Kestävyysvajekalenteri 3/24: Orava

Näin me sitten jo mentiin jo joulukuun kolmannen päivän puolelle. Olen ollut salaa iloinen, ettei suklaakalenterin kuviot ole muuttuneet vuosikymmeniin, vaan samalla kaavalla ollaan menty kaikki nämä kymmenet joulukuut. Joku on nuo kuviot keksinyt kerran ja se on riittänyt.

Melkein sitä toivoisi, että suklaakalentereiden kehittelijätkin saisivat jonkun teosto/gramex-korvauksen aina kun joku avaa luukkua. Silloin varmaan tämä 1970-luvulla saksalaisiin suklaakalentereihin kuviot piirtänyt Alfred von Scheißeschokolade olisi rikas mies ja luultavasti pitäisi vain kalliita luentoja johtajille aiheesta: Tie menestykseen käy luukun kautta.

Niin, mä muuten aikaisemmin mietin, kuka näitä kalentereita ostelee (nyt ei lueta mukaan epätoivoisia  bloggaajia, jotka kuumeisesti yrittävät keksiä aihetta tämän vuoden joulukalentereihinsa) ja sattuipa silmään joku blogi, jossa avio/avomies on ostanut yhteiseksi joulukalenteriksi tämänmoisen halpiskalenterin. Nyt he sitten mussuttavat yhdessä kalenterin antimia. Söpöä.

Mutta söpö ei ollut tämän päivän kuva. Tämänkertainen luukku löytyykin perheen äidin polvesta. Luukku auki, suklaa naamariin ja kuva: se on orava, joka kantaa helvetin isoa pallukkaa. Toivottavasti se ei ole kenenkään toinen kives. Näyttää vallan arbuusilta. Missä lie Etelä-Venäläisellä vesimelonikolhoosilla oravaparka on ollutkin. Urakehitys tyssännyt kolmanteen luukkuun.

Okei. Orava ehkä menee just ja just jouluun. Tulee mieleen Tiku ja Taku Samu Sirkan joulutervehdyksessä. Ja oravan voi laittaa kuuseen roikkumaankin. Monissa joulukorteissa kuvataan metsän eläimiä. Voisin kuvitella oravankin punatulkkujen keskelle.Tosin harvemmin vesimelonin tai kivesten kanssa. Oravan saattaa nähdä pyörimässä muiden metsäneläinten kanssa kitukasvuisen joulukuusen ympäri.

Ja tietysti joululauluista muistan Saukin ja Pikkuoravat. Ja onhan oravasta Aknestik tehnyt joululaulun, Oravan joulun.

Yksiönsä kuusen latvaan orava rakensi
asunto piti saada jouluksi valmiiksi
näköala etelään, sekä pohjoiseen
naavaseinä paras olis tuuletuksineen

On oravan joulu, oravan joulu
tänä vuonna pienimuotoinen
on oravan joulu, oravan joulu
alla taivaan tähtikirkkauden

Orava otti asuntolainaa omasta pankistaan
tuhannen kävyn korolla maksu olis joustavaa
pahaksi onnekseen orava rakastui
siinä hunningossa velan maksu unohtui

On oravan joulu...

Kun se päivä sitten nousi jouluaatoksi
orava oli yksin ja sitä palelsi
oli verokarhu vienyt, neiti näätä huijannut
piti kestää vielä talitinttein vittuilut

On oravan joulu...

Ja oravalla keitti, alkoi päässä kiehua
se ryyppäs pullon viinaa ja alkoi riehua
joulurauha vasta sitten metsään palasi
kun pakkasrouva oravalta hengen halasi

On oravan joulu...

(Aknestik: Oravan Joulu)

Oravan joulussa sivutaan pankkia. Ja orava mielletään säästäväiseksi eläimeksi. Keräähän se niin ahkerasti syötävää talven varalle. Jos eilinen leijona oli vahvasti postipankkilainen, niin tän päivän orava on sitten kansallisosuuspankkilainen. Monet saattavat muistaa KOP:in oravalogon ja se aina sitten koputti häntäänsä kahdesti ja sanoi Rolf Kullbergin äänellä TOSI ON.

Itsekin olin myös koppilainen. (Kultapossukerhon lisäksi) Tai alkujaan mä olin Säästöpankissa. Tai se oli SKOP eli Säästöpankkien Keskus-Osakepankki.  Pankkikriisin myötä rupesi sitten mun pennoset vaihtaan omistajaa. Säästöpankki muuttuikin KOPiksi, mikä muuttui Meritaksi ja mikä muuttui Nordeaksi.

Mulle muutes kävi sellainenkin juttu, että sain Säästöpankista pankkikortin vaikka olin alle 18 vee… olisinko ollut 15… 16-vuotta. Pääsin vinguttamaan korttia pari vuotta aikaisemmin kuin muut. Se oli pienessä kylässä kova juttu. Ja ilmeinen vahinko pankilta. Ilmankos pankkikriisiä pukkasikin. Ehkä minun esi-movemberit hämäsivät kylän vanhaa pankkitätiä.

Mutta orava on siis säästäväinen, joidenkin mielestä. Omasta mielestäni sillä on vain huono muisti, kun joutuu tekemään joka puolelle niitä käpykätköjä, jotta jokin edes löytyisi kylmän talven aikana. Mieluummin sekin vierailee lintulaudalla. Tosi on. Kop kop.

Sakari Orava taas ei liity jouluun mitenkään. Tai voihan olla, että hän viettää joulunsa muiden Oravien kanssa. Siitä ei ole minulla tarkempaa tietoa. Mutta jos luukusta olisi tullut Sakari Orava, ei ehkä ensimmäisenä olisi tullut joulun odotus mieleen, vaan lääkärilasku.

Mutta kyllä me oravan voimme kelpuuttaa jouluun kuuluvaksi. Kivesten kanssa tai ilman. Metsäneläimilläkin on joulu.

Tarkistetaan vielä, mitäs kolmantena päivänä nyt sitten oikeasti tapahtuukin:

Wikipedia:

“Kansainvälinen vammaisten päivä”

Kotiliedessä (1925) ei ole tälle päivälle mitään. Lipeäkala olisi pantava likoamaan muutaman päivän päästä. Eli nyt voi ottaa vähän lunkimmin. Voisi vaikka syöttää oravia ja jännätä mitä seuraavan päivän luukusta tulee.

Kestävyysvajekalenteri 2/24: Leijona

Joulun odottamiseen kuuluu ihania asioita. Siivoamista, tohinaa, salaisuuksia, tuoksuja (kirjoitin vahingossa Tuksuja…), tunnelmaa, jännitystä, odottamista… Kaikkea mukavia asioita. Vielä ei ollut veronpalautusten suuri päivä, mutta minulle henkilökohtainen henkinen veronpalautus joka päivälle on se, kun saan avata mun kuudenkymmenen sentin joulukalenterin toisen luukun. Luukku numero kakkonen, eli tuttujen kesken “kakkosluukku”, sijaitsikin joulukuusessa, sydänkoristeen kohdalla.

Ja mitähän jouluista tänään luukusta tuleekaan???

Jaa, ruma leijona. Suklaa oli jopa väärässä asennossa painokuvaan verrattuna. Mutta mitenkäs leijona nyt liittyy yhtään mihinkään?! No joskus kyseinen elukka on ollut yksi maapallon yleisimmistä nisäkkäistä. Eipä ole enää. Niitä löytyy nykyään vain Lidlin halpissuklaakalentereiden kakkosluukusta.

Rumista leijonista tulee vain mielikuva meidän jääkiekkoilijoista, jotka on nostettu maassamme jalustalle. Maailmalla marginaalilajin harrastajat ovat meillä sellaisessa arvossa, ettei toista olekaan. Ne jopa vievät parhaimmat jääajat. Pienet kaunoluistelijat saavat sitten jääkiekkoilijoilta jääneet jämäajat halleilta.

Jalkapalloilijat ovat huuhkajia ja jääkiekkoilijat leijonia. Tämä on varmasti kaikille selvä jako. Leijonat pääsevät mainoksiinkin, kuten alla oleva, Lidlin suklaakalenterin leijonakauneutta vastaava “olento” Aamulehden mainoskuvassa meille hyvin osoittaa.

Kärrrr… Ilme on kuin kalenterikuvan leijonalla.

Leijonille on oma laulunsakin. “Ihanaa, Leijonat, ihanaa.” Leijonat räkivät. Leijonat nuuskaavat. Leijonien etuhampaat ovat kadonneet. Mutta jos leijonat löytyvät kakkosluukusta, niin he myös käyttävät vaihtoaition luukkua.

Mutta jääkiekosta en ymmärrä yhtään mitään. Ja vaikka oon asunut Tampereella jo kuutisen vuotta, niin yhä ensimmäinen kysymys on Tappara vai Ilves.

Leijonaan liittyy myös erään vuonna 1915 perustetun oululaisen makeistehtaan tarina. Oy Merikosken Teknokemiallinen Tehdas Ab, josta myöhemmin tuli Merijal, toi myyntiin vuonna 1934 Leijona-pastillin. Leijonat ovat sittemmin vaihtaneet omistajaa muutamaan otteeseen ja Oulu on vaihtunut Alankomaihin ja Italiaan. Kun tätä tosiasiaa nyyhkytellään samalla kun siemaillaan Leijona-snapsia, voidaan muistella kaiholla 1970-luvun mainoskampanjaa, jossa urospuolinen Leopold-leijona kysyy : “Mitäs tykkäät, jos tulisin suuhun.”

Leonora vastaakin: “Mä olen ylpeä mun miehestäni.”

Tosin ei mun joulumieli synny leijonia imeskelemällä. Leopoldin kysymykseen en ota nyt tässä joulukalenterissa kantaa. Leijonat kuuluu mun mielestä samaan sarjaan Vihreiden kuulien, Fazerin parhaiden ja liköörikonvehtien kanssa. Ne on tarkoitettu makuaistinsa menettäneille henkilöille. Tosin jokin primitiivinen saa tuomaan noita pahimman makuisia karkkeja esim. työkavereille, jos on jokin isompi juhla tiedossa. Mikäänhän ei tunnu niin kivalta kuin epätoivoinen pussin rapistelu siinä toivossa, että löytäisi muita karkkeja kuin Toscat tai Rexit.

Leijonasta tulee allekirjoittaneelle myös Postipankki mieleeni. Minulla oli lapsena ikioma leijonakantinen. Mutta vaikka olin Postipankissa ja mulla oli leijonakantinen, niin työnsin markat ja pennit säästöpossuun. Olin myös kultapossukerhossa ja minulle tuli Kultapossu-lehti. Vaimo on joskus maininnut minua siaksi. Harvemmin leijonaksi.

Mutta se leijona… Kultapossukerhon leijona oli liian kiltin ja nyhverön oloinen. Juuri sellainen leijona, joka käskystä ei tuo hiekkaa pankkisalin lattioille. Noista Kultapossukerhon eläinhahmoista tulee vieläkin allerginen reaktio. Ja minulla on traumaattinen suhde Pupu Tupunaankin.

Niin, se leijona kuuluu jouluun kuin vaimonhakkaajapaita kansanmurhabarettipäisen vaimon hakkaajan päälle.

Mitäs meidän joulukuun toisen päivän muistilistalla olikaan?

Wikipedia:

“Kansainvälinen päivä orjuuden poistamiseksi.”

Kotiliesi vuodelta 1925:

“2. - 8.12. Joulupesu, mankeloiminen ja silitys - vaatteiden pesu vanhalla, rehellisellä tavalla tuhkalipeässä!”

Kestävyysvajekalenteri 1/24: Juna

Joulukuun ensimmäinen päivä. Tämänkertainen joulukalenteri on varsinainen julkisen sektorin kestävyysvajekalenteri. Jutta tarjosi suomalaisille hyvinvointivaltion korjaussarjaa.

Tämänmoiset isot säästötoimet lisättynä kaikkimeni-mielialailmastoon toivat minulle mieleen välittömästi Lidlin halvimmat suklaakalenterit. Kalenteri, joita ostetaan lapsille, jotka eivät tajua pyytää parempia suklaakalentereita tai Lego-kalentereita. Näitä ostavatkin lähinnä isoäidit, jotka haluavat pilata lastenlapsensa joulun odotuksen kauppareissuilla. Ja karsee suklaa plus kuviot, jotka olivat samoja minunkin lapsuudessa (1980-luvussa) antavat vastinetta sijoitetulle pääomalle. Veikkaan, että saksalaisilla on joku standardi suklaakalenterin painokuvalle. Varmaan että samat kuvat ovat olleet käytössä jo Gutenbergin ajoilta.

Ei muuta kuin nokka kohti Hallituskadun Lidliä ja mitä minun vahvasti likinäköiset silmäni näkivätkään: kaikki joulukalenterit –50%. Ei muuta kuin tuumasta toimeentulotukeen. Tämä oli varmaan jotakin johdatusta. @malkadangerin henki oli tehnyt valintani helpoksi ja koko kaupassa ei ollut kuin yksi näitä halvimpia kalentereita jäljellä.

Mutta miten ruma kuvakin? Luulisi, että samalla vaivalla voisi tehdä nättejäkin joulukalentereita. Mutta ei. Ja missä muuten joulupukki tulee samaan aikaan, kuin kuusta koristellaan?

Ja kun kalenterin kääntää toisinpäin, voi askarrella kätevästi pari kuusen koristetta samalla kuva-aiheella:

Täydellinen kalenteri Kestävyysvajekalenteriksi. Hieman jännitti, olisko ne kalenterin kuva-aiheet päivitetty vuosien saatossa. Mutta otin tietoisen riskin. Ei ne voi tehdä sellaista kuvainraastoa.

Hinnaksi kalenterille pyöristyksen jälkeen tuli 60 senttiä. Se oli siis minun joulukalenteribudjettini Varpusparveen.

Se kalenterin hankinnan taustoista. Ja nyt sitten itse asiaan: Kestävyysvajekalenteri 2013, olkaa hyvät.

Ykkösluukku löytyi helposti. Se oli vähämielisen pojan päässä. Katse oli pojalla suunnattu tytön hameen alle. Siitä varmaan tuo Hangon keksi-ilme.Avaan luukun jännityksellä. Hieman vapisevin käsin. Jännitystä lisää sekin tosiasia, että blogin kirjoittaja avaa tämän luukun vääränä päivänä. Marraskuun viimeisenä. Arvatkaa onko syyllinen olo? Mutta jos en tätä tekisi, niin silloin ei olisi joulukalenteribloggaus valmiina luettavana oikean päivän aamuna. Eli sekoitan näin oman biologisen kelloni joulukalenterin myötä.

Epämääräisen kuvion peittää tuttu ja turvallinen suklaapala. Se on saatava pois. Olen muuttunut brutaaliksi sen myötä, kun ikää on tullut lisää. Lapsena näitä markkinoiden halvimpia kalentereita aukaisin nuppineulan avulla. Kalenterihan roikkui seinällä jossain naulassa, niinpä nuppineulataktiikka onnistui suklaan kanssa hyvin, mikä on varmaan muotissaan ollut vuosia, ellei vuosikymmeniä. Mutta olihan se nysväämistä.

Nyt en käyttänyt nuppineulaa, vaan pidän kalenteria käsissäni ja pullistan kalenteria ykkösluukun kohdalta kalenterin takapuolelta käsin. Luukku napsahti auki ja ohut suklaakuviokin irtosi.

Halpiskalentereiden suklaa. Sen valmistustapa on ollut vuosikymmenet salaisuus. Huhut kertovat, että siihen on sulatettu kaikki ne suklaakonvehdit, jotka yh-äidit ovat jättäneet syömättä juhlapöytien konvehdeista ja Alladdin rasioista.

Ja joulukuun ensimmäinen luukku ja kalenterin kuvana: JUNA! Tai oikeastaan veturi. Lapsena käytin juna-sanaa, vaikka kyseessä olisikin pelkkä junan veturi. Mutta silloin ei ollutkaan mitään Pisa-tutkimuksia.

Mitäs jouluista tai joulun odotukseen liittyvää junassa tai veturissa muka on? Kysynpähän vain? Joulukuun ensimmäisenä on eka adventti tänä vuonna ja kaikissa partiokalentereissa on yksi kynttilä. Mutta mitäpä saksalaisessa 59 sentin kalenterissa onkaan? Tsuh-tsuh-tsuh-tsuh… Odotukseen viittaa kyllä se, että VR:n junat ovat usein myöhässä. Se tietää odottamista, jos keli on sateinen, kuuma, kylmä, kuiva… Junat myöhästyvät. Olipa syksy, talvi, kevät tai kesä… Junat myöhästyvät. Junat ja naiset ovat luotuja kulkemaan ja myöhästymään.

No Napapiirin pikajunassa on kyllä juna. Toisaalta onhan Veturimiehet heiluttaa-leffassakin. Että ei sen puoleen. Ja Yleisradiossamme oli vallan juhannusjuna. Keskikesän juhlaa juhlittiin pätkivien Iiro Rantalan ja aina-niin-ihanan Ella Kannisen äänten tahdissa--- “Ter-etu-loa J-hann-s-unaan….”

Että –yvää –oulua vaan!

Itse en ole junaillut pitkään aikaan. Munaillut senkin edestä. Mutta ikimuistoisempia junareissuja oli vuonna 1999, kun olin menossa junalla Kotkasta Riihimäkeen ensitreffeille minun tulevan tyttöystävän ja vaimon luokse. Junamatkassa oli siis mukana asiaankuuluvaa jännitystä. Aloimme pikkuhiljaa olla perillä, mutta juna ykskaks pysähtyi. Keskelle jotain hiivatin perinteistä pelto/metsä/peltomaisemaa. Mitä hemmettiä? Mitään ei kuulutettu ja ihmiset alkoivat liikehtiä jo hermostuneesti kohti käytäviä ja junan ovia. Pian kuuluikin konduktöörin kuulutus:

“Hyvät matkustajat. Emme ole vielä saapuneet Riihimäelle.”

Selvä!

Mutta jotain historiallista joulukuun ekana on ollut pakko tapahtua. Otetaan avuksemme ystävämme Wikipedia. Mitäs täällä seisoo:

“Joulukalenterin ensimmäinen luukku avataan 1. joulukuuta.”

Kotiliesi vuodelta 1925:

“1.12. on oltava Joulukinkku suolattuna! Useimmissa kodeissa se suolataan 5 - 6 viikkoa ennen joulua, siis marraskuussa.”

Pian on Varpusparven joulukalenterin aika

On pian jälleen perinteisen Varpusparven joulutarinan aika. Mitä suomalainen joulun odotus olisi ilman tätä? Ei mitään. Varpusparven joulutarina kuuluu suomalaiseen jouluperinteeseen yhtä vahvasti kuin Suomen Keskusta hallitukseen. Sukupolvet sukupolvien jälkeen on ihastellut tätä tarinaa, minkä avulla ihmiset voivat laskeutua ja rauhoittua itse kukin joulun viettoon.

Tässä seuraavaksi kolme esimerkkiä, kuinka historia muistaa Varpusparven joulutarinat:

Oli 15. helmikuuta 1956. Presidentinvaalit olivat kolmannella kierroksella. Ehdokkaina olivat Urho Kaleva Kekkonen sekä K.A. Fagerholm. Valitsijamiehet olivat antaneet äänensä ja varapuhemies Väinö Leskinen lukee äänestysliput ääneen. Tämän jälkeen tapahtui jotain, mikä on jäänyt pysyvästi poliittiseen historiaan ja jonka tarinan kaikki tietää. Leskinen lausuu ”Kekkosen” noin kahden sekunnin välein. Mutta kuudenkymmenennenviidennen ja kuudenkymmenenkuudennen ”Kekkosen” välissä oli silloin radiokuuntelijoiden mielestä todella pitkältä tuntunut 6 sekunnin tauko. Mitä Leskinen silloin ajatteli? Myöhemmin muistelmissaan Leskinen sanoi miettineensä Varpusparven joulukalenterin tunteellista loppuratkaisua, ennen kuin sai kakisteltua ääneen uuden ”Kekkosen”.

Vuonna 1982 näki päivänvalon Raymond Briggsin kirjaan perustuva animaatio ”Lumiukko” ja se esitettiin Suomen Yleisradiossa Varpusparven joulutarinan tilalla. Yleisradion ohjelmapäivystys tukkeutui välittömästi vihaisista katsojista ja värillisen televisioluvan omistajista.

6.12.2004. Maapallon pyörimissuunta vaihtui hetkeksi, kun nuori vihainen laulajatar Jonna Tervomaa saapui linnan juhliin ilman rintaliivejä nännit nöpöttäen. Mitä oli tapahtunut? Oliko tämä salajuoni? Mihin oli suomalaisten moraali kadonnut? Totuus oli kuitenkin tarua ihmeellisempi. Jonna oli hetkeä aikaisemmin lukenut Varpusparvi-blogia ja erityisesti joulutarinaa, niinpä hän pääsikin kättelemään itsenäisen Suomen tasavallan presidenttiä lievästi kiihottuneessa mielentilassa.

Nämä kolme on vain otos kaikesta suuresta, mitä Varpusparven joulutarinat tuovat tullessaan. Tänä vuonna Suomi on varautunut Varpusparven joulutarinaan paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Jari Sarasvuo on saarnannut meille. Jari saa naisen kuin naisen kahdessa tunnissa. Blogin kirjoittajalta se vie 24 luukkua. Suomi on tähän valmistautunut. Oletko sinä? Pian saamme jatkoa legendaarisille Joulukalenterille, Joulublögille ja Jultuubille. Avaja luukkusi ja anna lastin viedä.

Salaliittoteorioita

Tämänkertaisen varpusparven pörähdyksen kirjoitan hartaassa tunnelmissa. Virittelin jouluradion mun kännykkään ja kuuntelen nyt testilähetyksiä Bluetooth-kaiuttimestani. Vähän kyllä harmittelin, kun nämä testilähetykset eivät ollutkaan samanmoisia kuin olivat telkkarin viritysohjeet ennen lasten ohjelmia. "Jos kuulet kaiuttimestasi Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta, löysää silloin vyötäsi ja avaa sepalus."

No siinä taisi mennä pari blogin lukijaa. Ja monen joulun odotus piloille. Anteeksi tästä.

Joulun odotukseen kuuluu tänä vuonna Taatan höpinöiden sijaan eilenkin mainitsemaani Sarasvuon saarnaa. Jari on syntynyt 12. kesäkuuta. En yhtään ihmettelisi, että jossain vaiheessa joulu siirretään kesälle. Ja jos Sarasvuo kasvattaisi parran, niin silloin hän muuten kummasti muistuttaisi Kristusta. Jännityksellä jään kuuntelemaan parran kasvua.

Myös hakaristitortut ja lasten pukeminen fasisminsiniseen on tämän joulun juttuja. Fasisminsiniseen kohuun olisi tullut Fazerin fasisminsininen suklaa ja Pekka Himanen julkaisee sopivasti Fasisminsinisen Kirjan. Fasisminsininen laulajamme Jukka Kuoppamäki voisi laulaa: "Fasisminsininen on taivas, fasisminsiniset on silmänsä sen..."

Tänään tapahtuu suuria asioita. Valitettavasti mikään niistä ei liity rikkoontuneen pesukoneen ehjääntymiseen. Tässä vaatteet on taas vähissä ja korjaaja vaihtoi uuden piirikortin, mutta nyt sitten siis odotellaan uutta osaa, minkä vikaantumisen korjausmies huomasi vasta tuota piirikorttia asennettaessa. No laihana lohtuna on se, että vakuutusyhtiö maksaa koko hoidon. Mutta hieman kalliiksi se niillekin tulee. Uuden koneen he olisivat korvanneet heti, jos se korjaus olisi maksanut 400€. No nyt taidetaan huidella jo 450€:ssa. Huomannut jo, miten turha vekotin pesukone on lapsiperheessä. Etenkin rikkoontuneena. No mä oon nyt säilyttänyt mun Pirkka-dödöäni ja käytettyjä Topps-puikkoja tasolla, jota ennen kutsuttiin pesukoneeksi. Nykyään se on pirkanmaalaisen huoltofirman kultakaivos. Pahoin pelkään, että pesurummusta löytyy vielä liito-oravan papanaa, yksisarvisen turpajouhta ja saimaannorpan talvipesä ja pesukoneelle määrätään toimenpidekielto ja suojellaan.

Jees. Suurella asialla tarjoitan tietysti Jalla... Jolla-päivää. Tänään on suuri Jolla-päivä. Melkoisen hypetyksen ovat saaneet aikaiseksi 450 puhelimen myynnillä. Se tarkoittaa sitä, että 0,00831 % suomalaisista saa uuden puhelimen. Se tarkoittaa sitä, että koko Vårdön kunta jollaantuisi. Jokunen kappale jäisi vielä naapurikuntiinkin. Mutta ilmiönä on mielenkiintoinen. Jos Suomessa on ollut nyt kaikk'män-fiilistelyä, niin sarasvuot ja jollat nähdään jonain messiaina, jotka auttaisivat meidät tämän synkän virran ylitse.

Itselläni on Jollasta salaliittoteoria. Olkoot siis salaliitot tämän kerran bloggaukseni punainen lanka. Hah. Jos Sarasvuo on uusi Kristus, kun jättää parran ajamatta ja silmälasit kotiin, niin Jolla on taas Nokian salajuoni palata matkapöhelinbisnekseen. Heti kun on vain järkevää, niin Noksu kaappaa Jollan itselleen ja koko Microsoft-touhu oli vain pahaa unta. Eli vanha kunnon asekätkentä-case siirrettynä kännykkäbisnekseen.

Joku salaliitto on tämän vuoden linnanjuhlissakin. Erikseen ilmoitettiin, ettei mustaa makkaraa tarjota juhlaväelle. Eikä edes boolia. Välillä hurjimmat huhut kertoivat vielä somen käytön kieltämisestä itsenäisen Somen juhlimisen lomassa. Mutta tämä kielto muuttui hovissa: Puhelinta ei saa räplätä konsertin aikana. Muuten saa puhelintä käyttää. Vaikka "täysistunnon" aikana.

Mitenköhän juhlakansa tämän kanssa olisi elänyt? Jos ei olisi mustaa, boolia ja jos matkapuhelinten käyttöönkin olisi tullut isoja rajoituksia. Luulen, että väki olisi käynyt tiuhaan parkkipaikalla. Jollakin (en tarjoita tässä tapauksessa matkapuhelinyhtiötä) on mukana farmariauto ja sieltä aina käyvät hakemassa mustaa ja tölkin maitoa. Sieltä saattaa löytyä myös booliastia, jossa on salaisella reseptillä tehtyä itsenäisyysboolia. Ja ennenkuin takakontti menee kiinni, ennättää pari twiittiäkin lähettää.

Varpusparven pöräyttelijä on aivan varma näistä salaliitoista. Ainakin 10% varmuudella aivan varma. En anna toimimattomuus-takuuta vaan perävalotakuun.

Valokuvamallina

Kun joulu lähestyy, monet blogit aloittavat lauseella "Joulu tulla jollottaa." Jotkut jopa otsikoivat tuolla lauseella. Onkohan suomalainen matkapuhelinyhtiö tarttunut tuohon hokemaan? Heillä joulu voisi vaikka jollattaa. Okei. Itsellä ei paljoa jollota tai jollata. Oikeastaan tunnelmat lähestyvät Göstan sanoitusta mukaellen: Joulu tulee. Näkeepähän sen almanakasta.

Mä varmaan joka joulun alla harmittelen sitä, että olen jouluihmisiä, mutta sellaista joulufiilinkiä ei vaan ole/tule. Itse jo kokeilin syömällä yhden satsuman, mutta ei. Ei sydämeen joulua tullut.

Joulun alla Sarasvuo on alkanut saarnaamaan ja jopa pyörryttänyt muutamaa kuulijaansa. Saksalaisperäisessä lähikaupassa on myöskin joulu. Tällä kertaa Hans Välimäki haluaa päästä jouluna helpolla ja syö vain juhlapöydässä juhlavia eineksiä. Jopa metrilenkki on löytänyt tien jouluiseen pussiin ja lenkin eteen etuliite "joulu". Hans sipaisee varmaan pari viivaa sinappia joululenkissänsä ja syö sen kylmänä.

Mutta yksi isompi siivous tuli tehtyä. Ei sentääs joulu-sellainen. Tästä iso kiitos kuuluu Helsingin Sanomille. Minua haastateltiin Hesariin ja sanottiin, että valokuvaaja tulee. Tarkoituksena oli ottaa useamman kuvan hässäkkä. Minä tästä tietysti vaimolle laitoin viestiä:

"Hei! Mua haastateltiin Hesariin ja nyt on tulossa valokuvaaja."

Vastaus tuli aika nopeasti:

"Ounou! Siivoa siellä!"

Varmaan vaimo on jo tottunut siihen, että mä päivällä puuhaan kummallista ja sitten tapahtuu taas jotain outoa, mikä taas johtaa taas uusiin kummallisuuksiin. Ehkä mulla on vain liikaa aikaa. No nyt oli sitten raivattava aikaa valokuvauksiin ja siivoukseen. Oikeastaan tää Hesarin valokuvaus-case toi minulle aivan uuden näkökulman työttömyyteeni. Kun sovimme Hesarin kanssa valokuvauksista ja kerroin, että "sattuneesta syystä minulle sopii myös kuvaukset keskellä päivää."

"Ai sehän on erinomaista. Silloin riittää hyvin valo!!!"

Tämä piti laittaa vallan ylös. Syrjäytymisen hyvät puolet: a) Mikään viikonpäivä ei nyt sanottavammin ärsytä. b) Mihinkään ei ole kiire. c) Ja riittää valo.

Negatiivisen mielialan nujertamiseksi kannattaa siis kirjata hyvät puolet ylös. Toimittajat tekevät tätä korvausta vastaan ja listaavat 10 tärkeää asiaa lehtiin/nettisivuille suomennettuaan ensiksi löytämänsä nettisaitin.

Okei. Haastattelu liittyi Phabletteihin. Minulla on sellainen. Se ei ole sitten harvinainen sukupuolitauti, vaan tabletin ja kännykän sekasikiö. Ja valokuvaukseen tuli selviä ohjeita: piti kuvista nähdä, että se on ISO. Ei mahdu taskuun, vaikea puhua yhdellä kädellä, vaikea kirjoittaa, vaikea säilyttää ym ym ym.

Kuvaaja sitten tuli hyvän valon aikaan ja niin me aloitimme vajaan tunnin sessiot. Olin juuri saanut huushollin siivottua ja itseni puunattua tätä touhua varten. Meikäläinen linssiluteena.

"Ensimmäisenä voisimme ottaa kuva, kuinka vaikeaa on phabletti laittaa takataskuun."

Mulla olikin farmaripöksyt jalassa, mutta mitä vaikeeta siinä nyt on? Sujautin puhelimeni farkkujen taskuun ja se sujahti sinne harmittoman näköisesti. Ei tämä nyt tainnut onnistua.

"Entäs kuinka se ei mahdu takin taskuun?"

Kaivelin takkini esille. Ja parit poseeraukset. Phabletti meni takin taskuun. Ilman kyyneleitä. Mun takissa on sen verta isot taskut, jonne mahtuu isompikin puhelin. Mitäs nyt keksittäisiin?

"Jos sä laitat mun takin päälle. SIinä on pienemmän taskut..."

Ooookei... Pikkuhiljaa käsitän, miten yksi kuva voi valehdella enemmän kuin tuhat sanaa. Mut eipä siinä mitään. Tyhjättiin kuvaajan taskut ja mä laitoin itseäni huomattavan laihemman kaverin takin päälle. No nyt alkoi olla tosi ahdasta. Phabletti ei tosiaankaan mahtunut taskuun, mutta vielä huonommin meikäläinenkään. Olin kuin hyvin riippunut palvikinkku tiukassa makkarankuoressa. Veri ei kiertänyt päänupissa. Jos olisin pitänyt hetkeäkin kauempaa, niin olisin varmaan pian ollut Onnibussin valvontakamerassa.

Kun olin riisunut takin ja veri alkoi kiertää nupolissa, niin sitten seuraaviin kuvaushaasteisiin:

"Nyt otetaan kuva, kuinka vaikeaa sillä on soittaa."

Ööh. Selvä. Mulla on pitkät sormet, joten phabletin käyttäminen puhelimena ei nyt ole maailman pahin rasti. Pikkuhiljaa käy mielessä, että tähän sessioon olisi pitänyt pyytää jotain kää... eikun lyhytkasvuista phabletin omistajaa.

"Seuraavaksi kuva, kun kirjoitat kahdella kädellä viestiä."

Nyt istahdin Artekin nojatuoli 402:lle ja olin twiittaavani.

"Tuossahan on hieno peili. Saadaan sinut kasvot peilistä näkyviin!"

Huomasin peilin olevan aika paskanen, kun en ollut tajunnut pyyhkiä pölyjä. Ounou. Ja peilistä näkyi myöskin Virosta tuodut viinat, jotka lojuvat sängyn alla makkarissa. Tämähän oli kiva juttu. Seuraavaksi purin kännykkää ja laittelin muistikorttia ja akkuja. Normikuvia.

Kesken kuvausten tyttö tuli koulusta. Tytön kädessähän tuo phabletti näyttää valtavalta. Tytöstä joitakin kuvia ja pari kuvaa vielä ulkona, jotta saisi phabletista kuvaa mun vikatilastokuningattaressani. No Samsung Megani ei tosiaankaan mahtunut autossa mihinkään järkevään paikkaan. Ainoa minua harmittava asia tässä phabletissani.

Käteltiin lopuksi kuvaajan kanssa ja minä kiirehdin tämän session jälkeen kirpputorille, jossa meillä oli lastenvaatteita myynnissä. Tämän jälkeen vielä kurssiloille.

Viikonloppuna tuli sitten Hesari ja phabletti-juttu. Haastattelu oli, mutta kuvaa ei. Tai juttuun oli valittu Brucen Born In The USA-phoshoppaus. Hih. Yllätys. No oli samassa lehdessä sentääs kuva 4-vuotiaasta, koodaavasta tytöstä, joka on varmaan mukavampi näky kuin ylipainoinen koneinssi. Hah. No tulipahan siivottua kunnolla. Ja ajettua kalju sileäksi. Pidä huushollisi ja miehesi siistinä.

Hei, nyt puhutaan robottia

Tämän kertainen Varpusparven pörähdys käsittelee jälleen kerran saksalaishenkisen lähikauppani tämän joulun hittikuulutusta "Kassoille tarvitaan henkilökuntaa, kiitos." Tosin nyt uudesta näkökulmasta. Joten minun pitää aloittaa tämä jorina hyvinkin kaukaa, aina robotisaatiohöpötysten alusta.

Tässä kun olen seurannut julkista keskustelua, niin pinnalla on yleensä vain muutama aihe. Suomi on niin pieni maa, ettei tänne mahdu Cheekin lisäksi montaa puheenaihetta. Nyt mikä tuntuu olevan todella hottis-aihe, tai ainakin kytee pinnan alla on "Robotit Suomen pelastajana"-aihe. Suomelle on puuhattu uutta Nokiaa vaikka mistä: On cleantechiä, snowhowta, joulupukkia, ja mitä kaikkea muuta... Mutta nyt myös robotit. Varpusparven kirjoittajalla on joissain asioissa valitettavan hyvä muisti. Joku vuosi sitten oli suunnitteilla monella rintamalla oikea robottiverokin. Ainakin puheissa. Robotit nähtiin uhkana. Jos ulkomaalaiset vei meidät naiset, niin robotit vei meidän työpaikat.

Mutta robottivero jäi kuitenkin puheiden asteelle. Ehkäpä lama tuli aikaisemmin kuin robotit ja vei sitten ne työpaikat. Eipä tarvittu siis robottiveroa. Mutta miten ihmiset toimivat, kun huomaavat olevansa ehkä väärässä. No nuttu nurin ja onni oikein. Vai miten se vanha sananlasku menikään? Jos joku asia ei olekaan nounou, niin voihan sitä olla toista mieltä. Ja nyt ei sitten robotit vienytkään työpaikkoja, vaan ne nyt luetaan yhdeksi Suomen pelastajabakteeriksi. Robotit nostavat meidät tästä murheen suosta... ja vievät lopulta meidän koulutetut naiset.

Ainoa paha puoli on, että sitten herätään, ettei meillä ole tekijöitä tähän toimialaan. Puhujia tuntuu riittävän. Pian polkaistaan varmaan joku robottikoulutussysteemi Suomeen ja sieltä valmistuu väki silloin, kun ulkomaiset robotit ovat vieneet meidän naisemme.

No tietysti Varpusparvi toivottaa roboteille onnea ja toivottavasti niille keksitän muitakin käyttökohteita kuin ihmisten tappaminen. Tosin toistemme nirhaaminen on ollut aina hyvin innovatiivinen ala. Olisikin "hauska" nähdä Häjy-robotti. Vaihdettava puukkokäsi. Teroittaa Moran itse. Mustasukkaisuus säädettävissä ja vallitseva humala-aste. Muistaa ravistaa lopuksi kustessaan porttikonkiin. Ja toisi kukkia kotiin parittoman vuoden keskiviikkona. Minä voisin olla iloinen tukien hakurobotista. Osaisi automaattisesti käyttää KELAN, TE-toimiston, ELY-keskuksen ja Sossun nettisivuja ja täyttää blanketit automatik ilman kyyneleitä.

Jees. Mutta Robotit on in. (Siinä on out sekä in, se on viksu vekotin.) Tämä suuri robottiasia oli minulla mielessäni tänä aamuna. Tämän lisäksi mietin, pitäisikö minun käydä Lidlissä. Mikä on se signaali, jolloin mun täytyy mennä? Okei. Avasin hedelmärahkapurkin. Naureskelin samalla niille työntekijöille, jotka ottavat jättiannoksen työpaikan ruokalasta. Olipas kosteutta tullut rahkan pinnalla... Ja olipas se... pahaa. Parasta ennen päivä mennyt umpeen pari viikkoa sitten. Ounou. Mutta ei tämä katkaissut kamelilta selkää. Seuraavaksi kauhoin vitamiini-poretabletteja. Suomalainen syrjäytynyt syö yleensä sitä sun tätä. Vitamiinejä pitää saada, jotta jaksaa täyttää kaavakkeita.

Horasin Mauno Koivisto-käsilläni purkkia ja yritin saada korkkia auki. Meni äheltämiseksi, mutta voimaa käyttäen sain tuubin auki, mutta kaikki tabletit lensivät lavuaariin. Eipä siinä vielä mitään, mutta lavuaarin pohjalla oli sen verran vesiroiskeita, että tabletit alkoivat kiivaasti suhista. Hei hemmetti. Voihan sateenkaarihallitus! Minun piti sitten siis lähteä lähikauppaani.

Käpyttelin Lidliin ja otin ostoskorin. Silloin kuulutettiin välittömästi:

"Kassoille tarvitaan henkilökuntaa, kiitos."

Aamun robottiajatus ja nyt tämä. Onko Lidlillä joku salainen robottihanke? Aina kun minä tulen kauppaan ja otan ostoskorin, niin kuuluu sama kuulutus. Olen huomannut, että kuulutuksen loppumiseen tarvitaan kolme toistokertaa. Silloin aivan kuin pienet menninkäiset, Lidlin myyjät käpyttelevät taukotilan ovesta kassoille. Siihen valumiseen menee keskimäärin kolme soittokertaa.

"HEI-HOO HEI-HOO, NÄIN LAULU REIPAS SOI..."

Tai sitten taustalla voisi soida Vuorenpeikkojen tanssi, kun nämä kiemurtelevat kohti kassoja, joissa tarvitaan lisää henkilökuntaa. Nämä hoitavat hommansa, punnitsevat kassoilla hevi-tuotteet ja kysyvät robottiäänellä:

ONKSNÄÄ KOTIMAISIA.

Ja sitten ne katoavat. Joku häipyy sipsipussin alle. Joku riisimuropakettiin. Joku on tehnyt pesän WC-raikastinpakkaukseen. Henkilökunta ennättää kadota siihen mennessä, kun minä olen ostoskierrokseni tehnyt ja jonotan Lidlin ainoalla auki olevalla kassalla. Kaikki muut seitsemän on kiinni yhtä lukuunottamatta, joka oli mennyt rikki pari kuukautta sitten ja odottaa huoltoa. Kun minun vuoroni jonossa tulee kajahtaa taas ilmoille:

"Kassoille tarvitaan henkilökuntaa, kiitos."

Ja kolmen toistokerran jälkeen kuuluukin:

"Ain laulain työtäs tee...."