Puolalaiset älköön vaivautuko

Okei. Tämä ei ole vihapuheenvuoro. Eikä sellaiseksi tarkoitettu. Toivottavasti tästä nyt ei tule aseellista konfliktia Puolan, tuon Itä-Euroopan kynnysmaton sekä Suomen, maan josta hyvä veli on lähtöisin, kanssa. Taloyhtiö lähestyi meidän perhettä kirjeellä. Se ei tällä kertaa koskenut Laadukasta jaappanilaista sitimaasturia (se ei ole muuten enää keskuudessamme… RIP) ja sen pysäköimisestä viivasuorasti ruutuunsa. Tämä on taloyhtiö, jossa kaikenmoiset viestit, ilmoitukset ja huomautukset lentelevät.

Muistissa on hississä ollut viesti taloyhtiömme asukkaille. Yläkerran naapuri oli närkästynyt, kun hän ja hänen puolisonsa sekä heidän koiransa olivat saaneet nimettömän huomautuksen kovaäänisestä seksistä ja haukkumisesta. Täsmennyksenä mainittakoon, että haukkuminen koski koiraa ja kovaääninen seksi nuorta paria.

No meikäläisen kuulo on ilmeisesti parhaat päivänsä nähnyt, kun jännittävimmät äänet tässä yhtiössä on ylipitkä virtsasuihkun lorina jostain kaukaisuudesta ja umpikuuron naapurin aamuTV:n möykkä volume-tason ollessa se Spinal Tapin 11.

Mutta taloyhtiön mielestä koiraat ja uroot on laitettava aisoihin. Tai ainakin vaiennettava. Tosin kun näin hissikonfliktin jälkeisenä päivänä tämän perheen koiran kanssa, niin meinasipa vahingossa tyypillisen “Terve!”-moikkauksen tilalle suusta päästä: “Herpes!”

Mutta palatkaamme kirjeeseen taloyhtiöltä. A4-kokoinen tiedonanto koski puolalaisia kaupustelijoita ja heitä ei saa päästää taloyhtiömme tiloihin. Ja kieltoon oli liitetty poliisin uutisointi epärehellisistä puolalaisista.

Mistä lähtien puolalaiset kaupustelijat ovat käyneet röyhkeiksi? Vastahan päästiin romanialaisista kerjääjistäkin eroon, niin nyt tulee tilalle puolalaiset. No, vaimo ohjeisti meidän jälkikasvua. Emme me nyt yksilöineet pahoja setiä/tätejä juuri puolalaisiksi. Enkä googlettanut Lech Walesan enkä Wojciech Jaruzelskin kuvaa lapsille, emmekä luetelleet Puolaan liittyviä ikäviä faktoja.

Vaan ketään tuntematonta ei saa päästää sisälle.

Ja jotta lapset kävisivät leppoisasti unten maille, kerroimme tietysti puolalaisen iltasadun epärehellisestä taulukauppiaasta vieraassa kaupungissa…

Onhan noita kaupustelijoita nähty. Muistan puolalaisen opiskelijatyttösen hämmentyneen ilmeen 1980-luvun alusta Keski-Suomessa, kun olimme tyhjentämässä isän kanssa paskahuussin sisältöä niin, ettei huippu osunut täysistuntoa tekevää asiakasta takapuoleen. Haju oli aika maalainen ja eiköhän siihen samaan syssyyn tullut tämä nuori polski-opiskelija huonolla suomen kielellä kirjoitetun pahvilapun kanssa. Jotain ylihintaisia hologrammitauluja möi. Sen mä muistan. Tällä kertaa puolalainen veti vesiperän… tai no perän nyt kuitenkin.

Okei. Tietysti on rehellisiäkin kaupustelijoita joukossa. Mutta tämä on mun mielestä kerjäämisen jalompi muoto. Suomalaiset eivät kerjää. Eivät, vaikka olisimme oikeutettuja johonkin tukeen. Jotta pääsisimme samaan lopputulokseen romanialaisten katukerjääjien tai puolalaisten taulukauppiaiden kanssa, niin me palkkaamme mainostoimiston, pykäämme organisaation ja laitamme mainoskampanjan nimellä “kansallistalkoot” tai “Uusi Lastensairaala 2017.”

Tai helpompi keino on olla pääministerin kaveri…

Jokainen lopetus vaatii uuden aloituksen

Nyt hyvä mies istu lasten miniatyyri-kokoa olevalle tuolille, ota hyvin epämukava asento ja aloita kirjoittamaan. Etenkin kun nyt sinulla on työnantajan lahjoittama ilmainen, vanhaksi jäänyt, ylijäämätietokone, jossa on kaikkien entisten nuorten hilavitkuttimien lisäksi korppuasema. Netti tässä toimii. Hyvä. Ja se tarkoittaa myöskin, että pääsen bloggaamaan. Hyvä tämäkin. Kait.

Nimen keksimiseen olisit voinut käyttää muutaman sekunnin pidemmän ajan. No lieventävänä asianhaarana mainittakoon, että nimi oli varattu ennen tätä Ylioppilaslehden suurta kakkakohua. Silloin minun olisi pitänyt iskeä varpusparvellani. Myöhästyin. Tosin eipä minulla olisi ollut kakkakohuun mitään lisättävää. Tai ehkä johonkin toiseen penkkiin vähäsen.

Naistenpäivä on juuri sopiva päivä aloitukselleni. Itse venailin hieman TAYSin tuloksia. Viime syksyltä lähtien. Odotin sitä varpusparvet henkisissä raappapöksyissäni. Kolme kertaa minut kuvattiin. Verikokeita otettiin useita putkiloita. Niillä olisi varmaan tyydytetty SPR:n veripussitarpeet veriryhmässäni. Oma tarinansa on vuorokausivirtsatonkkien täyttely. Kuinka minä unohdin hakea tonkat ajoissa labrasta. Ja kuinka minä viime tingassa hain ensiavusta nämä uupuvat virtsakokeiden perhepakkaukset, jotta pääsen niitä täyttelemään. Olin varsinainen sisällöntuottaja.

“Isä. Miksi sinä pidät sun isoa pissanäytettä jääkaapissa maitopurkin vieressä? Yäääk!”

En halua edes tietää, mitä lapset kertoivat koulukavereilleen mun virtsan säilöntäprojektista. Ja kuinka upea näky olinkaan Tampereen katukuvassa, kun kuskasin täyden kanisterin Lidlin joulusesonkikassissa labraan.

Useampi kuukausi tässä meni. Menin helmikuussa kuuntelemaan tuomioni TAYSiin.

Hirvitti hieman. Hyvänlaatuinen kasvain? Pahanlaatuinen? Joku muu. Mikä?

Isä kuoli syöpään. Äiti kans. Mietin sanontaa “Ei kahta ilman kolmatta.”

Sain vapauttavan tuomion. Aikaisemmin itselleni täysin tuntematon sisäelin oli kasvattanut jotain, jolle lääketiede oli keksinyt vaikeasti muistettavan nimen. Kotiini postitetussa sepostuksessa on sivu tekstiä, josta en ymmärrä yhtään mitään. En edes toisella lukemisella. Mun olisi pitänyt olla koti-Himanen, jotta olisin siitä saanut jotain irti. Mutta lääkärini onneksi selitti ja mulle riitti se tieto, että havaittu patti on 99,9%:sti harmiton. Mutta kontrolleissa pitää käydä. Perin huojentavaa.

Ööh. Haittaako tämä patti blogin pitoa?