Varpusparven klassikoiden alle kerään mun vanhoja juttuja historian hämäristä. Eli ne ovat bloggauksia, joista on parasta ennen päiväys mennyt umpeen, mutta ovat itselle rakkaita. Punaisen hintalapun tekstejä.
Tämä bloggaus on tehty 30.1.2010. Silloin mietin mm. aamupäivän äreitä mummeleita.
Tänään on tullut sitten ulkoiltuakin. Ja sen huomaa. Minua on nyt loppuillan paleltanutkin niin maan perusteellisesti, kun värjöttelin lasten liukumiukumäen luona ja mietiskelin syntyjä syviä samalla kun katsoin lasten touhuja ja yritin samalla pitää itseäni lämpimänä. Miehet osaavat kuin osaavatkin tehdä montaa asia yhtaikaa. Ei huono suoritus ollenkaan. Lämpöasteitakin olikin tämän talven mittapuun mukaan trooppiset –8 Celsiusta.
Itseäni hieman huvitti… Kun meidän perheen kurinpidolliset toimenpiteet ovat kehittyneet nyt sillein, että meillä on liikennevalot käytössä. Vihreä on “Hyvä juttu! Jatka samaan malliin.” Keltainen on “Tsekkaappas käytöstä. Varoitus!” Punainen on sitten “Rankkua ropisee. Jäähypenkille. Mars! Mars!” Nämä on kohtalaisesti nyt toimineet. Ja nyt kun huomasin, että lapsilla oli vihreä ja keltainen liukumiuku, niin minä sitten aina näyttelin vihreätä liukuria välillä lapsille. Hyvin menee. Ois meillä sitten ollut punainen pulkka… että olisi sitten pitänyt pulkkaa näyttää, jos huonosti olisi mennyt. Mutta lapsia nauratti tuo liukurimerkki.
Tulipa kaiveltua myöskin vanhoja lautapelejä esille. Vaikka tiesin pojan olevan huono pelaamaan. Tai siis huono häviämään. Ei oikein sulata tappiotaan. Se tuntuu minusta hyvin oudolta. Olinhan minä itse pienenä sentääs hävittyäni shakkipelin heittänyt Kuningattarella pikkuveljeäni silmäkulmaan…
Tiesin Pojalla olevan avaruusteemaa nyt eskarissa ja ajattelin että Space Walk olisi sopiva peli nyt. Ja aluksi se siltä tuntuikin. Pelasimme minuutin ajan oikeilla säännöillä, kunnes Pojan oma alus tipahti Mustaan aukkoon. Se ei ollut hyvä juttu. Poika rupesi sanaakaan sanomatta kasaamaan peliä pois… Mutta sain hänet kuin sainkin taivuteltua jatkaan peliä… tosin “hieman päivitellyin säännöin”…
Ja niin me sitten pelattiin Space Walk-peliä poitsun omilla säännöillä… Jotka on kuulemma oikeita sääntöjä paremmat. Elikkä miehen omat avaruusalukset eivät voineet vajota mustaan aukkoon, mutta isän alukset sitten niihin aina valahtivat. Ja niin hän voitti mut ainakin viisi kertaa… Ja minä en kertaakaan.
Kävin kirjastossa perjantaina. Luin viikonlopun lehdet ja sitten päivän lehdet. Vaihteeksi yritin siis sivistää itseäni. Siinä aikani luettuani lehteä, näin syrjäsilmällä, että joku nainen tuijotteli minua. Tietysti tajuan minun lomautetun insinöörin viehätysvoimani, mutta hieman tuijotus alkoi meikäläistä (ujoa laakaalaista) ahdistamaan. Mutta seuraavaksi tämä nainen tulikin minun luokseni. Hyvännäköinen ja itsestään huolta pitävä nainen. Ja kysyi meikäläiseltä: “Onko tuo tämän päivän lehti?” Vastasin myöntävästi. Kädet alkoivat hiota, kun kaunotar kysyi seuraavan kysymyksen, mikä romahdutti minun maailmani: “Saanko katsoa ilmoituksista, milloin oli se läskillä lukutaitoa-kampanja…”
Että sellaista. En viitsinyt edes kysellä, mistäköhän tuollainen tuli mieleen… Mjooh… Läskillä lukutaitoa… Miten musta tuntuu, että aina tuollaisiin osallistuu lähinnä sellaisia ihmisiä, joilla ei ole ns. läskiongelmaa. Eli periaatteessa on suuri mahdollisuus, että kun laihat, hyvänäköiset ja hyväkuntoiset ihmiset noihin kansaa kosiskeleviin tempauksiin sitten sortuu, niin sellainenkin mahdollisuus on, että tuleekin päinvastainen tulos. Porukka ei menetäkään läskiä vaan lihovat hieman. Fazerin sinisen verran. Miten sitten tällaisissa tapauksissa? Kun porukka läskistyykin. Joutuuko Nepalin lukutaidottomat maksaa sitten Suomen lihoville immeisille tukea???
No nyt on yksi minun elämäni suurista mysteereistä saanut vastauksen. Nimittäin olen jo aika kauan miettinyt, ovatko kaupassa aamupäivällä asioivat mummelit (Agressiiva Seniliimus) töykeitä toisille mummeleille. Ainakin sukupolvea, paria nuoremmille ne käyttäytyvät huonosti, etuilevat kassajonossa, maksavat käteisellä, omistavat pankkikirjan, päivittelevät kovaan ääneen huutavista lapsista ja tarjoavat talvisodan aikaisia kasvatusvinkkejään, tuuppivat ja puhuvat rumia.
Mutta miten on toisten mummojen laita? Olin viikolla arjalaisessa SS-marketissa. Ostin halpoja elintarvikkeita, koska minun oletetaan tekevän niin tässä taloudellisessa kurimuksessa. Keräsin tarkkaan miettimäni ostokseni koriin ja valitsin vahingossa sen rinnakkaamman kassaneidin. Sen tajuaa siitä vasta, kun jono vetää hitaammin ja pappojen kolikot kilisevät lattialle, kun kädet vapisevat ja nitropurkkiakin ehkä jo tarvittaisiin.
Kun sain maksettua omat ostokseni niin käytävän tukki mummeli ostoskärryineen. En tiedä mikä oli homman nimi. Kaiveliko se pahvisen kahvipaketin kyljestä tehtyä ostoslistaansa ja mietti, pitikö ostaa 1 vaiko 2 banaania. Mutta joka tapauksessa ajatustyö oli keskeytynyt ja hän oli tien tukkona. Minä tulin sen mummon kohdalle ja jäin mielestäni kohteliaasti odottamaan, että pääsisinköhän minä jossain vaiheessa eteenpäin. Tietysti olisin voinut virkayskäissyt, mutta eipä minulla ollut mihinkään kiirettä. Mutta sitten takaani tuli toinen mummeli (Agressiiva Seniliimus), joka oli öbaut puolet minun pituudesta… Ja sillä oli yksi kassillinen mummonruokaa toisessa kädessään. Se ensin tuuppasi minut syrjään sanomatta sanaakaan ja sitten se tuuppasi ostoslistaa päivittelevää mummeliakin syrjään, jotta se pääsee ulko-ovelle. Ja niin minä sain todistuksen asialle. Kyllä se mummo on toisellekin mummolle susi. No pääsin minä “pahan mummon” imussa pois Lidlistä ja käpyttelin kotio.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti