Joulun odottamiseen kuuluu ihania asioita. Siivoamista, tohinaa, salaisuuksia, tuoksuja (kirjoitin vahingossa Tuksuja…), tunnelmaa, jännitystä, odottamista… Kaikkea mukavia asioita. Vielä ei ollut veronpalautusten suuri päivä, mutta minulle henkilökohtainen henkinen veronpalautus joka päivälle on se, kun saan avata mun kuudenkymmenen sentin joulukalenterin toisen luukun. Luukku numero kakkonen, eli tuttujen kesken “kakkosluukku”, sijaitsikin joulukuusessa, sydänkoristeen kohdalla.
Ja mitähän jouluista tänään luukusta tuleekaan???
Jaa, ruma leijona. Suklaa oli jopa väärässä asennossa painokuvaan verrattuna. Mutta mitenkäs leijona nyt liittyy yhtään mihinkään?! No joskus kyseinen elukka on ollut yksi maapallon yleisimmistä nisäkkäistä. Eipä ole enää. Niitä löytyy nykyään vain Lidlin halpissuklaakalentereiden kakkosluukusta.
Rumista leijonista tulee vain mielikuva meidän jääkiekkoilijoista, jotka on nostettu maassamme jalustalle. Maailmalla marginaalilajin harrastajat ovat meillä sellaisessa arvossa, ettei toista olekaan. Ne jopa vievät parhaimmat jääajat. Pienet kaunoluistelijat saavat sitten jääkiekkoilijoilta jääneet jämäajat halleilta.
Jalkapalloilijat ovat huuhkajia ja jääkiekkoilijat leijonia. Tämä on varmasti kaikille selvä jako. Leijonat pääsevät mainoksiinkin, kuten alla oleva, Lidlin suklaakalenterin leijonakauneutta vastaava “olento” Aamulehden mainoskuvassa meille hyvin osoittaa.
Kärrrr… Ilme on kuin kalenterikuvan leijonalla.
Leijonille on oma laulunsakin. “Ihanaa, Leijonat, ihanaa.” Leijonat räkivät. Leijonat nuuskaavat. Leijonien etuhampaat ovat kadonneet. Mutta jos leijonat löytyvät kakkosluukusta, niin he myös käyttävät vaihtoaition luukkua.
Mutta jääkiekosta en ymmärrä yhtään mitään. Ja vaikka oon asunut Tampereella jo kuutisen vuotta, niin yhä ensimmäinen kysymys on Tappara vai Ilves.
Leijonaan liittyy myös erään vuonna 1915 perustetun oululaisen makeistehtaan tarina. Oy Merikosken Teknokemiallinen Tehdas Ab, josta myöhemmin tuli Merijal, toi myyntiin vuonna 1934 Leijona-pastillin. Leijonat ovat sittemmin vaihtaneet omistajaa muutamaan otteeseen ja Oulu on vaihtunut Alankomaihin ja Italiaan. Kun tätä tosiasiaa nyyhkytellään samalla kun siemaillaan Leijona-snapsia, voidaan muistella kaiholla 1970-luvun mainoskampanjaa, jossa urospuolinen Leopold-leijona kysyy : “Mitäs tykkäät, jos tulisin suuhun.”
Leonora vastaakin: “Mä olen ylpeä mun miehestäni.”
Tosin ei mun joulumieli synny leijonia imeskelemällä. Leopoldin kysymykseen en ota nyt tässä joulukalenterissa kantaa. Leijonat kuuluu mun mielestä samaan sarjaan Vihreiden kuulien, Fazerin parhaiden ja liköörikonvehtien kanssa. Ne on tarkoitettu makuaistinsa menettäneille henkilöille. Tosin jokin primitiivinen saa tuomaan noita pahimman makuisia karkkeja esim. työkavereille, jos on jokin isompi juhla tiedossa. Mikäänhän ei tunnu niin kivalta kuin epätoivoinen pussin rapistelu siinä toivossa, että löytäisi muita karkkeja kuin Toscat tai Rexit.
Leijonasta tulee allekirjoittaneelle myös Postipankki mieleeni. Minulla oli lapsena ikioma leijonakantinen. Mutta vaikka olin Postipankissa ja mulla oli leijonakantinen, niin työnsin markat ja pennit säästöpossuun. Olin myös kultapossukerhossa ja minulle tuli Kultapossu-lehti. Vaimo on joskus maininnut minua siaksi. Harvemmin leijonaksi.
Mutta se leijona… Kultapossukerhon leijona oli liian kiltin ja nyhverön oloinen. Juuri sellainen leijona, joka käskystä ei tuo hiekkaa pankkisalin lattioille. Noista Kultapossukerhon eläinhahmoista tulee vieläkin allerginen reaktio. Ja minulla on traumaattinen suhde Pupu Tupunaankin.
Niin, se leijona kuuluu jouluun kuin vaimonhakkaajapaita kansanmurhabarettipäisen vaimon hakkaajan päälle.
Mitäs meidän joulukuun toisen päivän muistilistalla olikaan?
Wikipedia:
“Kansainvälinen päivä orjuuden poistamiseksi.”
Kotiliesi vuodelta 1925:
“2. - 8.12. Joulupesu, mankeloiminen ja silitys - vaatteiden pesu vanhalla, rehellisellä tavalla tuhkalipeässä!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti