Tasa-arvon mekin ansaitsemme

Suomalainen kalenteriviikko jotenkin kulminoituu kahteen asiaan: maanantaihin ja viikonloppuun. Maanantai on maanantai. Kaiken pahan alku ja juuri. Ne, joilla on töitä, harmittelevat maanantaissa sitä, että viikonloppu on ohi ja uusi korkkaamaton työviikko on vasta alussa. Ja ne, jotka ovat työelämästä vieraantuneita, ovat myötätunnosta maanantain sadattelussa mukana. Ja ne, joilla on viikonloppuisin töitä, huomaavat maanantain vaihtaneen paikkaa.

Sunnuntai taas on yhtä maanantain odottelua. Ja tiistaina on tunne siitä, että maanantai on selätetty, mutta viikonloppuun on vielä matkaa. Keskiviikko ja torstai on selvää laskeutumista loppuviikkoa ja viikonloppua kohti.

Tässä kirjoittamisen välissä ennätin komentaa poikaa niin, että hän suuttui meikäläiseen ja lähti kantapäät tömistäen ja ovet paukkuen omaan huoneeseen. Tiistaina voi harjoittaa sopivassa määrin uhmaa. Tosin tällä hetkellä kyseinen reaktio on lähes päivittäistä. Lasten kasvattaminen vaatii ajoittaista diktaattorin otetta asioihin.

Otsasuoni pullistuu…

Tänään on ollut Minna Canthin päivä. Se tarkoittaa sitä, että ne, joilla on lippusalko, niin ne ovat laittaneet lipun liehumaan. Muut ovat ilman tätä toimenpidettä ja miettivät kuumeisesti, mikä ihmeen liputuspäivä tämmöinen on?! Suurin osa suomalaisista liputuspäivistä ovat itse asiassa yksiä mysteereitä. Onneksi on Wikipedia.

Wikipedian mukaan: “Sisäasiainministeriö on suosittanut yleistä liputusta Minna Canthin syntymäpäivän ja tasa-arvon johdosta vuodesta 2003. Helsingin yliopisto merkitsi Minna Canthin päivän vakiintuneeksi liputuspäiväksi vuodesta 2007 alkaen.” Ensi viikolla varmaankin liputetaan kissojen suolistovaivojen tietoisuuden lisäämiseksi.

Näin tasa-arvon päivänä on sitten joka paikassa vöyhkätty tasa-arvoisen avioliittolain aloitteesta. Hieno, kannatettava asia, mutta jotenkin tämäkin näyttäisi menevän niin, että ne jotka kannattavat, tuntevat olevansa vain ja ainoastaan oikeassa ja ei ymmärretä ihmisiä, jotka ovat eri mieltä asiasta. Vähän samanmoinen meininki oli pressan vaaleissa.

Nykyään on helpompi olla parvessa samaa mieltä, kuin olla yksin mielipiteensä kanssa. Ihmiset ilmoittelevat kirjoittaneensa aloitteeseen nimensä ja vitsailevat, mitäköhän mieltä Räsänen mahtaa olla. Ähäkutti. Kuinkahan moni edes luki tekstin, mihin tuikkasi allekirjoituksensa? Jopa ihmiset, joilta viimeisenä odottaisin mitään asiantuntevaa kommenttia vaikkapa tasa-arvoisesta avioliittolaista laittelevat mielipiteitään.

Höh? Eikö tasa-arvoa ole myös se, että hyväksytään mielipiteet, jotka ovat omasta kannasta eriäviä?! Vai onko Suomeen tullut SMoP – Samaa mieltä olevien puolue. Saisimmekohan liputuspäivän samaa mieltä oleville? Muutamasta sanomalehdestä onkin tullut jo samaa mieltä olevien äänenkannattaja. Ja kun radiokanaviakin kuuntelee, niin samat biisithän siellä soi samojen uutisten tauottamina. Samanmieliset käyvät Prismassa tai Cittarissa ja tankkaavat ABC:llä. Samaa mieltä olevat laittavat lapsensa päiväkotiin omien lomien ajaksi. Suomi – 5 miljoonaa samista ei voi olla väärässä.

Olen mieluummin yksin oikeassa kuin lauman kanssa väärässä. (Kari Suomalainen)

Hajanaiset kohuajatukseni

Ääh. Tätä kun kirjoitan onkin vellomassa taas joku kohu, mikä liittyy Heidi Hautalaan. En ole aivan tarkkaan lukenut, mistä kohusta on kyse, mutta jälleen ihmiset ovat tuohtuneita ja ärtyneitä sekä vaativat ministerin päätä kepin nokkaan. Ehkäpä kohussa oli kyse pimeästi ostetusta hevosesta, jonka oli tuttava valelääkäri teurastanut ruotsalaiselle valmislasagnea valmistavalle yritykselle? Tästä on vielä sovittu luottotutkijan lausunto 700.000 Eurolla ilman kilpailutusta.Tämän prosessin aikana Matti Nykänen oli vaihtanut tyttöystävää 37 kertaa.

Nojoo. Tasavallan Presidenttimme sanoi heti vuoden aluksi omalla suullaan (och samma på svenska) konsulttien keksimän sanan: oleskeluyhteiskunta. Tästähän tietysti nousi myrsky vesilasissa, vaiko oiskohan parempi ilmaisu: “Nousi myrsky syrjäytyneen ja työvoimapoliittisesti passiivisen kossupullossa”?

En tiedä, miten voidaan määritellä "oleskelija” Suomessa. Väittäisin kuitenkin, että varsinaisia oleskelijoita omasta tahdostaan on harvinaisen vähän. Oleskelijat ovat nyt siis virallisesti nounou-juttu. Nyt ollaan myös löydetty uusi sana, syrjäytynyt. Ja huolestuttukin vallan siitä. Ihan korkealla taholla. Varmaankin syy huolestumiseen on vain yksi syy: Raha. Ihmisen saaminen syrjäytyneeseen tilaan on kallista. Joku valiokunta miettiikin esikouluikäisille kyselykaavaketta, jossa selvitetään aikooko tämä 6-vuotias olla 15 vuoden päästä syrjäytynyt vaiko aktiivinen työtön työnhakija. Nämä voisivat olla kyselyn ainoat vaihtoehdot.

Nuorisotyöttömyyteen on herätty. Nuorisotyöttömyyden pysymiseksi nykyisellä tai siitä korkeammalla tasolla ovat minua viisaammat miettineet työiän nostoa. Vain luonnollinen poistuma on rajana. Niin tämä on tietysti taas raha-kysymys. Työiän nosto on halvempaa, kuin se, että puututtaisiin aktiivisen työiän alentaviin tekijöihin. Kun tarpeeksi paljon nostetaan eläkeikärajaa, niin se kompensoi nämä työelämästä liian aikaisin poistuvat mielenterveys- masennus-, itsemurha-, päihde- yms tapaukset. Kohutulle ex-oleskeluyhteiskunnalle on tärkeää, että keskimäärin ja sopivien tilastojen valossa meillä menee hyvin.

Työiän nostolla voisi olla uusi jännittäväkin hyöty: työpaikkakuolemat kasvavat. Nykyisessä yhteiskunnassamme ovat kuolemat ja kuolevat ihmiset piilotettu. Nythän tämä tabu voikin muuttua. Ehkä joudumme miettimään, mikä kopsahdus oli naapuripoterossa. Ja miksi 87-vuotias työkaverini on ollut niin hiljaa tänä päivänä. Painaakohan häntä jotain, olenko sanonut jotain väärää vai joudunko elvyttämään?

Raha on määräävä tekijä. Se on mittari aivan kaikkeen. Se on arvottanut meidän maailmamme lähes tyystin. Ihmiset jaotellaan niihin, joilla on rahaa ja ihmisiin joilla sitä ei ole.  Ja useassa tapauksessa (ehkä Matti Nykästä lukuun ottamatta) raha ja työnteko linkittyvät tiiviisti yhteen. Tämän päivän säästöpuheet keskittyvät lähinnä juttuihin, jotka pitäisi tehdä kaikille muille, mutta ei itselle. Oman edun tavoitteluun ei saa puuttua. Mutta jos saisimme kohtuullisuuden siemen kylvettyä mieliimme? Onko kukaan syrjäytyneen oikeesti 50…100 keskim. työntekijän palkan arvoinen? Kuinka monta työpaikkaa saisimmekaan lisää, jos sana “kohtuus” olisi itsestäänselvyys?

Oman lisäni tähän erinäisten kohujen soppaan ilmoitan ja tunnustan sen, että sain esimieheltäni pimeästi viime vuoden bonukset: Imeskeltävän Xylitol-pastillin. Minä häpeän jo tätä ja pyydän yhteiskunnalta anteeksi tätä vastuutonta aktiani. Näen jo pastilliraivon ainekset.