ja kiikutettu sairaalaan.
Tässä oli pari esimerkkiä tämän hetken Suomesta. On ihmisiä, joilla ei ole töitä. Ja ne joilla niitä on, on vähän liikaakin. Ja sitten on tietysti niitä, jotka on kertomassa, miten työntekoa pitää tehostaa. Tuottavuutta täytyy lisätä. Asennetta työntekoon täytyisi muuttaa. Palkkoja alennettava. Kaikkien tulisi joustaa. Pitäisi sopeuttaa. Täytyisi sopeutua. JOUSTA! SOPEUDU! TUOTA!
Julkisessa keskustelussa ei hirmuisesti ole käyty vuoropuhelua siitä, miten ihmisen psyyke kestää tätä lamaa. Kuinka ison hinnan Suomi maksaakaan, jotta olisimme kilpailukykymittareissa, PISA-tutkimuksissa, tuottavuudessa, tehokkuudessa ykkösmaa?! Jyrääkö taloudellinen hyvinvointi henkisen hyvinvoinnin sumuisessa Suomenmaassamme? Täytyykö meidän väen vängällä olla ykkönen?
Itselläni on käsitys, että kun haetaan maksimaalista tehokkuutta, niin siinä leikitään ihmisen terveydellä. Pieni ihminen unohtuu, kun yritetään löytää se raja, jossa talouden pyörät pyörivät työntekijöiden poissaolojen ollessa siedettävällä tasolla.
Monet sopeutuvat tilanteeseen. Mutta monet myöskin tipahtavat kelkasta. Olemmeko valmiit maksamaan tällaisen hinnan? Painatammeko lopulta sopeutujille ja uhrautujille Kiitos taantuma 2008-201?-paidan? Tulevaisuuden sotaveteraaneille. Nyt ei puhuta Kollaan kestämisestä vaan pollan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti