Okei. Parkkitalot eivät yleensä ole mitään hyytäviä kauhun pesiä. Jos kaikki toimii, niin sinnehän on periaatteessa ihan kivakin sujahtaa. Paitsi vähän vanhempiin taloihin, joissa mitoituslähtökohtana on varmaan ollut Fiat 600. Mutta ajat automaatille. Painat nappia. Pysäköintilippu lopsahtaa käteen. Tämän jälkeen puomi nousee ja sä hurautat taloon. Näin menee Suomessa. Yksinkertaista.
Mutta entäpäs jos tuo automatiikka ei toimikaan? Ne puomit ja ne hällävärkit, joihin sä kurottelet sojottavalla etusormellasi, kun yrität painaa isoa, pyöreää nappulaa ja ottaa kiinni aukosta sujahtavaa parkkilappua. Puomi ei nousekaan? Sä yrität rämpyttää namiskuukelia ilman mitään hyötyä. Liuskalla takaa tulevat ovat hermostuneet ja tööttäilevät ja huutavat kurkkusuorana "MIESHUORA!" Sitten huomaat vikapäivystysnumeron painonappilootan (jota voisin tässä yhteydessä virheellisesti kutsua "keskusyksiköksi") alanurkassa kuluneen tarran, johon on painettu vikapäivystysnumero. Kun puhelin on kaiveltu esille, niin huomaat luultavammin, että numerosta on kulunut puolet pois ja soitat vahingossa etniseen ravintolaan.
Näin minä kuvittelin asioiden tapahtuvan. Siksi en halua ikinä töpeksiä parkkitalossa. Mutta näin oikeasti tapahtui: Oli tytön partioilta. Satoi vettä kaatamalla ja minun piti viedä tyttö autolla Pyynikin näkötornille. Heillä oli siellä joku häppeninki. En ole ihan varma mikä, sillä minulle ei jostain syystä tule noita partion sähköposteja ja olen sitten vaimon informaation varassa. Ne on tyyliin: vie joku sinne, hae siihen ja siihen aikaan, kuskaa ne sinne, ota auto täyteen ja vie taas tuonne. Ja on muistettava rollata kainalotkin. Partiolaisen isän täytyy olla aina valmiina. Vaikkei niin huvittaiskaan. Partiolaisen isällä ei voi olla vääriä kelejä, vaan varusteet ovat väärät. On mahtanut Baden-Powellin iskääkin jurppia.
Mutta muistanette aikaisemmasta, että oli poitsun synttärit. Ja hän sai kaikilta rahaa. Niin minä lupasin viedä hänet kauppaan, koska hän ei halunnut säästää, vaan pelastaa suomalaisen tavaratalon leluosaston talouden kantamalla lahjusrahat sinne. Täydellinen suunnitelma: Likka näkötornille, reilu tunti aikaa hurauttaa Anttilaan pojan kanssa ja jos mä heitän auton vielä PARKKITALOON, niin säästyisi aikaa ja minä säästyisin kuivana, kun ei tarvinnut tuolla suomalaisessa tuhnupimeydessä tallustaa. Pojalla oli uusi lompakko ja hän oli sentilleen laskenut rahavaransa. Paperiset creditcardit olivat väistyneet kirjastokortin tieltä.
Teimme suunnitelman mukaisesti. Juutuimme Hämeenpuiston muutamiin liikennevaloihin. Mutta aikaa ei nyt niissä hirmuisesti tärvääntynyt. Pian olimmekin jo Anttilan nurkilla ja huomasin kyseisen tavaratalon parkkitalossa olevan tilaa ja vihreä valo limputti illan ainoana elonmerkkinä tässä tulevassa itsenäisyysjuhlakaupungissa. Kurvasin kohti parkkitaloa ja huomasin liuskojen olevan ikävän kapeat. Ei ollut ihan uusinta uutta nämä järjestelyt. Sisään pääsi kahdelta kaistalta. Valitsin vasemman.. Ajoin puomisysteemin keskusyksikön luokse, painoin ikkunan avaus-nappia, ikkuna aukesi, minun käsi ulos ja painoin isoa, pyöreää nappia. Näin olen tehnyt tuhat kerta. Ei vaikeaa.
Mutta laitos ei hiiskunutkaan. Puomi oli edelleen alhaalla ja tuntui, ettei koko tsysteemi tajunnut minun painallusta. Mitäpä suomalainen, roteva mies tekee tässä tapauksessa? No tietysti rupeen hakkaamaan kovaa sitä nappulaa. Ikäänkuin se auttaisi nyt missään tilanteessa.
"Eikö me päästäkään ostaan sitä Lego Star Warsia, niinkuin lupasit....."
Pojan alahuuli väpätti mun otsasuonen kanssa kaksiäänisesti. No kyllä me se leegoloota haetaan, mutta tästä oli jotenkin selvittävä. En nähnyt missään vikapäivystysnumeroa. Ylläripylläri. Takapeiliin hätääntynyt vilkaisu: Ei onneksi ketään takana. Tosin olisin mä ne MIESHUORA-huudot kuullut ja tööttäykset, jos siellä ois joku ollut.
Puomi ei inahtanut. Eikä keskusyksikkökään. Huomasin raosta, mistä ne parkkilaput tulostuvat, pilkottavan yksi lappunen... Hei... olisiko tuosta ratkaisu?! Nyt olisi pitänyt tajua pari asiaa: a) mitä tapahtuu, jos näät puserosta pilkottavan langan pätkän ja ryhdyt sitä vetämään ja b) mitä tapahtuu, jos ryhdyt repimään finnin päälle kasvavaa partakarvaa? Niissä kummassakaan ei käy hyvin. Eikä käynyt tässäkään.
Näin raosta pilkottavan parkkilipun. Ryhdyin vetämään sitä pois, kun sain mun nakkisormilla siitä otteen. Olipas tiukassa. Ihankuin parkkitaloyhtiön automaatti ei tästä tykännyt.
"Ootsä iskä aivan varma, mitä teet?"
Tuollaista nyt apumies kehtaakin kysellä. Tottakai mä tiedän. Kun äly ei riitä, otetaan vaistot peliin. Ja mun vaisto käski toimimaan juuri edellä kuvatun kaltaisella tavalla.
Ei liikkunut lappunen. Käytetäänpäs voimaa ja rouhasin kovempaa. No nyt se on mulla, mutta tämä hällävärkki rupesi surisemaan kuin naapurin tytön kumisapeli. Masiina alkoi sylkemään näitä lippuja enemmänkin... yksi, kaksi, kolme, neljä..... varmaan kymmenkunta oli jo kädessä, kun mä repäsin liuskan irti hätääntyneenä ja parkkilippukärmes rauhoittui.
Poika nauroi melkoista röhönaurua. Ja minä mietin, onko tää joku piilokamera tai vastaava. Mutta taakse ei ollut tullut muita autoilijoita. Jes. Ei muuta kuin varovarovasti peruuttaen liuskaa taaksepäin ja valitsin oikean kaistan.
Vannotin pojalla, ettei tästä hiiskuta kellekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti