Ne pienet asiat...

Hieman olen kateellinen niille bloggareille, jotka voivat käyttää blogiaan mainostamiseen ja saavat näin ollen ilmaisia tuotteita arvosteltavaksi ja parhaimmassa tapauksessa jotain rahallista korvausta kirjoittamisestaan. Monet mammablogit, sisustusblogit, muotiblogit jne. ovat tämän tajunneet. Olisiko minunkin pitänyt miettiä blogini nimeä ja aihetta? Enkä olisi ottanut sen nimen, mikä ekana tulee mieleen ja kirjoittaa siitä, mikä vaan pämähtää nupoliin. Jossittelua jossittelua. Mutta eilen minä, Varpusparven kirjoittaja ja tupakointivarustuksella varustellun perheauton onnellinen omistaja, kun käpyttelin kotiini, oli ovelle kärrätty toistakymmentä isoa laatikkoa. Wau! Onko Varpusparvelle löytynyt joku yhteistyökumppani??!! Voisinko nyt vain keskittyä kirjoittamiseen?! Kun hämmästyksestäni toivuin ja katsoin laatikoita tarkemmin, huomasin, että voin keskittyä muuhunkin kuin pelkkään paperityöhön: laatikoissa oli pelkästään aikuisten imukykyisiä vaippoja. Varmaan pari Euro-lavallista. Tosin vastaanottaja ei sitten ollut minä, vaan eräs kotihoidossa oleva vanhus.

No se siitä ja sen kestävyydestä. Olen huomannut, ettei mua niin hirveästi ärsytä isot asiat, vaan aika pienet asiat loppujen lopuksi nyppii. Esimerkiksi työttömyys. Onhan se ikävää, mutta se on tietysti koko-Suomen rakenteellinen ongelma. Eli asia, jolle mä en hirveästi voi mitään. Laitan siis asian ei-ärsyttävien asioiden mappiin. Tietysti unohdan yhteisellä sopimuksella sen, että töiden jakamisella ja palkkojen kohtuullistamisella työllistäisi monet tässäkin maassa. Tämä on tietysti jäänyt juhlapuheiden tasolle. Mutta työttömyys aiheuttaa vaihtoehtojen miettimistä ja tällä hetkellä olen puuhaamassa yrittäjyyttä. Suuret ovat ainakin suunnitelmat.

***

Mutta sitten ne pienet asiat. Tykkäsin aikaisemmin lukea sanomalehteä. Tietysti sellaisen tilaaminen on kallista ja on ehdottomasti asioita, joista tinkii ensimmäisenä. Toisaalta, kun lukee lehteä, niin lähes kaikki uutiset ovat sellaisia, jotka olen jo netistä moneen kertaan lukenut. Paitsi jostain syystä paikallisuutiset, jotka Tampereella vielä varmaan luetaan kaupungintalon parvekkeelta tai jostain, johon tavallisella kuolevaisella ei ole asiaa. Ne vaan tupsahtaa jostain. Siksi tiedän varmaan Helsingin asioista paljon paremmin kuin oman kotipaikkakuntani. Toisaalta eipä kait Tampereella mitään uutisoitavaa olekaan. Tehdään vaan reikiä kaupungin alle. Ja juhlitaan itsenäisyyttä.

Sanomalehdettemyys ärsyttää. No media on nyt paniikissa. Tabletti syrjäyttää paperin eikä oikein kukaan tiedä, mihin maailma on menossa, näin journalistisessa mielessä. Suosittelisin lehtitaloja panostamaan laatuun. Okei, uutiset on monille vanhoja, mutta hyviä juttuja ihmiset haluavat lukea. No, me olemme Aamulehdetön perhe Tampereen keskustassa ja meille suunnataan usein kampanjoita. Joku paikallinen kauppa on tilannut pariksi kuukaudeksi Aamulehden. Tällä kertaa panokset olivat koventuneet. Hae lähikaupasta Fazerin sininen, saat kahden kuukauden Aamulehdet kaupanpäälle. Minä niin kovasti tykkään suklaasta.

***

Toinen ärsyttävä asia on televisio. Sieltä tulee niin paljon tuubaa, että sen katselu on jopa lapsillakin minimissä. Nyt tajusin, että minulla on joku kanavakortti, josta mä maksan vuosittain tietyn summan rahaa, vaikka en katsele niitä kanavia, mitä kortin mukana tulee. Eli olen tavallaan automaattinen maksukone kanavakorttiyhtiölle. Nyt päätin irtisanoa kortin. Mulle riittää peruskanavat. Kaivelin netistä tiedot "asiakaspalveluun" ja soitin sinne. Kesti kauan kun pääsin läpi. Miesääni vastasi. Pyysi odottamaan n. 5 minuuttia, jotta asiantuntija vastaisi minulle. Minä kuuntelin viiden minuutin ajan yrityksen erilaisia mainoksia, joita soitettiin odotusmusiikin sijaan ja vihdosta viimein asiantuntijani vastasi. Tällä kertaa ääni viittasi hieman varttuneenpaan naisimmeiseen. Kerroin asiani ja pian hän sanoikin:

"Et voi purkaa kanavakorttisopimusta puhelimitse, vaan sinun täytyy käydä henkilökohtaisesti kaupassamme. Haluaistko muutes tilata videovuokrapalvelun? Se olisi meillä nyt tarjouksessa."

"EN HALUA. KIITOS."

Onneksi minulla on tätä laatuaikaa. Suomalaisella miehellä sitä on aina 77,2 vuoteen asti. Eli eipä muuta kuin kanavakortti mukaan ja parin korttelin päähän kauppaan purkamaan minun turhakettani, joka nyt työllistääkin minut aika hyvin... Käpyttelin kauppaan miettien samalla Pepe Willbergin ihon kuntoa ja päästyäni liikkeeseen minut ohjattiin painamaan itsepalveluautomaatista jonotusnumeroa. Ei tarvinnut maksaa itsepalvelumaksua.

"Toivottavasti sinulla on aikaa, nyt on noin puolen tunnin jonot."

Voi hemmetin hemmetti. Mutta onneksi on tuohon 77,2 vuoteen vielä matkaa, niinpä istuin kiltisti tuolille ja lueskelin älypuhelimestani uusimpia Keva-käänteitä ja vähän twiittailin myöskin. Puoli tuntia meni suitsait puhelinta hiplatessani, kunnes minun luokseni tuli fyysinen asiantuntija ja pyysi pöydän luokse. Hyvin nopeasti hän purki mun sopimuksen ja otti kanavakortin minulta pois. Viimeiseksi kysyi:

"Meillä olisi nyt hyvin edullinen liittymätarjous..."

"EN HALUA! KIITOS!"

Vähän kettuuntuneena läksin kanavakorttia köyhempänä, mutta kokemusta rikkaampana kohti Lidliä ja kuinkas ollakaan. Siellä oli samat jonottajat nyt kaupassa. Olin siis mennyt tietämättäni taas eläkeläisten ja työttömien sekä vähävaraisten kaupassakäyntiajankohdan aikoihin kauppaan. Ja Lidlissä ei soinut joululaulut vaan tauotta:

"HENKILÖKUNTAA KAIVATAAN KASSOILLE, KIITOS! HENKILÖKUNTAA KAIVATAAN KASSOILLE, KIITOS! ESIMIES. TULISITKO KASSOILLE, KIITOS!"

Helevetti! Sain minä sieltäkin lopulta sen maitolitran.

***

Yksi ärsyttävä asia on myös pesukoneettomuus. Lapsiperheillä se korostuu. Nyt ei ollut kyseessä "tiskaava passeli" vaan meidän v. 2007 hankittu pyykinpesukone. Se on ollut kieltämättä kovalla käytöllä. Jarrutusjälkiemme moitteeton pesijä. Lapsiperheiden laskennallinen jarrutusjälkijälki mahtaa olla valtava. Hiilijalanjäljestä puhumattakaan. Mutta päivänä yhtenä se ei sitten wörkkinyt. Pesukoneemme. Ei muuta kuin vakuutusyhtiöön vahinkoilmoitus. Meillä on hyvä vakuutusyhtiö. Ja näemmä erityisen hyvä kotivakuutus. Siperia on opettanut tässä. Kun illalla naputin ilmoituksen netissä, niin heti aamulla soitettiin vakuutusyhtiöstä. He korvaavat vahingon, mutta nyt piti selvittää paljonko korjaus maksaa. Jos korjaus jää alle 400€:n, niin se kannattaa vielä heidän mielestään korjata. No, tilasin huoltoäijän katsomaan ja hän tulikin parin päivän päästä. Pyykkivuori oli kasvanut melkoisesti sinä aikana. Huoltoäijä tuli ja vähän aikaa pähkäili. Piirikortti. Se on mennyt. Tilaaminen kestää ja korjaus maksaa 300-350€.

Ounou. Nyt me siis odotamme jostain kuusi vuotta vanhaa piirikorttia saapuvaksi. Kirjoitan tätä blogiani tynnyri ainoana vaatetuksena.

***

Lopuksi asia, minkä pitäisi ärsyttää, mutta se oikeastaan enempi huvittaa: Viime aikoina on kohistu aika lailla Kevasta. Mä en ollut edes tietoinen, että on olemassa sellainen taho joka "huolehtii kunta-alan, valtion, kirkon ja Kelan henkilöstön eläkeasioista." Yhteensä he siis hoitavat noin 1,3 miljoonan julkisen sektorin työntekijän ja eläkkeensaajan työeläkepalvelut. Näin kertoi Kevan omat kotisivut. Ennen Kevaa nimi oli hämäävästi Kuntien eläkevakuutus. Vaihtoivat nimensä paljon helpompaan muotoon, jotta sitä voisi käyttää vaikkapa kohuissa.

Mä en ymmärrä, että on olemassa sellainenkin pulju, joka nykyajan avoimuuden ja nopean tiedonkulun aikana hoitaa asiansa niin, miten aikaisemminkin on hoidettu. Nyt sitten Ailus on nostettu kepin nokkaan ja yleisen painostuksen takia, joutui keskeyttämään surkuhupaisesti Qatarin reissunsakin.

Mua jo vähän naurattaa ko. touhu. Tietysti työttömänä insinöörinä voisin olla karmean kateellinen menestyville ihmisille. Mutta oikeastaan olen nyt paljon velkaa Kevalle. Ilman tätä kohua en olisi tiennyt Avobemareiden tupakointivarustelustakaan, minkä hinnaksi on siis varmistunut julkisuudessa ollut 50,29€.

Tämä aika on tietysti ikävä tuollaisten puulaakien johtajille. Ennen nykyaikaa on tehty julkisuudelta piilossa näitä veivauksia. Mutta julkiseen sormen heristelyyn joutuvat ne, jotka media nostaa sylkykupiksensa syystä tai toisesta. Ovatko edelliset bossit olleet parempia vain siksi, kun ne eivät jääneet kiinni? Pitäisikö nyt Kevan ja entisen Kuntien eläkevakuutuksen toimitusjohtajien maine samalla tahria. Sotarikosoikeudenkäynneissäkin puhutaan maineenpalautuksista, mutta tällaisissä veivaus-asioissa voisi miettiä jotain tahoa, vaikkapa Kateelliset työttömät heteromiehet ry, joka sitten hoitaisi jälkeenpäin maineenpilaamisen. Se olisi yhteiskunnallisesti tärkeä työ. Kun joku pulju on narahtanut tuollaisesta kohtuuttoman rahankäytön kulttuurista, niin voisi jälkeenpäin pilata entistenkin toimitusjohtajien maine. Voisi vaikkapa hautakiviinkin liimata joku huomiotarra: "Tässä lepää toimitusjohtaja, joka ei jäänyt kiinni holtittomasta rahankäytöstä."

Oikeus olisi tapahtunut. Kaikilla olisi hyvä mieli. Jopa haminalaisilla, joiden lihis kahella nakilla on lihis kahella nakilla.

Ehkäpä Kevan kannattaisi palkata joku, joka ennakoi näitä kohuja. Ja ehkä voisi miettiä, että työsuhdeautojen tai työsuhdeasuntojen sijaan maksettaisiin vain hermeettisen isoa palkkaa ja toimitusjohtajaksi valittaisiin mies, niin mitään kohua ei olisi tullutkaan.

Ei tekosavua ilman tekotulta

Kirjoittaisinkohan blogiini jotain vaiko lukisinko vielä juttua ketsupilla maalaavasta muotokuvataiteilijasta? Elämässä on niin paljon vaikeita valintoja. Mikä niistä on oikea?

Alkuvuosi on mennyt kaikenkarvaisten kohujen ja mielensäpahoittajien merkeissä. On ollut hevoslihakohua, on ollut veronkiertokohua, on ollut Himaskohua, on ollut Talvivaaraa ja mitä kaikkea. En minä edes kaikkia muista. Yleensä kohut liittyy ruokiin (=oma vatsa) tai sitten johonkin, joka muu on saanut, mutta itse ei (=kateellisuus). Se tässä masentaakin, kun ei ole ajan tasalla mihin kaikkeen pitäisi olla närkästynyt ja loukkaantunut.

Oiskohan tämä kirosana ”sosiaalinen media” aiheuttanut monet kohuista. Poliittiset kohut syntyvät niin, että vanhat jarrut tekevät niin kuin on tehty vuosikymmenet. Ennen sai näitä tehdä ihan katseilta piilossa hyvään veljeen tukeutuen. Mutta nyt kun skandaali on yhden peukalon painalluksen päässä, niin kaikki ei olekaan niin yksinkertaista. Päättäjille on tullut some-sirkka, omatunto puuttuvan tilalle. Ja sen kanssa on vain opittava elämään.

Sosiaalinen media myöskin tuo seuraajien silmille sinun lomakuvasi, partyt yms yms. Niiden kanssa kannattaa pitää jonkinlaista makua. Kun seuraajissa voi olla ketä tahansa. Et sä voi tuntea lapsuuden koulukavereiden nykytilannetta. Toisaalta jos yrität kaikkia miellyttää, niin se vasta ärsyttävää onkin.

Etenkin näillä politiikan parissa puuhaavilla on netissä käyttäytyminen hieman hukassa ja hakusessa. Eräällä puolueella on Facebook varmin keino päästä tutustumaan käräjäoikeuden menettelytapoihin. Itse joskus oon hymähtänyt erään tutun (manageritasolla) kuvapäivityksiä. Etenkin työhuoneen uusi sisustus-kuvasarja nostatti meikäläisenkin kulmakarvoja ylös. No nyt tässä joku aika sitten hän laittoi aamupalakuvatuksen. Heidän yrityksessä on upeana tapana aamuisin tarjota hedelmiä aamupalaksi. Yrityksessä oli menossa YT:t ja 235 henkeä oli saamassa potkut. Mutta onneksi joku ennätti kommentoidakin: Taisitte saada noidenkin hedelmät ja linkki YT-uutiseen.

Hähää. Olin tyytyväinen. Sana voi olla tarjottua aamupalaa terävämpi.

Yksi kohu oli suomalaisen hiihdon tila. Hiihtoon voitaneen Val di Fiemmen MM-kisojen perusteella lukea kaikki, mikä liittyy suksiin, lumeen, jäähän, talveen jääkiekkoa lukuun ottamatta. Nojoo täytyy myöntää, että nämä MM-kisat tuli mulle ihan yllätyksenä. Mäntyrannan puun takaa. Puskista. Oliko kisoja käyty pari päivää, kun tajusin, että telkkarissa puhutaan jostain kisoista. Meillä oli näin ollen yllätyskisat. Juu, noista ei jäänyt paljoa jälkipolville kerrottavaa. Aivan kun olisi salailtu koko kisojen olemassaolo. Meikäläisen penkkiurheilu-uran venyminen sai riittää siihen, että tiedostin kyseisten kisojen olemassaolon.

Suomessa urheilussa mennään syvällä. Onneksi on perustettu työryhmiä huippu-urheilun tulevaisuuden pelastamiseksi. Ne ei vaan pelasta huippu-urheilun tulevaisuutta, vaan entisten huippu-urheilijoiden tulevaisuuden. Huippu-urheilun tukeminen on vähän kaksipiippuinen asia. Mielestäni järkevämpää olisi tunkea ne pienet rahat huippujen sijaan nuorison urheiluharrastuksiin. Mutta toisaalta nuoriso kaipaa niitä esikuviakin. Just niitä, jotka vetävät hemohessiä suoneensa ja vievät ne kirkkaimmat mitalit. Kielitoiveena jokin muu kuin norja.

1980-luvulla ei ollut puhettakaan, että MM-kisat olisi jäänyt näin huomioimatta. Jopa meidän ala-asteemme eli kisojen mukana ja usein me otimme luokasta omat tuolit mukaamme ja menimme yläkerran perjantain virsien veisuu-käytävälle katsomaan MM-hiihtoja ja jännäämään suomalaisten puolesta. Yläkerran käytävällä oli nimittäin koulun ainoa TV. Sieltä katselimme myöskin Koulu-TV:n ohjelmatkin.

Nyt meillä on kaikkien kohujen lisäksi yllätyspaavi. Valkoisen savun tupsahdus Sikstuksen kappelin katolta on niin nähty juttu, vaikkei käsittääkseni kappelin katolla ole moista savupiippua. 9.3. asennettiin savupiippu katolle, jotta savukoneen aiheuttama pöllähdys sitten näkyisi kaikelle kansalle. Kysytäänköhän sitten joskus monenkymmenen vuoden päästä “Missä olit, kun Vatikaanissa savukone pössäytti väliaikaisesta savupiipusta valkoisen keinosavun?” Niin ja sehän tuli meille kaikille yllätyksenä, että paaviksi valittiin vanha papelo yhdellä keuhkolla. Yllättävää.

Puolalaiset älköön vaivautuko

Okei. Tämä ei ole vihapuheenvuoro. Eikä sellaiseksi tarkoitettu. Toivottavasti tästä nyt ei tule aseellista konfliktia Puolan, tuon Itä-Euroopan kynnysmaton sekä Suomen, maan josta hyvä veli on lähtöisin, kanssa. Taloyhtiö lähestyi meidän perhettä kirjeellä. Se ei tällä kertaa koskenut Laadukasta jaappanilaista sitimaasturia (se ei ole muuten enää keskuudessamme… RIP) ja sen pysäköimisestä viivasuorasti ruutuunsa. Tämä on taloyhtiö, jossa kaikenmoiset viestit, ilmoitukset ja huomautukset lentelevät.

Muistissa on hississä ollut viesti taloyhtiömme asukkaille. Yläkerran naapuri oli närkästynyt, kun hän ja hänen puolisonsa sekä heidän koiransa olivat saaneet nimettömän huomautuksen kovaäänisestä seksistä ja haukkumisesta. Täsmennyksenä mainittakoon, että haukkuminen koski koiraa ja kovaääninen seksi nuorta paria.

No meikäläisen kuulo on ilmeisesti parhaat päivänsä nähnyt, kun jännittävimmät äänet tässä yhtiössä on ylipitkä virtsasuihkun lorina jostain kaukaisuudesta ja umpikuuron naapurin aamuTV:n möykkä volume-tason ollessa se Spinal Tapin 11.

Mutta taloyhtiön mielestä koiraat ja uroot on laitettava aisoihin. Tai ainakin vaiennettava. Tosin kun näin hissikonfliktin jälkeisenä päivänä tämän perheen koiran kanssa, niin meinasipa vahingossa tyypillisen “Terve!”-moikkauksen tilalle suusta päästä: “Herpes!”

Mutta palatkaamme kirjeeseen taloyhtiöltä. A4-kokoinen tiedonanto koski puolalaisia kaupustelijoita ja heitä ei saa päästää taloyhtiömme tiloihin. Ja kieltoon oli liitetty poliisin uutisointi epärehellisistä puolalaisista.

Mistä lähtien puolalaiset kaupustelijat ovat käyneet röyhkeiksi? Vastahan päästiin romanialaisista kerjääjistäkin eroon, niin nyt tulee tilalle puolalaiset. No, vaimo ohjeisti meidän jälkikasvua. Emme me nyt yksilöineet pahoja setiä/tätejä juuri puolalaisiksi. Enkä googlettanut Lech Walesan enkä Wojciech Jaruzelskin kuvaa lapsille, emmekä luetelleet Puolaan liittyviä ikäviä faktoja.

Vaan ketään tuntematonta ei saa päästää sisälle.

Ja jotta lapset kävisivät leppoisasti unten maille, kerroimme tietysti puolalaisen iltasadun epärehellisestä taulukauppiaasta vieraassa kaupungissa…

Onhan noita kaupustelijoita nähty. Muistan puolalaisen opiskelijatyttösen hämmentyneen ilmeen 1980-luvun alusta Keski-Suomessa, kun olimme tyhjentämässä isän kanssa paskahuussin sisältöä niin, ettei huippu osunut täysistuntoa tekevää asiakasta takapuoleen. Haju oli aika maalainen ja eiköhän siihen samaan syssyyn tullut tämä nuori polski-opiskelija huonolla suomen kielellä kirjoitetun pahvilapun kanssa. Jotain ylihintaisia hologrammitauluja möi. Sen mä muistan. Tällä kertaa puolalainen veti vesiperän… tai no perän nyt kuitenkin.

Okei. Tietysti on rehellisiäkin kaupustelijoita joukossa. Mutta tämä on mun mielestä kerjäämisen jalompi muoto. Suomalaiset eivät kerjää. Eivät, vaikka olisimme oikeutettuja johonkin tukeen. Jotta pääsisimme samaan lopputulokseen romanialaisten katukerjääjien tai puolalaisten taulukauppiaiden kanssa, niin me palkkaamme mainostoimiston, pykäämme organisaation ja laitamme mainoskampanjan nimellä “kansallistalkoot” tai “Uusi Lastensairaala 2017.”

Tai helpompi keino on olla pääministerin kaveri…