Laadukasta jaappanilaista sitimaasturia ei ole enää. Joulukuun lopussa meikäläisen luotettava ajopeli sitten levisi ja möin sen hinausauton ajajalle asevelihintaan. Mikään ei muutes ole säälittävämpää kuin käydä autokaupoissa kävellen. Outoa on, että autokaupat ovat sijoitettu niin, että sinne pääsee vain… autolla. Niin. Juuri sillä, mitä ei ollut käytettävissä. Voitaneen tästä vetää johtopäätös, että auton ostaja on henkilö, jolla on ennestään auto. No, minä käytin tässä tapauksessa julkisia. Tampereen sininen bussi vei alueelle, jossa olivat autokaupat kohtalaisen kävelymatkan päässä.
No laadukkaan jaappanilaisen sitimaasturin tilalle tuli sitten amerikkalainen, vikatilastojen kruunaamaton kuningatar. Ensimmäisenä vikana olen huomannut yhden polttimon palaneen takalasilämmittimen merkkivalon ja ilmastoinnin merkkivalon välissä. Mutta ihan hyvin selviää ilman tuota merkkivaloakin: jos ohjaamo on täynnä hengityksestä johtuvaa vesihöyryä ikkunoissa, niin namiskuukeli on päällä. Toisessa asennossa näkyvyys tiehen palautuu muutaman vaaratilanteen jälkeen.
Tällä viikolla Vikatilastokuningatar oli varsinainen liito-oravatehdas. Varsinainen kantahämäläinen EU-hanke oravasta liito-oraviksi. Eilen ajelin autolla kohti kustannuspaikkaani, niin Satamakadulla oli uhkarohkea orava ylittämässä katua. Ja tietysti minun kohdalla orava päätti sitten maallisen vaelluksensa oravan hahmossa. Salaa toivoin, että pieni O olisi selviytynyt. Jospa liito-oravamuuntimina toimineet renkaat ja niiden JUMPS JUMPS-äänet olivatkin vain pelkkää kuvitelmaa? Kun päivä oli pulkassa ajoin tietysti samaa katua toiseen suuntaan. Ja tapahtumapaikalla oli littein näkemäni orava. Liito-oravaakin lituskaisempi. Anteeksi oravia rakastava maailma.
Ymparisto.fi:n mukaan liito-oravan hinta on 1009€. On vain ajan kysymys, milloin ensimmäinen oravien väärennys-liiga paljastuu.
Ääh. Palmusunnuntai lähestyy. Vaikka itselläni on karjalaista verta vanhempien puolelta ja virallisissa papereissakin lukee syntymäpaikkana kyseinen maakunta, mutta Suomelle jäänyt palanen. Niin hirmuisen ilahtunut en ole tästä virpomisperinteestä. Ja muutamalla lapsuuden kaverilla on karmeita muistoja virpomisesta ilahtuneista oven avaajista. Eräässäkin osoitteessa puhdisteltiin haulikkoa siihen malliin, että hyvän tulevan vuoden toivotukset jäivät tarinan mukaan kertomatta sillä kertaa. Voitaneen tätä estettä kutsua virpomisen Force majeureksi.Tässä taloyhtiössä ei ole virpojia käynyt. Ovet ovat lukossa alakerrassa ja taloyhtiöön eivät näin ollen pääse ainakaan puolalaiset kaupustelijat sisälle. Kotimaisten virpojien läpäisykykyä vielä testataan.
Mutta nyt tyttö pudotti meikäläisen silmille melkoisen virpomispommin.
“Isi.”
Alkoi lause. Tämä tietää jotakin ruinaamista. Etenkin tuolla äänenpainolla. Mielenkiintoista, etten ole iskä, fatsi, faija, ukulele, ukko, ukkeli. Vaan pelkkä Isi. Oikeastaan Isi on aika kiva. Tai on se parempi kuin pojan käyttämä “Seymour” (pron.: /ˈsiːmɔr/, locally [ˈsiːmoː]) mikä vielä lausutaan tarkastaja Gary Chalmersin äänellä. Niin arvaatte varmaan, mitä meillä lähinnä katsellaan televisiosta joka päivä…
“Isi. Voinko mä mennä sunnuntaina virpomaan?”
“Ööh. Hä?”
“Niin. Sunnuntaina virpomaan?”
Muistin onnekseni, että tyttö on myös menossa sunnuntaina kaverinsa synttäreihin, jotka tällä kertaa ovat elokuvateatterissa.
“Mutta. Sinullahan on ne kaveris synttärit….”
“Mut ne on ens sunnuntaina.”
“Niin, mut ne on nyt.”
“Isi. Sä et tajuu sitten yhtään mitään: Virpominen on tänä sunnuntaina ja synttärit on ens sunnuntaina.”
“Se on sama asia. Ne on samaan aikaan.”
Loppujen lopuksi en tiedä, miten tässä väittelyssä kävi. Pyysin tyttöä menemään äidin luokse selvittämään palmusunnuntain mysteeriä. Tietysti yksi mahdollisuus on syväjäädyttää lapsemme nyt siihen saakka, kunnes maailmassa keksitään taito olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Tiedän, että ainoana ihmisenä vain Paavo Väyrynen onnistuu tähän. Hän lukee samalla Dostojevskin tuotannon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti