Tässä olen ja en muuta voi. Istun sohvalla, läppäri sylissä ja telkkarista tulee joku norjalainen luontodokumentti taustamölynä. Olen luultavasti ko. ohjelman ainoa katsoja. Tai tämä lienee ns. passiivista katsomista. Kun lapset ovat lähteneet kouluun ja vaimo töihin, niin jotain melua nyt täytyy olla. Miksei sitten norjalainen luontodokumentti? Voin kuvitella norjalaisen luonnon tänne olohuoneeseen. Oman turvallisuuteni vuoksi en ryhdy analysoimaan, kuka meidän perheestä on haahka, kuka myrskylintu, kuka on halli ja kuka ruijankuirimo.
Odottelen tässä meille saapuvaksi sähköputkimiestä. Paikallinen puhelinyhtiö soitti minulle ja tarjosi nopeampaa nettiä. Tartuin tarjoukseen. Sillä on kiva, jos mun netissä on outoja kirjainyhdistelmiä ja isoja numeroita, joiden perusteella puhelinyhtiö osaa laskuttaa tavanomaista enemmän. Asiakkaan vastuulle jäi sitten nyökytteleminen ja näytteleminen, jolla osoitetaan, että on muka ymmärtänyt kaiken. Joojoomiesmeininki onnistuu vallan hyvin.
Tämä ei mennyt niinkuin FST:n ruotsinkielisessä kevyessä viihdemakasiiniohjelmassa, joka on tekstitetty suomeksi. Ei mennyt. En sano ohjelman nimeä ääneen, sillä se on minusta raivostuttava vertaus. Mut saa helposti raivonpartaalle jos mainitset, ettei elämä mene kuin FST:n ruotsinkielisessä kevyessä viihdemakasiiniohjelmassa, joka on tekstitetty suomeksi ja heti perään vielä toteat elämän olevan kuin suklaarasia. Silloin tekisi mieli takoa päätäni pulpetin kanteen. Tälläisille ihmisille pitäisi olla joku varoituslamppu ja sireeni, jotka rupeavat vilkkumaan ja ulisemaan, kun kulunut kielikuva plopsahtaa suusta.
Niin. Mulle soitettiin tässä joku aika sitten ja sovittiin, milloin asentaja sitten tulee kytkemään nopeamman netin päälle. Tämä hyvä. Merkitsin lähes blancoon kalenteriini tärkeän tapahtuman. Raivasin kalenterin ammottavasta tyhjyydestä tilaa tälle sähköputkiaivomiehelle. Ja pian päivä oli siis koittava.
Raivasin makuuhuoneen tietokonepöydälle tilaa, jotta mahdutaan asentelemaan modeemia ja mitä kaikkea siellä lattianrajassa sitten pitääkin pyllytä. Aikansa sähköputkiaivomies teki kytkentöjä taloyhtiön yhteisissä tiloissa ja pian pimpahtikin ovikello. Ei alkanut vauvantekohommat vaan netinasennusjutskat.
Teimme nopeustestin vanhalla modeemillamme. Netti toimi, mutta nopeus oli pysynyt samana. Sähköputkiaivomiehellä oli kiire ja sanoi:
“Pääasia, että netti toimii. Kokeilkaa tuolla uudella modeemilla vielä ja tehkää nopeustestit. Olen kyllä tehnyt oikein alakerran kytkennät. Heippa vaan.”
Heippa. Itse olin vihainen kuin henkilö, joka ei päässyt juontamaan FST:n ruotsinkielistä kevyttä viihdemakasiiniohjelmaa.Tyttö meni sanomaan vaimolle: “Äiti. Isä on kiukkuinen kuin herhiläinen.”
Ja niin olinkin. Mä katselin modeemin asetuksia. Kokeilin kaikennäköistä viritystä. Ei. Aina oli nopeus vakio. No, pakko oli avata mukana tullut modeemi ja kokeilla sitten, mitä tapahtuu. Ei jumankeuta. Pyllysin lattianrajassa. Laitoin uuden vehkeen koneelle. Tein nopeustestit. Ja ei. Ei. Ei ja Ei. Ei siinä muuta kuin palautetta paikalliselle puhelinfirmalle. Otin ruutukaappauksen nopeustestistä ja kiukkuiseen sävyyn vaadin kaupan purkua, jos nopeus ei tästä muutu yhtään mihinkään.
Suomalainen on huono palautteen antaja. Ja syykin on selvä. Jos kirjoitat ystävällismielisen meilin, niin yleensä ei mitään tapahdu tai jos tapahtuu niin yhtä verkkaisesti kuin FST:n ruotsinkielisessä kevyessä viihdemakasiiniohjelmassa. Vihainen meili aiheuttaa reaktionopeuden noston välittömästi. Ja niin tälläkin kertaa.
Sain muutaman meilin, johon loppuun tuli aina seuraava teksti:
“Jokainen asiakas on meille tärkeä.
Lupauksella on merkitystä, koska lunastamme sanamme. Onnistumisemme kasvaa kyvystämme toimia kilpailijoitamme paremmin.
Hyvä draivi tarttuu!”
Kyseinen ajatus oli kuin suoraan jostain FST:n ruotsinkielisestä kevyestä viihdemakasiiniohjelmasta. Läppäristäni alkoi valua näytöllä siirappia. Muutaman meilin vaihdettuamme tuli vielä puhelukin. Kävikin ilmi, että meille ei oltukaan kytketty yhtään mitään, vaan kytkentä meni toiseen asuntoon. Ja meille tuotu modeemi taas ei tukenut tätä nopeuden nostoa. Tämäpä kiva. Tuplamunaus. Hyvä draivi tarttui. Mutta tänään siis uudella yrityksellä nopeuden noston kimppuun. Mulle riittää, että olen ymmärtäväni ja olen vihainen jos ei asiat mene niinkuin on sovittu. Molemmat onnistuu.
Kävin Lidlissä. Olin saanut toiminnastani laatupalautteen, kun perheelleni oli tarjottu kahtena päivänä peräkkäin pinaattilettuja. Pyydän toimintaani julkisesti anteeksi ja ostin pari pakettia vanhaksi meneviä pinaattilettuja täksi illaksi.
Toisena pinaattilettupäivänä oli vanhempainilta. Jotenkin ne eivät säväytä hirmuisesti mua. Kun yleensä siellä on ollut vain nurinaa kouluruokailusta ja sen semmoisesta. Periaatteesta vanhemmat marisee aivan turhasta. Maristaan marisemisen ilosta. Jotenkin tekisi mieli takoa mun lapseni pulpettiin päätäni, kun kuuleekin näitä kouluruokanurinoita. Tosin pulpetti on sen verran matalalla, ettei mun pää ylety takomaan kantta. Joudun laittamaan Suomen taloushistorian pikkujättiläiset lattian ja pulpetin jalkojen väliin fylliksi, jotta kansi edes vähän satuttaisi minun päätäni.
Mutta tällä kertaa ei nuristu kouluruuasta. Itse asiassa koko tilaisuus oli lyhyt ja illan antina oli istua tyttöni pulpetissa ja havaita pulpetin sotkuisuus. Omena ei ole siis kauas puusta pudonnut. Jos oletamme, että em. puu olen minä ja omena tyttäreni. Vanhempainillassa ope kertoi meille vanhemmille tärkeitä asioita tyyliin:
“Mun piti kertoa jotain tärkeää, mutta nyt se unohtui. No jospa se palaisi mieleen uudestaan.”
No ei palautunut. Hassua oli, kun etupenkit olivat sitten isien miehittämiä. Kovasti yritimme keskittyä lukudiplomiasioihin ja yritimme olla katsomatta/tuijottamatta naisopettajan farkkujen avointa sepalusta. Jotain piti laittaa kiinni, mutta taisipa unohtua. Jospa se sitten illan aikana palautuisi mieleen. Ei mennyt kuin…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti